Onko teillä kokemuksia nuoren aikuisen itsetuhoisuudesta?
Kun yrittää ja yrittää tukea, mutta mistään ei ole apua. Tällä hetkellä yritetään etsiä oikeaa lääkitystä ja keskusteluapua. Mutta kun hän ei halua tai osaa puhua, ei edes äidilleen tai kavereilleen. Pitää kaiken sisällään. Isään ei halua olla missään yhteyksissä.
Oma tuskani on suunnaton koska en voi kuin olla tukena. Tuntuu että hartioitani painaa vuoren kokoinen taakkaa koska jatkuvasti pelkään että tapahtuu taas jotain mikä vie pohjamutiin ja hän ei halua eikä jaksa elää.
Kaikki on mustaa ja synkkää, ei toivoa, ei halua nousta ylöspäin. On vaikeata yrittää elää normaalia arkea kun lapsen tuska on suunnaton. Mitä tässä voi tehdä? Miten te, rakkaat kanssakokijat olette tälläisestä selvinneet ja millaisia kokemuksia teillä on tälläisestä kriisistä?
Kovasti vaikuttaa tutulta.
Minä aikoinani (ennen sähköpostiaikaa) tein semmoisen tempun, että kirjoitin ihan oikean kirjeen pojalleni. Kerroin miten tärkeä hän on minulle, perheellemme ja koko suvulle ja mitä kaikkea hyvää hänessä näen ja miten avuton olen nyt, kun en ole osannut häntä tukea.
16-vuotias poika ei koskaan kommentoinut kirjettä, mutta jotenkin olin huomaavinani että ei se ainakaan pahentanut hänen oloaaan. Nyt poika asuu omillaan. En tiedä onko hänellä enää se kirje tavaroissaan. Luulen kuitenkin, että muisto niistä hyvistä sanoista on jossain muistitikulla.
Sinulle ja pojallesi toivon iloa toisistanne.
Millaisia oireita nuorella on? Minkä ikäisestä nuoresta tytöstä/pojasta kyse? Viiltelyä? Kaljottelua?
Onko paikkakunnallanne psykiatria, johon voisit ottaa ensin puhelimitse neuvonta-apu yhteyttä?
Onko koulussa vielä ja onko siellä huomattu mitään?
Molempia varmasti tarvitsee, lääkityksen ja keskusteluavun.
Entä auttaisiko vertaistuki? Saman tyyppisessä tilanteessa oleva nuori, joka on selviytynyt jo pahimmasta vaiheesta?
Ainakin meillä päin kootaan saman tyyppisessä tilanteessa olevia nuoria yhteen, tarvittaessa jopa haetaan kotoa yhteisiin kokoontumisiin jos masennuksen vuoksi ei pääse edes sängystä ylös.
Poika on kohta 19v. Tällä hetkellä onneksi ollaan tarkistamassa lääkitystä ja saa keskusteluapua. Vertaisryhmään olen itse ajatellut mennä jotta pääsisi saman kokeneiden kanssa keskustelemaan. Itse tarvitsen myös tukea. Se vain on vuorotyöläisen hankala jäjestää…no, ehkä se onnistuu. Kokoan itseäni ja kun on voimia tarpeeksi niin etsin vertaistukea, jossa voin keskustella. Olen onneksi selvittänyt suhtautumiseni asiaan itseni kanssa, ja olen tullut siihen tulokseen että ei voi kuin olla taustalla ja tukea ja rakastaa omaa lastaan. Nuori ihminen tekee ratkaisunsa itse. Onneksi poikani on hyvä keskustelija ja avoin minulle. On ottanut päämääräkseen olla peittämättä ongelmiaan muilta ja puhua niistä. Olen tällä hetkellä todella väsynyt, takana pitkä työputki ja poika on huoneessaan peiton alla puhumattomana…Tuntuu ettei haluaisi mennä töiden jälkeen kotiin, kun ei tiedä mitä odottaa, yölläkin herää siihen että jos vaikka on hengettömänä huoneessaan..Koitan jaksaa päivän kerrallaan, jos tämä elämä tästä helpottuisi.
Poika on harrastanut jonkin verran viiltelyä. Onneksi lupasi ettei tee sitä enää. Nykyään ottaa kuitenkin alkoholia enemmän kuin aikaisemmin, ei onneksi lähde baarikierrokselle vaan juo kotona. Sanoo sen helpottavan oloaan. Onneksi ei käytä huumeita tai lääkkeitä väärin. Koulussa on huomattu motivaation puute ja on ollut keskustelemassa opon kanssa. Kuulemma oli apua. Nyt odotellaan tulevaa psykiatrin apua ja lääkityksen vaihtamista. Laitan toivoni niihin. Hienoa tuo, että kootaan masentuneet nuoret yhteen. Uskoisin siitä olevankin apua. Mielestäni kukaan muu ei voi auttaa niin hyvin kuin saman kokenut ihminen. Tuota vertaistukea olen hänelle ajatellut etsiä.
