Siirry sisältöön
Nimetön

Olen ollut nyt tyttäreni kanssa kotona n. 1,5 vuotta. Sinä aikana suurin osa ”kavereista” on jäänyt, parhaat ystävät asuvat toisella paikkakunnalla. Tunnen oloni niin yksinäiseksi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta kaipaisin välillä juttuseuraa aikuisistakin. Olen käynyt muutaman kerran MLLn muskarissa tytön kanssa, mutta sielläkin on jo omat ”porukkansa”, eikä tutustumista helpota raskauden myötä noussut paino, ja sitä kautta huonontunut itsetunto. Tunnen itseni niin rumaksi, etten koe edes olevani tutustumisen arvoinen.

Välillä tuntuu, etten jaksa olla tytölleni sellainen äiti, joka jaksaisi touhuta ja tehdä, välillä tuntuu mahdottomalta että lähtisimme edes ulos, vaikka kevät näyttää parhaita puoliaan. En ole ennen ollut näin yksin, olin ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen, iloinen ja pidetty.

Lapseni isän kanssa asiat eivät mene hyvin. Hän käy töissä, ja iltaisin opiskelee, joten yhteinen aikamme on rajallinen. Vapaa-aikansa hän viettää tietokoneen ääressä, tämä ongelma on vaan pahentunut ajan kuluessa. Lapsen hoitoon en ole saanut apua, vaikka luulinkin aluksi, että hoidamme tyttöä molemmat. Taidon puutteesta tämä ei ole kiinni, sillä hänellä on 5-vuotias tyttö, joka myös asuu kanssamme. Välillä minusta tuntuukin, että olen tässä taloudessa pelkkä kodinhoitaja, siivooja, ruoanlaittaja ja lastenhoitaja. Ero on käynyt mielessä, mutta taloudellinen tilanne estää, sillä olen vielä seuraavat puoli vuotta hoitovapaalla.

En tiedä mitä tekisin. Pelkään tietysti jääväni lopuksi elämääni yksin, mutta en pysty kuvittelemaan itseäni miehen kanssa, joka viettää ennemmin aikansa tietokoneella pelejä pelaten kuin perheensä kanssa. Töihin palaan onneksi pian, mutta mielessä on myös käynyt, pitäisikö ennen sitä käydä lääkärin puheilla mahdollisen masennuksen vuoksi. Pelkään kuitenkin jotenkin ”leimautuvani” (huonoksi vanhemmaksi), jos ero sitten tuleekin, ja käy ilmi, että olen ollut/olen masentunut. Kamalinta on kokea olevansa huono äiti, kun välillä olemme vaan päivästä ja viikosta toiseen sisällä tyttöni kanssa, kun en vaan jaksa yksin lähteä mihinkään.

Ystävälliset sanat olisivat tervetulleita, tai omakohtaiset kokemukset siitä, miten itse olette pärjänneet yksinäisyyden kanssa.

Kiitos <3

Nimetön

Olin pitkään yh, lapsen isä ei osallistunut lapsen hoitoon. Olin aluksi yksinäinen, koska ystäväni hankkivat lapsia 10 vuotta minun jälkeeni. Olin liian kiinni lapsessa ja liian köyhä osallistuakseni ystävieni kanssa samoihin menoihin.

Ratkaisin tilanteen niin, että rakensin itselleni aktiivisesti uudet piirit ja keskityin luomaan ihan omaa itsenäistä elämääni. Menin mukaan kirkon perhetoimintaan osallistumalla äiti-lapsikerhoon ja myöhemmin vapaaehtoistyöhön leireillä ja pyhäkoulutoiminnassa. Sain uusia tuttavia ja muutaman hyvän ystävänkin. Hankin itselleni lisäkoulutusta, työpaikan ja lopulta ihan onnistuneen urankin.

Heti kun mahdollista, aloin rakentaa myös taloudelliseti itsenäistä elämää. Pienin panoksin, mutta onnistuin.

Sinuna miettisin kyllä vakavasti olisiko sinulle, lapsellesi ja ehkä koko perheenkin dynamiikalle parasta, että palaisit mahdollisimman pian töihin tai opiskelemaan. Silloin miehesi olisi pakko jakaa päivähoitohaut yms sinun kanssasi. Silloin voit oikein hyvällä omalla tunnolla ehdottaa, että sinä hoidat puolet kotiin ja lapsiin liittyvästä vastuusta ja miehesi sen toisen puolen.

Ja jos miehesi ei suostu jakamaan vastuuta, mieti haluatko olla oikeasti hänen vaimonsa. Huolehdi ainakin siitä, että jos teille tulee ero, et jää puille paljaille.

Rahallista mieltä ja päättäväisyyttä sinulle!

Nimetön

Oma jaksaminen/yksinäisyyden tunne kuulostaa tutulta.

Itse palasin hyvillä mielin töihin, oltuani puoli vuotta hv:lla. Arki sujui mainiosti! Tuntui, että on kiva pitkästä aikaa puhua aikuisten kanssa töissä niitä näitä. Jossain vaiheessa totesin aika rajusti, että en kykenekään enää hoitamaan kodin lisäksi työtäni, saatikka parisuhdetta. Masennus liippasi läheltä.

