Nuori ei halua asua ”kaukana kaikesta”
16 vuotias tyttöni ei enää kuulemma halua asua nykyisellä asuinalueellamme. Hän on nyt kuluneen alkuvuoden aikana joka päivä jauhanut ettei kestä asua täällä. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Ymmärrän nuorta tavallaan, koska lähikauppanamme on vaan siwa, joka sijaitsee noin viiden kilometrin päässä, kaupunkiin matkaa yli 20 kilometriä. Nyt tyttö käy toistaiseksi koulua lähikoulussaan johon on täältä matkaa noin 12 kilometriä, ja lukioon mennessään matkaa tulee olemaan yli 25km. Lähin lukiohan se ei ole (lähimpään matkaa ehkä 15 km) mutta ainoita mihin tyttö pääsee. Kaikki kaverit asuvat nykyisen koulun lähellä, ja tyttö viettää paljon aikaansa siellä eikä haluaisi tulla kotiin. Myönnettävä on että liikenneyhteydet ovat huonot, ja aikaa tulevaan lukioon menisi ainakin kaksi tuntia suuntaan, nykyään noin 45 minuuttia. busseja kulkee huonosti siihen nähden että lähin yläaste kaikilla alueellamme asuvilla todella on 12 kilometrin päässä, ja bussien aikatauluja aiotaan muuttaa ja harventaa syksyllä.
Muuten asumme isossa omakotitalossa, tytöllä oma huone, televisio, tietokone, kosketusnäytöllinen kännykkä, oma koira, molemmat vanhemmat ja vaikka mitä. Olemme myös antaneet tytön olla yksin kotona viikonloppuja kavereidensa kanssa ja myöhäistäneet kotiintuloaikoja kahdeksasta yhdeksään.
Olen puhunut tyttäreni kanssa ja hän vaikuttaa todella turhautuneelta tilanteeseen, toistelee ettei halua asua paikassa, jossa ”kukaan ei elä” ja jossa ”ei ole muuta kuin 1000 hehtaaria metsää ja peltoja”. Itse kuitenkin nautin asumisesta vähän kauempana hälinästä ja muista ihmisistä, ja se on mielestäni hyvä alue kasvaa myös toiselle tyttärelleni (4v).
Olen huolestunut, koska tyttö on ahdistunut tulevaisuudesta, ei ole tyytyväinen koulusuorituksiinsa ja on alkanut käyttämään alkoholia ja polttamaan. Tämän huomasin vasta vapun aikoihin ja päätin laittaa sille stopin, mutten tiedä miten. Löysin myös hänen laukustaan Marzine 50mg rasian eli kaiketi jonkinlaisia pahoinvointilääkkeitä. Voiko niitä käyttää väärin? En ole uskaltanut ottaa asiaa kyseeksi koska en tiedä mistä on kyse ja olen luvannut olla penkomatta hänen tavaroitaan, ja pelkään menettäväni lopunkin luottamuksen joka on jäljellä.
Onko tämä normaalia murrosikäisen käyttäytymistä vai pitäisikö huolestua? Tyttö on myös sanonut, että kuolisi mielummin kuin oksentaisi ja lähteekin usein koulusta kesken päivän koska pelkää kuulemma oksentavansa?
Hän on ollut aikaisemmin aina raitis, reipas, avoin, sosiaalinen ja kaikin puolin helppo ja rauhallinen nuori, juuri sellainen kuin olisin toivonutkin, mutta nykyään sulkeutunut, väsynyt, turhautunut ja ahdistunut. hän myös syyttää minua ja isäänsä huonosta olostaan, eikä luota meihin ja sanoo haluavansa muuttaa. Mitä ihanalle tytölleni on tapahtunut ja miten tästä eteenpäin tulisi toimia, niin kotiintuloaikojen kuin muidenkin ajankohtaisten asioiden kohdalla?
Tavallaan ymmärrän tytärtäsi.
