Olen viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt yhä useammin eroa lasteni isästä.
Päällisin puolin meillä näyttää asiat olevan ihan hyvin. Elämme ihan tavallista, joskin usein aika tylsää ja väyttävää laspiperheen arkea. Mieheni on kaikin tavoin kunnollinen, ei juo, käytä muita päihteitä, ei ole väkivaltainen, pelaa rahoja, eikä tietääkseni ainakaan harrasta salasuhteita. Ainoa asia mikä hiertää on kotitöiden tekeminen, mutta siinä itselläni on varmaan hellittämisen varaa. Pidän siitä, että kotona asiat ovat järjestyksessä, mihenei on suurpiirteisempi. Lapsille hän on mitä parhain ja huolehtiva isä.
En kuitenkaan näe yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan, ja parisuhde taitaa olla ajautunut tiensä päähän. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita eikä puheenaiheitakaan tunnu enää olevan tai ne kaikki ovat unohtuneet. Suurin osa ajasta menee lapsista huolehtimiseen ja arjen pyörittämiseen, niinkuin varmaan kaikilla mullakin perheellisillä. Molemmilla on kuitenkin mahdollista harrastaa ja saada aikaa itsellekin, kun huolehdimme sovitusti myös vuorotellen lapsista. Kaikki tämä on vaan tainnut huomaamatta tapahtua parisuhteen kustannuksella.
Nyt olemme siinä tilanteessa, että yhditävät tekijät alkaa olla lapsia lukuunottamatta vähissä.
Mietin jatkuvasti sitä, että olemmeko ja olenko itse yrittänyt tarpeeksi, että suhteemme voisi toimia. Tuntuu hullulta ajtella näin, koska järjen mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Silti tunnen itseni usein onnettomaksi. Ja myös kiittämättömäksi, koska ajattelen, että en vain osaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni kuitenkin on.
Tiedän, että lasten kasvaessa ja muutenkin elämäntilanteet muuttuu ja varmaan vuoden parin päästä tilanne voisi olla erilainen. Tuntuu kuitenkin etten jaksa odottaa, että asiat korjaantuvat itsestään.
Olen ajatellut, että meidän olisi varmaan syytä hakeutua johonkin pari/perheneuvontaan tai avioliittoleirille tms. mutta mieheni ei ole oikein halukas sellaiseen. Hän on sanojensa mukaan ihan tyytyväinen tilanteeseen, joskin harmissaan myös ettei yhteistä aikaa juuri ole. Hänestä tilanne kyllä korjaantuu ajan mittaan.
Mietin, että onko tämä vain normaali ajanjakso elämässä, että elämä pyörii nyt lasten ympärillä ja kipinä parisuhteeseen syttyy vielä. Olisi mukava kuulla, että millä eväillä muut vanhemmat ovat jaksaneet yhdessä läpi ruuhkavuosien?
Minkä ikäisiä lapsenne ovat? Joku viisas on joskus sanonut, että jos ei ole kyse väkivallasta, päihdeongelmasta tai muusta vakavasta, kenenkään ei tulisi erota ennen kuin nuorin lapsista on kolmevuotias. Perusteena se, että pikkulapsiarki on tosiaan usein niin väsyttävää ja tappavan tasaisen kaoottista, että parisuhde meinaa jäädä ikään kuin tuuliajolle, ja toisen naama tympiä tosissaan. Kuitenkin suhteella voi olla tulevaisuus, jos nuo perusasiat ovat kunnossa.
Kliseistä kyllä, kysyn, onko teillä kahdenkeskistä aikaa tai mahdollisuutta sellaisen ottamiseen? Saisitteko lapset hoitoon vaikka yhdeksi illaksi kuukaudessa, jotta pääsisitte jonnekin kahden kesken? Lapsiperheessä sen ajan joutuu ikään kuin vain ottamaan, ja tämä on ollut itselleni sopeutumisen paikka. Joutuu tekemään ikävällä tavalla tietoisen päätöksen, että tänä iltana jutellaan tms. tietokoneella tai telkkarin ääressä istumisen sijasta, ei voi mennä ”fiiliksen mukaan”.
Väestöliitolla esim. on peli nimeltä Samarakas, jonka voi tilata netin kautta. Innostuisiko miehesi pelaamaan ihan huvin vuoksi kanssasi sellaista, jos avioliittoleiri tms. tuntuu tässä vaiheessa liian raskastekoiselta hänen mielestään?