Aloin tietoisesti tutkia omaa itseäni mm. kirjalisuuden avulla. Luin täältä MLL sivuilta oppaan ’VANHEMMAN TYÖKIRJA’, joka koitui suureksi avuksi. Ymmärrän nyt, että minulla on oikeus ottaa aikaa itselleni ja että minulla on oikeus tuntea näin, tuntematta syyllisyyttä. Kannattaa tutustua!

Voimia sinulle ja ymmärrystä siihen, että ajan kanssa kaikki paranee (syvällä sisimmässä tiedät näin olevan), kävi sinulle miehesi kanssa kuinka vaan.

Nimetön

jotenkinhan tuo kuulostaa tutulle tuo yksinäisyys.Yksinäinen voi kyllä olla vaikka kaikki näyttäisi ulkopuolisten ihmisten silmissä ihan joltakin muulta.
Pienen lapsen äitinä olossa on kyllä haasteita, miten rakentaa muu elämä kodin ympärille. eikä kyllä varmasti helpota jos lapsen isästä ei paljon apua.töihin meno kyllä auttaa varmasti:)
Mietin tuota hoitoapu juttua että olisiko sinulla mahdollisuutta viedä lasta esim. isovanhemmille tai kummeille hoitoon, että saat hengähtääkin välillä. Itselleni ainakin on tärkeää että saa edes kerran viikossa vähän omaa aikaa.Paremmin sujuu sitten arki lapsenkin kanssa kun vanhemmat saa välillä levätä. neljän seinän sisälle jäämisestä ei kyllä seuraa mitään hyvää (kokemusta on),kannattaa edes yrittää käydä joka päivä tuntikin ulkoilemassa, niin piristyy ees vähäsen. Nyt kun kesä tulee niin leikkipuistoissa voi tavata muita vanhempia:) voisi kyllä kirjoitella paljon muutakin tähän mutta nyt ei aika ja ajatukset oikein riitä..

Nimetön

Olen myös yksinäinen, ja olen käynyt myös kerhoissa mutta olen kokenut saman että sieläkin on ne omat ”porukkansa” eikä tutustuminen sen kannalta ole helppoa. Vanhin poikani 5v käy päiväkodissa ja olen nuorimman 2,5v pojan kanssa yksin kotona. Emme käy missään muualla kuin aamusin kaupassa ja sitten tulemme kotio neljän seinän sisälle siksi aikaa kun haemme vanhimman pojan. Ja sitten tulemme takaisin sisälle..

Olen ujo toisten ihmisten seurassa, en osaa tehdä aloitetta. Itse en ole kovin leikkisä äiti, en osaa leikkiä noitten poikien kanssa vaikka varmaan pitäisi. Välillä käymme puistoissa, tyhmää seisoskella sielä yksin ilman aikuista seuraa kun lapset leikkii. Ja varsinki sillo kun pojat tappelee keskenään, lyövät toisiaan niin sillon en haluaisi olla yksin. Kumpikin ovat niin jääräpäisiä poikia etteivät usko mitään.

Olen vasta 2kk sitten tutustunut uuteen mieheeni mutta hän asuu tunnin matkan päässä meistä, käy töissä ettei ehdi viikolla tulemaan meille. Huonossa suhteessa ei ole hyvä olla, tiedän sen ettet jää yksin loppu elämäksi. Kyllä sinäkin löydät sen oikean itsellesi vielä :) En minäkään jäänyt, vaikka siltä tuntuikin puoli vuotta sitten. Vaikken olekaan seurustellut tuon miehen kanssa vielä kuin kaksi kuukautta, niin tiedän tuon olevan se oikea mulle. Kukaan mies ei ole ollut mulle noin hyvä ja ihana kuin tuo on. Mutta päivä kerrallaan olen mennyt, perhetyöntekijät käyvät välillä meillä että voin tehdä omiakin juttuja. Ja joskus käynyt psykologilla juttelemassa.

Olisi kiva jutella ja jakaa muittenkin vanhempien kanssa joilla tälläisiä kokemuksia niin päivittäin.

Nimetön

Hei,yksinäinen äiti!
Minäkin olen hyvin yksinäinen,kavereita ja ystäviä ei ole.Olen ollut kotona lapseni 2,5v kanssa ja vielä oisi 6kk jäljellä. En tunne juurikaan ketään nykyisessä asuinpaikassani.Mistäpäin sinä olet? Toivoisin jos me voisimme ystävystyä jne.Mieheni tekee pitkää päivää töissä ja mä oon vain lapsen kanssa kotona.Tuntuu todella tyhjältä.Välillä ois ihan kiva jutella aikuisenkin kanssa eikä vain lapselle.Tää on hyvin turhauttavaa..olen myös kärsinyt traumaperäisestä masennuksesta.
MLL en ole käynyt,kun en oikein tiedä millasta siellä on.
Olen myös luonteeltani hyvin ujo :( enkä niinkään sosiaalinen,ehkä juuri senkin takia minulla ei ole ystäviä.
ps.Asun Myllykoskella (Kouvola)