Ensimmäisenä tulee mieleen, että olisiko teillä mahdollisuutta hankkia hänelle mitään kulkuneuvoa, mopoa, skootteria, kevaria, mopoautoa? Tai hakea?
Itse haen tytärtäni, täyttää kohta 17, paljon, koska ymmärrän tarpeen olla kavereiden kanssa, se on tämänikäisillä todella vahva ja niin kuuluu ollakin. Osa tämänikäisistähän asuukin jo omillaan, joko lukion tai muiden opiskelujen takia.
Kukin perhe elää tietenkin tavallaan, mutta tuo kotiintuloaika, jos se on viikonlopuisinkin noin aikainen, kuulostaa tämänikäiselle mielestäni todella aikaiselle. Onko tyttönne siitä protestoinut? Kun eihän tässä menee enää kuin pari vuotta, kun tyttö on täysi-ikäinen, ja pitäisi ihan itse osata ne kotiintuloajat ja muutenkin rajansa määritellä.
Eniten olisin nyt huolestunut noista Marzineista, ”marsuista”, koska niitä todella voi käyttää väärin! Googlaapa, niin käytetään ns. viihdekäytössä ja ”trippeihin”.
Näihin on kyllä todella hankalaa puuttua, jos olet penkonut hänen laukkuaan, koska jos sen kerrot, niin loppukin luottamus menee.
Skootteria tyttö halusi hetken, mutta ei enää kun ymmärsi ettei se välimatka siitä yhtään lyhene. Ainut tapa lyhentää välimatkaa olisi kuulemma muuttaa mutta siihen me emme ole ryhtymässä. Puhuin tästä eilen hänen kanssaan ja se mitä hän kaipaa eniten on, että koulumatka olisi lyhyempi ja että voisi käydä kaupassa puolessa tunnissa, kun nykyään pelkästään yhteen matkaan menee väh. puoli tuntia. Tyttäreni tuntien tästä jauhetaan seuraavan vuoden jokaisena päivänä.. Miten tässä voisi reagoida? Mistä voisin varmistua että tyttö voisi muuttaa omaan asuntoon vaikka lukion ajaksi?
Toisaalta taas tytön käyttäytyminen ei ehkä kuitenkaan vielä viesti että hän voisi asua yksin. Menettää malttinsa helposti, on ahdistunut, turhautuu ja luovuttaa helposti. Ja on nykyään huonosti toimeentuleva ja laiska. Kotityöt jotka on sovittu hoidetaan sen sijaan aina. Millaista käyttäytymistä pitäisi tuon ikäiseltä tytöltä odottaa jotta voisi edes harkita?
Kotiintuloaika on ehkä melko aikainen mutta siihen nähden missä tyttö viettää aikaansa (keskustassa) ja missä seurassa, jota ei voi koskaan tietää, se on mielestäni hyvä. Voisin ehkä harkita sen nostamista koska tyttö joutuu kuitenkin varaamaan kotiintulemiseen paljon aikaa. Toistaiseksi se saa luvan pysyä samana.
Jaa-a, täytyy katsoa mitä niille Marzineille pitäisi tehdä, saattaahan hän käyttää niitä vaan pitkien matkojen pahoinvoinnin estämiseksi mutta en ehkä olisi niin varma.. Ei varmaan auta muu kuin katsoa tytön perään, perehtyä näihin ”marsuihin” ja yrittää saada hänet kiinni rysän päältä.
Mutta voisiko tämä kaikki johtua vain murrosiästä ja olla ohimenevää? Koska kaikkien meidän elämä muuttuisi varmasti paljon jos tyttö lähtisi kotoa jo nyt, ja varsinkin kun en itsekään oikein pysy tilanteen tasalla en tiedä yhtään mitä tehdä.
Minä kyllä puuttuisin tuohon lääkelöytöön! Luottamuksen menetyksen uhallakin. Luottamushan pitää pelata molempiin suuntiin ja nythän tytär käyttää teidän luottamusta väärin. Tietty hän voi sanoa, että lääkkeet on jonkun kaverin tms selitystä, mutta silti: vakava asia, johon tulee puuttua!!