Meillä oli myös vaikea vaihe lasten ollessa pienempiä (nyt ovat 12 ja 14). Arki uuvutti. Väsymys heijastui parisuhteeseen. Muistan ajatelleeni monta kertaa, että en jaksa enää elää ihmisen kanssa, joka ei enää tuntunut ”omalta”. Jossain vaiheessa liittomme pysyi pystyssä vain siksi, että meillä oli lapset. Mieheni on myös kunnollinen ja luotettava, kaikin puolin hyvä aviomies ja perheenisä. En vaan enää tuntenut rakastavani tai edes pahemmin pitäväni hänestä. Olin väsynyt ja onneton.
No lapset sitten kasvoivat, ja meillä alkoi olla enemmän tilaisuuksia ja voimia keskittyä myös toisiimme. Teki hyvää taas nauraa yhdessä ja jutella muustakin kuin pakollisista kodin pyörittämiseen liittyvistä jutuista. Pääsimme jopa joskus kahdestaan jonnekin, kun mummu ja pappa hoitivat poikia. Tällä hetkellä olen tyytyväinen liittooni, ja luulen että miehenikin on. Olen iloinen että jaksoimme pahimman ajan yli (toki lasten murrosikä on kuluttavaa, mutta eri tavalla).
Halusin kai kertoa tämän rohkaisuksi, että näinkin voi käydä. Onnettomasta avioliitosta voi tulla vielä toimiva ja tyydyttävä. Emmekä itse edes nähneet asian eteen mitään erityistä ”vaivaa”. Emme käyneet avioliittoleireillä tms. Aika oli meille paras lääke.
Olen ehkä vähän huono antamaan parisuhdeneuvoja tai sellaisia, mutta rohkaisen sinua kovasti pysymään parisuhteessa ja jatkamaan perhe-elämää yhdessä miehesi kanssa, vaikka se tappavan tylsältä vaikuttaisikin.
Olen itse yh, 3v tytön kanssa kahdestaan. Erosin miehestäni jatkuvan henkisen väkivallan (myös ruumiillisen) vuoksi. Mies on nyt jonkin verran onneksi kuitenkin läsnä lapsen elämässä. Ymmärsin itse lapsen ollessa alle vuoden, etten selviä joko hengissä tai tervejärkisenä siitä perhe-elämästä ellen lähde. Ja lähteminen pelotti… Arki pienen lapsen kanssa yksin ei ole helppoa. Olen selvinnyt kuitenkin hienosti, vaikka voimia on vaadittukin. Selviytymisessä auttaa ehkä sen tosiasian ymmärtäminen, ettei vaihtoehtoja ole. Sinulla on.
Ajattele kotia ilman miestäsi. Ihan käytännönkin kannalta, silloin teet kaiken itse. Ei ole enää ketään kenen puoleen kääntyä kun jääkaappi on tyhjä, ruokaa pitäisi tehdä ja lapsetkin kaipaavat huomiotasi. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa, mene sinä kauppaan tänään, minä haen lapset, edes ketään kuka olisi lasten kanssa kun sinä teet ruuat, tiskaat, peset pyykit ja siivoat. Kun sekin auttaisi. Että edes joskus olisi joku kenelle sanoa että veisitkö roskat. OLISI EDES JOKU KENELLE VOISI VALITTAA, kun kaikki kaatuu päälle ja ottaa päähän.
Ja se tärkeämpi: illalla kun lapset ovat menneet nukkumaan, sinua ei odotakaan kukaan. Sinun luonasi ei ole kukaan. Ei ketään kenen kanssa lysähtää sohvalle ja olla vain hiljaa. Ei ketään, kenen kanssa herätä. Ei ketään kenelle kertoa asioita, ei ketään kenelle kiukutella, EI KETÄÄN KUKA LOHDUTTAISI SINUA kun sitä tarvitset.
Te hitsaudutte koko ajan enemmän yhteen. En usko, että parisuhteen kuuluu olla ainaista tunteiden paloa. Uskon, että parisuhteessa kuuluukin pitkästyä, ei kukaan jaksa katsella toista koko elämää joskus pitkästymättä. Ehkä pitkästymisen kuuluu olla laukaisijana sille, että muutetaan yhdessä suuntaa, siis yhdessä! Joku parisuhdekurssi voisi ollakin hyvä, mutta ei miestä varmaan sinne kannata pakottaa jos se tuntuu hänestä vieraalta. Voisitteko yhdessä keksiä jotain uutta, yhteistä tekemistä, vaikka jonkun harrastuksen? En tiedä, mutta kunhan ehdotin.