Nimetön

Hei!
Olen sinua paljon vanhempi , mutta kolmen tytön äippä. Yksinäisyyden tuntosi tunnistin kyllä hyvin, olen sellaista itsekin tuntenut aika ajoin, varsinkin viimeisen lapsen syntymän jälkeen. Siitä on nyt jo 17 vuotta.
Olet jo pitkällä saamassa niskalenkin hankalasta ja ahdistavasta tilanteestasi, kun olet purkanut sen tällä palstalla.
Jokaisessa kunnassa on perheneuvolan kautta saatavissa ilmaista keskusteluapua ja vakuutan, että se kannattaa. Monella paikkakunnalla on myös perheasiainneuvottelukeskus tai naapurikunnan kanssa yhteinen. Ota rohkeasti puhelinnumerot esiin ja soita ja varaa aika itsellesi. Ilmaista palvelua sekin!
Omalta kohdaltani tiedän sanoa, että puhuminen ulkopuolisen asiantuntijan kanssa kannattaa, varsinkin jos on niin, että miehesi kanssa se ei onnistu. Monesti odotukset, toiveet tai yhteisen arjen jakaminen kumppanin kanssa ei vain onnistu, ollaan eri aaltopituudella tai toinen ei vai yksinkertaisesti kykene/halua jakaa asioita kanssasi. Tiedän kokemuksesta myös tämän.
Toinen asia, mitä kannattais tehdä, on se, että istutat kumppanisi kuuntelemaan sinua. Se jo helpottaa, että sanot juuri sen , mikä sinua painaa ja että tarvitset omaa kumppaniasi tueksesi. Ole myös tiukkana siinä, että sovitte tietyt ajat viikossa, jolloin sinä saat vapaa-aikaa itsellesi. Minä rakastan kävelyä, siihen ei tarvitse muuta kuin sään mukaiset kamppeet ja ei kun menoks! Suosittelen lämpimästi ja takaan, että varmasti virkistyt. Rakasta ja arvosta itseäsi, olet sen arvoinen. Ole päättäväinen, sinulla on täysi oikeus irtautua välillä kodin- ja lasten hoidosta ja ladata omia akkujasi.
Sinun on pakottauduttava ulos sieltä kodistasi happea haukkaamaan, meitä ihmisiä on monenmallisia ja kokoisia, olet arvokas juuri sellaisena, kuin olet.
Toivon, että löydät iloa ja onnellisuutta elämääsi.

Nimetön

Olen alle vuoden ikäisen lapsen äiti ja mulla on mies mut eipä sitä yhteistä aikaa ole kun pikkuisen.mies tekee ympäripyöreitä päiviä kaksvuorotyössä. Oma aikaa on kun saan lapsen nukkumaan. En omista ajokorttia ja julkiset kulkee huonosti maaseudulla joten olen kotona 24/7. Yksinäisyys vaivaa. Isovanhemmat on kauempana ja muutkin tuttavat kaukana. Kaipaan aikuisten seuraa mut tällä hetkellä sitä ei ole. Ja olen vasta muuttanu tänne joten en tiedä mistään lapsiperheen tapaamisista. Yritän aina päivittäin päästä edes hetkeksi ulos , suositteölen jos mahdollista ulkoilua ja jos voimat riittää lenkkeilyä yksin. Lenkkeily yksin on mulle tuonut jaksamista arjessa , kunnon hikilenkki silloin tällöin tekee terää. Yrittäny olen miettiny muskariin mut kulkeminen on hankalaa kun pitäs kaupunkiin asti lähtee jonne on matkaa.virtuaalihali kaikille jotka painivat yksinäisyyden kanssa.

Nimetön

hei.kuulostaa tutulta.minullakin tilanne että olen kotona parivuotiaan kanssa.olen muuttanut muualta tänne jokunen vuosi sitten.omat kaverit,tuttavat,sukulaiset aivan liian kaukana.en tuntenut ketään täältä paitsi tietenkin mieheni.mutta sinnikkäästi aloin lapsen saatua käymään vauvakerhossa,mll perhekahvilassa,muskarissa,puistoissa jne.. syvimpiä sydänystäviä en ole saanut mutta äitikavereita kylläkin joiden kanssa höpötellä niitä näitä ja harrastella , ja heidän lapsistaan omalle lapselleni leikkikavereita.olen kiitollinen heistä koska saan viikot menemään nopeammin kun työ pitää mieheni viikot poissa.aina ei jaksa olla se pullantuoksuinen kotiäiti.voi olla päiviä että ollaan vaan kotona.silloin se yksinäisyys iskee meillekkin.mutta tällainen meidän tarina.asun Jyväskylässä jos satut vaikka lähellä asumaan tai on muita kohtalotovereita/yksinäisiä uusia tuttavuuksia vailla.jaksamista sulle!

Vastaa aiheeseen: Oma jaksaminen

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.


Takaisin ylös