Aluksi lähetän Sinulle ja kaikille samassa tilanteessa oleville paljon lämpimiä ajatuksia ja voimia. Kirjoituksestasi luin, että koit vaikeaksi sen, että lapsesi ei puhunut Sinulle. Toivottavasti et koe sitä omana epäonnistumisena, sillä olemme kovin erilaisia ihmisinä. Yksi puhuu selvittääkseen asiat itselleen ja toinen on hiljaa kyetäkseen käsittelemään vaikeita asioita.Omille vanhemmille voi myös olla kaikista vaikeinta puhua.
Mikäli poikasi on valmis käymään ammattilaisten luona ja mahdollisesti/toivottavasti käymään terapiassa, on se merkittävä edistysaskel. Tärkeintä ei ole se, kenelle hän puhuu, vaan se, että löytää pienen pienen polun omille ajatuksilleen sekä kokemuksilleen. Apua ja tukea siis tarvitset niin Sinä kuin poikasikin. Tarvitsette myös aikaa asioiden käsittelyyn ja uskoa siihen, että elämä kantaa.
On kokemuksia..Omilta lapsilta kuollut isä kun olivat murrosiässä. Nyt hakenut apua kaikista mahdollisista paikoista. Sekä tytölle ja itselle. Tyttö tälläkin hetkellä suljetulla osastolla,vaikka isän kuolemasta muutama vuosi.. itsetuhoisuutta ja päihteiden käyttöä. lapsella nyt näkyy helpottavan,oikeat lääkkeet varmaan.. Mutta mistähän äiti saisi apua että tietää mikä aiheuttaa mielenterveyshäiriöt ja kuinka niitä vois käsitellä kotona? Tyttö jo 18-vuotias ja lääkärit ei anna tietoja esim.huumeseulasta..
Voi, kun olisin pari vuotta sitten ymmärtänyt etsiä tällaisen keskustelupalstan.. Olin aivan lopussa, 16-v. poika alkoi viillellä itseään (ummistin pitkään silmäni tältä totuudelta,halusin uskoa että jäljet olivat ”vahinkoja”), sulkeutui omaan maailmaansa ja muuttui täysin. Uskottelin itselleni, että on vain normaalia murrosikää mutta viimein kun nuori ei enää kyennyt mihinkään päivittäiseen toimintaan, ei myöskään nukkumaan, sain varattua ajan päivystykseen. Siellä annettiin ensiavuksi nukahtamislääkkeitä ja lähete mielenterveystoimistoon. Onneksi minun ja pojan välit olivat kaikesta huolimatta läheiset (isä ei mukana lapsen elämässä, erosimme vuosia aikaisemmin alkoholisoitumisen takia) joten sain houkuteltua lapseni edes kerran lähtemään ammattiauttajalle. Kokemus oli myönteinen ja siitä alkoi viikottaiset käynnit hoitajan luona. Todettiin keskivahva masennus, siihen sitten kokeiltiin useita eri lääkkeitä mutta olo ei paljon parantunut kuitenkaan. Vuoden päästä vaihdettiin paikkaa mutta ei uudetkaan ihmiset pojan mielestä ymmärtäneet tarpeeksi hyvin (luottamussuhdetta ei täysin muodostunut) mutta käynnit kuitenkin jatkuivat. Elin koko ajan varpaillani, pelkäsin tulevaa ja sairastuin siinä itsekin masennukseen, jäin töistä sairauslomalle. Pahin oli vielä edessä: eräänä päivänä poikani tekstasi minulle pyytäen kiireesti kotiin (ainoa minua järjissäni pitävä asia silloin oli miesystäväni, olin tuona päivänä hänen luonaan). Hän oli aivan psykoottisessa tilassa, vapisi ja nyyhkytti, en saanut mitään otetta häneen. Soitin ambulanssin ja onneksi oli asiallinen henkilö siinä, lapseni vietiin ensin päivystykseen ja sieltä suoraan nuorten psykiatriselle osastolle. Pari viikkoa hän oli siellä, minä kävin siellä keskusteluissa mukana. Tunsin ettei tästä ikinä enää selvitä kuiville. Poika kotiutui nopeasti mutta viikon kotona olon jälkeen hän halusi palata osastolle takaisin, uusia lääkityksiä ja terapioita jatkettiin aina vaan. Poika täytti siinä sitten 18-v ja nuorisopuolen ovet menivät kiinni.. Avopuolella onneksi vielä sai keskustelu- ja lääkäriapua säännöllisesti. Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui, sain lakata jatkuvasti pelkäämästä hänen puolestaan. Täysin ”kuivilla” tuskin ollaan vieläkään mutta nykyään hän asuu omillaan ja on valmistunut ammattiinkin, vaikkei ehkä täysin työkykyinen vielä olekaan.
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.