Mutta älä lähde vapaaehtoisesti sille tielle, missä minä olen nyt. Täällä on valtavan yksinäistä. Vaikka rakastan lastani, enkä yhtään päivää antaisi pois, uuvun välillä tämän kaiken alla. Olen yksin vastuussa kaikesta, eikä minulla ole omaa aikaa. Päivät täyttyvät rutiineista, ruuanlaitosta, pyykeistä, kaupassa käymisestä, työstä. Vaikka olen lapseni kanssa koko ajan, suurin osa ajastani menee arjen pyörittämiseen, niin suuri homma se on hoitaa kokonaan yksin. Lapsenikin taitaa olla välillä aika yksinäinen, vaikka saakin yksin kaiken huomioni, mutta sitä huomiota on viemässä arki myös. Haluaisin, että lapseni saisi kasvaa kodissa, jossa hän kuulisi aikuisten juttelevan, ja saisi mallia parisuhteesta ja yhdessäolosta. Antaisin mitä vain, että saisin vierelleni miehesi kaltaisen kumppanin, vaikka olisi tylsempi kuin kasa kiviä.
Kaunis kiitos teille, jotka olette ottaneet osaa keskusteluun ja antaneet monia ajattelemisen aiheita.
Elämässäni on todellakin monen monta kiitollisuuden aihetta ja niistä muistuttaminen saa arkiset murheet tuntumaan pieniltä. Kaksi ihanaa tervettä lasta (4- ja 1-vuotta), hyvä koti ja lähipiirissä monta tärkeää ihmistä, joiden puoleen voi kääntyä. Mutta kestakaikkisen väsyttävää ja puuduttavaa tämä arki välillä on, vaikken siitä yksin olekaan vastuussa.
Nostan hattua ihan kaikille yksinhuoltajille, jotka huolehtivat lapsista ilman, että voivat jakaa vastuuta toisen kanssa. Jokaisen vanhemman tukena soisi olevan ihmisiä tukena ja jakamassa vastuuta. Jos sitä ei löydy luonnollisesta lähipiiristä niin sitten edes neuvolasta, kunnan perhetyöstä tms.
No mutta, omalla kohdallani en vielä ole ihan varma mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä oikeastaan edes haluan, ja siksi ei ehkä ole hyvä aika tehdä isoja päätöksiä. Tiedän, ettei eron myötä mikään onni ja autuus avutuisi. Jotakin muutosta tähän nykytilanteeseen kuitenkin kaipiaan, mutta ehkä jokin pienempikin muutos kuin ero riittää. Olen miettinyt, että ehkä suurin syy turhautumiseeni ja myös parisuhteen näivettymiseen onkin ehkä väsymys, koska yksinkertaisesti ei jaksa lasten ja arjen hoitamisen jälkeen enää muuta. Jos olisi vähemmän väsynyt niin ehkä sitä sitten jaksaisi nähdä tuon miehenkin uusin silmin.
Hei!
Alkuperäinen kirjoituksesi kuullosti hyvin tutulta ja olisi voinut olla minun kirjoittamani vielä pari vuotta sitten. Nyt lapset ovat jo 3 ja 6 ja elämä on jo helpompaa. Kuten joku jo kirjoittikin, ei pikkulapsivaiheessa kannata ihan hevillä erota.
Omalla kohdallani väsymys ja sen sietäminen oli vaikeinta. Kun nuorimmainen alkoi nukkua paremmin n. puolentoista vuoden iässä, oma jaksaminenkin parani ja nyt parisuhdettakin jaksaa jopa hoitaa. Se meillä jäi ainakin ensimmäisenä vanhemmuuden ja väsymyksen jalkoihin.
Voimia sinulle! Toivottavasti väsymyksesi helpottaa!
Kuulostaa tutulle. Kaikki on sinäänsä hyvin ei voi valittaa, itselläni lapset pieniä molemmat alle kaks vuotiaita.
Sen olen huomannut että, arjen pyörityksessä ei aikaa jää parisuhteelle ja se tulee laiminlyötyä. Pyrimme tietoisesti järjestämään yhteistä aikaa joko isovanhempien hoitoapua käyttäen tai kun lapset ovat nukkumassa. Äläkä odota mieheltäsi aloittetta vaan muistele millainen kipinä teillä oli kun tapasitte ja palauta se miehesi mieleen.
Ja mitä kotitöihin tulee niin jätä ne tekemättä vaikka, ahdistaisi. Miehesi voi olla tottunut siihen että, sinä hoidat kaiken. Mutta, entä kun et, hoidakaan. Tämä on toiminut omalla kohdallani.
