Siirry sisältöön
Nimetön

Olen kahden pienen lapsen äiti ja olen kotona heidän kanssaan,mieheni käy töissä. Lapseni ovat ihania ja persoonallisia, rakastan heitä suuresti! Mutta olen välillä hyvin väsynyt, uupunut, kyllästynyt ja jaksamiseni on äärirajoilla. 4-vuotiaani on haastava lapsi, ja hänellä on hankala kausi meneillään; sanoo joka asiaan Ei, ei tottele, riehuu, sanoo tyhmäksi joka asiasta jnejne. Kärsivällisyyteni on lyhyt ja välillä raivostun niin että menetän täysin malttini! Tätä on sattunut ehkä kaikkiaan n.5krt,viimeksi tänään. Lapsi ei totellut, ilkkui ja oli hankala, itse olin väsynyt ja ärtynyt; raahasin lapsen kädestä lastenhuoneeseen ja paiskasin lattialle :'( Hän loukkasi itseään ja itki. Syyllisyys iski minulle välittömästi! Tänään olen pyydellyt anteeksi, sanonut kuinka väärin tein, kertonut kuinka paljon häntä rakastan, mutta oma oloni on aivan hirveä!!:'(( Soitin tänään perheneuvolaan, tarvin apua. Mieheni tietää tästä. Saiko lapseni elinikäiset traumat, onko tämä edes korjattavissa enää?!:(

Nimetön

Hei, kyllä tuollaisia tilanteita tulee aika monelle eteen; sanoit että rakastat lapsiasi, se on tärkeitä, mutta on toinenkin asia joka pitää muistaa; väkivalta on ehdottomasti kiellettyä, se on rikos, myös haukkuminen, huutaminenkin mutta lapsi antaa anteeksi..itsekin olen kädestä paiskannut ja kauheasti kaduin..Kyllä jatkuva, vuosia jatkunut huutaminen, saatikka väkivalta jättää jäljen mutta ei pari kertaa(huutamista, raivoa). Lapsen perusoikeuksiin kuuluu kasvaa hyvässä hoidossa jossa tunteisiin ja tarpeisiin vastataan, kasvatetaan ja opetetaan. Jos tunnistaa itsessään aikuisena että ei jaksa arkista elämää tai se tuntuu raskaalta ja lapset saavat olla sijaiskärsijiä kannattaa hakea apua,niin teitkin. Lapsesi ei ole saanut traumaa, usko pois. Annat rakkautta, se vie pitkälle. Lapselta kannattaa aina pyytää anteeksi jos tuntee että on tehnyt väärin. Lapset ovat paljon viisaampia mitä me aikuiset kuulemmekaan. Älä tunne syyllisyyttä, ole vahva ja hae perhellenne apua. Ja muista; omat lapset RAKASTAVAT vanhempiaan aina!

Nimetön

Samaistun huoleesi. Minulla on viisi ja puolitoistavuotiaat lapset ja kamppailen omien raivon tunteideni kanssa. Pyrin, ratkaisukeskeinen kun olen, huolehtimaan siitä että saan riittävästi hengähdystaukoja. Kun äiti voi hyvin, kaikki voivat hyvin. Itsestä huolehtiminen on lasten rakastamista myös! Mutta tämä ei vielä ole riittänyt minun kohdallani. Havahduin taas tähän asiaan kun kuormitus on käynyt kovaksi. Haen apua mieheni kanssa näiden suuttumuksen tunteiden käsittelyyn ja yhdessä teemme linjauksia niiden tilanteiden varalle, jolloin esim. lasten nähden meinaa pinna palaa toiseen.

Sovimme että harjoitamme uloslähdön refleksiä. Ts. Olinpa oikeutettu suuttumukseeni tai en, poistun tilasta ennen kuin tarraan lapseen kiinni, lakkaan suggeroimasta itseäni vihaiseksi (”koska kaikki kaatuu koko ajan päälle”), en herkeämättä kyttää mikä on menossa rikki lasten käsissä seuraavaksi, lopetan kiroilun, käymme aiheeseen perehtyneen terapeutin pakeilla ja etsimme työkalut uusiin, terveempiin tapoihin ratkaista käytännössä raivonpuuskan käsittely. Huojentaa kuulla että en ole yksin epätäydellinen ja että lapsiperheen elämässä joskus tarvitaan ylilyönti osoittamaan se kohta mistä mun vanhempana tai meidän perheenä pitää kasvaa.

Häpeään ei kuole eikä syyllisyyteen. Syyllisyys kertoo kuulemma jollakin tavalla siitä, miten olemme kuitenkin terveitä päästämme :)

Nimetön

Mutta kaikenlainen väkivalta on aina tuomittavaa.

Vastaa aiheeseen: Raivostuminen##%!!

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.


Takaisin ylös