Minulla on 16-v. poika, joka on on arka, kunnollinen nuori, ollut aina hyvä koululainen. Meillä on vähän eri ongelmat kanssasi (välimatkat), mutta myös yksi yhteinen, ja se on tämä oksentaminen! Toinen on myös se, että asumme paikkakunnalla, jossa ei ole MITÄÄN tarjolla.
Asun ulkomailla, ja täällä on vähän eri koulusysteemi kuin Suomessa. Vain parhaimmat oppilaat pääsevät jatkamaan lukioon ja 10-v. lapset jaetaan eri kouluihin menestyksensä mukaan. Poikani pääsi lukioon eli vaativimpaan koulumuotoon. Koulua vaihdettuaan hän alkoi jännittää koulunkäyntiä ja kokeita ja voida pahoin aamuisin ennen kouluunmenoa. Lomien ja pitkien v-loppujen jälkeen tilanne oli tosi paha! Kouluun täytyi aamuisin pakottaa ja usein annoin hänen jäädä kotiin ”säälistä” muutamaksi päiväksi, kun maha oli kipeä ja huono olo.
5 vuotta meni näin! Poika söi välillä tosi huonosti ja laihtuikin paljon kasvaessaan. Me vanhemmat huolehdimme ja hössötimme hänen ympärillään, ajoimme hänet kouluun ja haimme kotiin, ettei hänen olisi tarvinnut ajaa tunnin matkaa bussilla. Siis ylihuolehdimme hänestä ja minun päivittäinen kysymykseni oli aamuisin ”jaksathan sinä?”. Näin jälkeenpäin ajattelen, että se, jos mikä riitti tekemään hänen olonsa epävarmaksi. Olen itse epävarma äiti ja ylihuolehdin helposti.
Nyt vuosi sitten kurssimuotoisen lukion alettua (1. luokka) hän ei suostunut lähtemään enää kouluun, vaan jäi itkien kotiin, koska ei jaksa kuulemma enää pahoinvointia, vatsakipuja, hermostuneisuutta ja OKSENTAMISTA! Hän on oksentanut muutaman kerran luokassa muiden nähden ja usein vessassa ja se on ollut todella kamalaa hänelle. Oksentamisen pelosta on tullut paha kierre.
Vaikka mitä olisimme tehneet, emme saaneet häntä kouluun. Kävin hänen kanssaan nuorten psykiatrisella klinikalla, mutta hän ei tunne itseään ”hulluksi”. Avun löytyminen yksityiseltä puolelta on ollut vaikeaa, nyt 10 kk:n kuluttua olemme löytäneet terapeutin, mutta en tiedä, onko terapiasta apua. Koulu ei ole tullut vastaan mitenkään eikä sieltä ole saanut apua. Ei ole koulupsykologia, kuraattoria, ei mitään. Poikani on ollut koko vuoden kotona sairauslomalla ja märehtinyt asiaa ja ollut tosi pahoillaan siitä, ettei käy koulussa. Nyt kun koulu taas 7 viikon kuluttua alkaa, on oksentamisen ja pahoinvoinnin kuviot taas palanneet. Pelkään uuden kouluvuoden alkua ja sitä, että pääseekö hän jatkamaan koulunkäyntiä. En halua enää hänen istuvan koko talvea kotona yksin ilman kavereita. Luulen, että tyttäresi oksentaminen on myös vakava oire jostakin, ja siihen on puututtava. Myös se, ettei hän ole tyytyväinen koulusuoritukseen, on yhteistä poikani kanssa. Hän on täydellisyyden tavoittelija ja hyvin vaativa itseään kohtaan. Minun mielestä teidän pitäisi mennä koulukuraattorin tai psykologin puheille, koska Suomessa on niin suuri joukko ihmisiä koulussa, jotka auttavat.