Ero ei kuitenkaan ole ratkaisu koska, siinä on kärsijöinä sinä, miehesi ja lapsesi. Nykypäivänä ihmiset eroaa paljon helpomin ja huterimmin perustein. Ero on helpompaa kuin pistää kaikki peliin ja pelastaa parisuhde.
Hei. Lue tarina uusioperheen helvetistä ja mieti kuinka hyvin sinulla asiat on. Jos eroat niin elämästä tulee moninverroin hankalampaa kuin mitä se nyt on. Yksinhuoltajana ei ole helppoa ja lapset kärsivät todella paljon. Jos kerran teillä ei ole muuta ongelmaa kuin tylsistyminen niin nyt on aika ottaa ohjat käteen. Katso miestäsi niinkuin katsoit häntä silloin kun tapasitte ja ennen lapsia. Menkää syömään, halikaa, tehkää yhdessä lasten kanssa asioita, keskustelkaa, osoittakaa toistenne asioihin mielenkiintoa ja olkaa niinkuin parin pitää olla. Pitäkää hauskaa lasten kasvatuksen ohella, sillä tapaa saatte myös maailman ihanimmat ja onnelliset lapset ihanan parisuhteen lisäksi. Mieti tätä todella tarkoin, ruoho EI ole vihreämpää aidan toisella puolen – oikeasti ei ole.
Olen myös yh, tyttö 3v. Olen ollut yksin lähes alusta asti. Suhde ei toiminut mitenkään päin lapsen isän kanssa. Narsistin vaihtaessa takaisin ex-rouvaan, oli aika ottaa järki käteen. Sovussa kuitenkin on saatu hoidettua lapsen tapaamiset.
Mutta kuten edellä kirjoittava yh kertoo, teet jatkossa kaiken yksin. Ihan kaiken. Kun autosta hajoaa polttimo tai käsijarruvaijeri pitää vaihtaa, kun jääkaapissa on vain valo tai kun lapsi on sairaana.
Olet ”töissä” aamulla siitä asti kun lapset herää kl.7, viet ne hoitoon, käyt itse töissä ja hoidat pestiä illalla kl. 9 kun uni tulee. Jokainen päivä on 14h työpäivä. Koen samoin kuin edellinenkin kirjoittaja, että lapseni joutuu olemaan paljon yksin, sillä arki haukkaa omasta ajastani ison osan.
Jos eroat, et voi jakaa kenenkään kanssa niitä ilon hetkiä kun lapsi oppii ja onnistuu. Tai miettiä miten ongelmat ratkaistaan jokun toisen asian suhteen jonkun toisen kanssa, jolle ne lapset on yhtä rakkaita.
Useille ystävilleni olen sen sanonut, että toivon todella, että pääsette parisuhdekriisistänne yli. Ehjä perhe on kuitenkin kultaakin kalliimpaa säilyttää. Ero on liian helppo ratkaisu paeta ja etenkin kun kuvitelma on ruohosta, joka vihertää kauniimmin aidan toisella puolella.
Uuden kumppanin löytyminen saattaa merkitä uusperhettä, joka on myös haastava. Miten voit vakuuttua siitä että uusi kumppani on parempi kuin edellinen. En usko että loppujen lopuksi on. Sen lisäksi sinulla on bonuslapsia joiden elämään joudut sopeutumaan, sekä ex-puoliso jne..
Tsemppiä!
Srk:n perheasianneuvottelukeskus tai perheneuvolasta varmaan löytyy keskusteluapua ja tukea.
Älä herraisä valita, äläkä missään nimessä eroa. Lapsettomana ja miehettömänä raivostuttaa kuunnella näitä juttuja. Mitä antaisinkaan, että olisin sinun tilanteessasi eikä tarvitsisi taistella omien yksinäisyyden demonien kanssa.
Ehjä perhe on kultaakin kalliimpaa. Se niin riippuu perheestä! Ja ero ei ole helppoa….
Itse pohdin viisi-kuusi vuotta miten saan pidettyä perheen koossa. Ettei kävisi niinkuin meillä kotona aikanaan. Vannoin, etten eroa.
Ja kumpi on tärkeämpää, että perhe on koossa – vaiko sen jäsenet selväpäisiä, vaikkakin sitten erillään. Mieti siis ajan kanssa, punnitse vuosi tai pari, ainakin. Ja aseta perheelle/parisuhteelle tavoitteita. Jos mikään ei muutu, tai joku ei sitoudu muutokseen, muuta tilannetta.
Jos jotain haluaa saada, joutuu jostain luopumaan.