Lähtötilanne: Tyttö on 18v. Nelisen vuotta kärsinyt mielenterveysongelmista, asuu nyt perhekodissa.
Tyttö syyttää minua ongelmistaan. Olen ollut tukena ja tehnyt kaiken mihin voimani ja aikani riittää, mutta silti tyttö kokee etten rakasta, en välitä, kiusaan häntä? teen kaiken mitä teen vain satuttaakseni häntä?
Tuntuu ettei hänen päähänsä mahdu kuin yksi vainoharhainen ajatus, ”Mitä äiti seuraavaksi tekee romahduttaakseen hänen maailmansa?!”
Neljä vuotta olen tehnyt kaiken todentaakseni hänelle että rakastan. Sanonut toistuvasti rakastavani, tavannut viikoittain, vastannut AINA puheluihin ja viesteihin, auttanut sekä rahallisesti että kuljettamalla häntä tarvittaessa kavereille, lääkäriin, ym. ym.
Nyt hän väittää etten ikinä ole halannut häntä?! Viimeisen kerran yritin halata, hänen jouduttuaan osastohoitoon, kysyin ”saanko halata” hän kieltäytyi. Tuon jälkeen tunsin että on tungettelua halailla (pelkäsin hänen ahdistuvan jos halaan vasten tahtoaan)
Olen täysin, lopen kokonaan väsynyt tilanteeseen. Onko tässä maassa ketään, ainuttakaan äitiä joka elää kuten minä, jatkuvan mustan synkän syyllisyyden vallassa, miettien joka päivä tekojaan ja tekemättä jättämisiään, sitä missä teki väärin.
Vaikka järjellä ymmärrän että olen tehnyt parhaani, syyllisyys ei jätä rauhaan, se vainoaa iltaisin nukahtaessa, aamulla herätessä, jokaisessa kauniissa muistossa, hetkessä, kaikessa.
Olen jutellut jossain vaiheessa mielenterveyshoitajien kanssa, mutta tuntuu ettei kukaan heistä ymmärrä miltä minusta tuntuu. Mietin olisiko jossain jotain vertaistukea, edes yhtä ihmistä joka elää samassa kohtaa mustaa.
Hei äiti VM-71,
Mielenterveysongelmat ovat haastavia, ja kuten varmasti hyvin tiedät, ne ovat aina monimutkaisia.Mikään mielenterveysongelma ei koskaan ole jonkun toisen ihmisen aiheuttamaa ja siten jonkun, esimerkiksi äidin, syy.
18-vuotias on vielä monella tavalla keskeneräinen, vaikka täysi-ikäinen onkin. Äidin ja tyttären suhde on aina haastava, ja äitiä on nuoren helppo ja turvallista syyttää. Tyttäresi voi toki myös kokea, ettet välitä ja kiusaat, mutta sehän on hänen kokemuksensa. On myös mahdollista ja todennäköistä, että olet hänelle niin rakas ja turvallinen, että sinulle voi sanoa mitä vain ja sinua voi syyttää kaikesta pahasta olosta, joka hänellä on.
On varmasti tärkeää, että otat tyttäresi tunteet vastaan. Tietyt rajat hänen purkauksille voit ja saat toki asettaa, mutta meidän vanhempien rooli on olla myös ”säiliönä” ja ottaa vastaan nuortemme pahaa oloa. Todennäköisesti aika tuo tähänkin helpotusta. Toivottavasti tyttäresi saa myös asianmukaista tukea mielenterveysongelmiinsa.
Ymmärrän syyllisyyden kokemuksesi. Syyllisyys vaivaa aika ajoin meitä kaikkia vanhempia. On kuitenkin tärkeää, että sinä jatkat ja elät omaa aikuisen elämääsi. Sinulla on oikeus onneen ja hyvään elämään. Jossain kohtaa me vanhemmat joudumme myös luopumaan lapsistamme, viimeistään heidän aikuistuttua. Silloin meidän kasvatustehtävä on tehty, mutta vanhemmuus tunteineenhan ei lopu koskaan.
18-vuotiaan ja sitäkin vanhemman oman lapsensa elämään voit enää kuitenkin aika vähän vaikuttaa: hän alkaa ottaa täyttä vastuuta omasta elämästään. Samalla se antaa sinulle syyn ja mahdollisuuden työstää omaa rooliasi äitinä ja vanhempana. Mitä tuli tehtyä, mikä meni hyvin, mikä ei. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sitä muuttaa vaikka haluaisi. Tulevaisuuteen voit kuitenkin vaikuttaa ja voit alkaa pohtia millaista elämää ja arkea haluat elää, kun te kaksi olette konkreettisesti erillisiä.
On tavallista, että välit nuoreen paranevat vasta vuosien kuluttua, joskus esim. vasta kun omasta lapsesta tulee vanhempi ja itse on eläkeiässä. Joskus tarvitaan siis vuosien etäisyys, jotta voidaan taas lähentyä.
On todella ikävää, vaikkei lainkaan poikkeuksellista, ettet ole tullut kohdatuksi riittävällä tavalla mielenterveyshoitajien toimesta. Veraistuki voisikin olla sinulle tässä kohtaa hyödyksi, kuten itsekin pohdit. Voit esim. soittaa meille MLL:ään maksuttomaan Vanhempainpuhelimeen puh 0800 92277 ja keskustella nimettömänä MLL:n koulutetun vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Täältä saat vertaistukea, sillä kaikki vapaaehtoiset ovat myös vanhempia.
Omaiset mielenterveystyön tukena on myös järjestö, josta voit saada vertaistukea. Lisätietoa löydät täältä http://www.finfami.fi/
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja matkaa kohti vähemmän synkkiä päiviä syyllisyyden parissa. Olet hyvä ja rakastava äiti ja luulenpa, että syvällä sydämessään myös tyttäresi tietää sen.
Hei! Olen itse jo aikuinen ja äiti, mutta aikoinani ollut itse rikkinäinen nuori ja vaatinut vanhemmiltani ymmärrystä ja rakkautta.
Se mitä lapsesi tarvitsee on rakkaus.
Sinun ei pidä uhrata itseäsi ja tehdä yli voimiesi.
Se mikä uuvuttaa sinua ja raivostuttaa sinua auttamisessa ja uhrautumisessa, ainaisessa antamisessa ilman vastaanottoa kiitosta ja kiitollisuutta se tuntuu iskuna lastasi vastaan, se uuvuttaa myös häntä.
Herkkä mieli kokee sen vihana itseä kohtaan, vaikka se olisi sinun väsymystä ja huolta, yritystä näyttää rakkautta!
Vain pyyteettömästi rakastaa, on merkityksellistä nyt.
Lapsesi kaipaa syliä/turvaa, muttei uskalla siihen tulla. Mielen kipu vetää ihmisen sellaiselle solmulle, että se, kun joku tarjoaa syliä, voikin pelottaa, koska sylin tuoma turva voisi päästää kaikki itkemättömät itkut kaiken huutamattoman pelon valloilleen. Jos joskus saat lapsesi syliin, se kannattaa pystyä ottaa vastaan, Rakkaudella.
Se että kosketat vaikka hellästi olkapäätä kertoo rakkaudestasi! Älä pahoita omaa mieltäsi torjumisesta tai poisvetäytymisestä! Ei hän sinua inhoa, vaan haluaisi rakastaa, muttei nyt syystä tai toisesta siihen heti pysty! ..Lähetä vaikka sydämestäsi kaikkea hyvää ”energiaa” siinä pienen kosketuksen ja läsnäolosi mukana! Sano rakkaudestasi, vaikkei hän nyt pysty näyttää sitä ymmästävänsä ja tuntevansa, se viesti menee perille!
Valitettavaa on se, että usein kun ihminen kokee ettei saa viestitettyä rakkauttaan, päälle tulee suuttumuksen ja ahdistuksen tunteet jotka herkkämieli poimii kyllä perille…!
Eli Rakkautta vain!
Voimia sinulle!
Olen myöhemmin itkenyt ja nauranut oman äitini kanssa niitä vaiheita! Ollaan pyydetty anteeksi käytöstämme puolin ja toisin! Olen ollut äidinsylissä sitten myöhemmin, kun kivun on saanut siitä välistä pois! :)
Voimia matkaan! <3
Hei.
Kirjoituksesi kuulostaa kovin samanlaiselta mikä on nyt oma tilanne…minulla vain hiukan nuorempi tyttö.Miten teillä nyt menee,vieläkö tilanne samanmoinen?Kaipaisin niin vertaistukea…”ammattilaiset” ei oikein tunnu ymmärtävän/syyllistävät entisestään..