Minulla on 3- ja 2-vuotiaat lapset. Olemme heidän isänsä kanssa olleet avoliitossa 8 vuotta. Esikoisemme tuli suoraan sanoen vahingossa ja ihastuinkin niin lapseeni ja äitinä olemiseen, että saimme sitten toisen lapsen pian perään.
Parisuhde meillä ei ole pelittänyt vuosiin ja vaatii minulta suurta ponnistelua, että saan pidettyä mieheni tyytyväisenä. Itse koen, etten saa mieheltäni juuri mitään. Pidän häntä erinomaisena vanhempana ja se on syy, miksi en ole halunnut erota. En myöskään haluaisi aiheuttaa lapsilleni niin suurta muutosta kuin vanhempien ero olisi.
Löydän itseni kuitenkin usein haaveilemasta tilanteesta, että eläisin ilman miestäni. Haaveilen myös sellaisesta puolisosta, jota oikeasti rakastaisin, joka rakastaisi minua ja jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin. En vain rakasta miestäni, en tunne häntä kohtaan seksuaalista vetoa ja vietän aikani mieluummin yksin kuin hänen kanssaan.
Sen lisäksi, että ero olisi lapsillemme vaikea paikka, epäröin, pärjäisinkö yksin lasten kanssa. Toki mieheni varmasti haluaisi olla lasten kanssa tekemisissä paljonkin, mutta tuntuu, että arki muuttuisi niin monimutkaiseksi.
Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Tuntuu, että elämäni lipuu ohi jos odottelen siihen, että lapset ovat aikuisia, mutta en myöskään haluaisi olla itsekäs.
Minä olen hyvin samanlaisessa tilanteessa. Olen ollut avoliitossa 7 vuotta ja meillä on 5-vuotias lapsi. Me olemme eläneet jo ainakin 3 vuotta ihan vain kämppiksinä ja rakkaus todellakin puuttuu. Välitän miehestäni ja arvostan häntä lapseni isänä.
En tosiaan tunne häntä kohtaan lainkaan seksuaalista vetoa.
Olen pohtinut ratkaisuja jo ainakin tuon 3 vuotta.
Haluaisin jutella alkuperäisen viestin kirjoittajan kanssa enemmänkin. Olemme niin samanlaisissa tilanteissa.
Mietit eroa tai mitä muuta voisi tehdä. Kiinnitin huomiota kohtaan jossa kirjoitit, että vaatii suurta ponnistelua pitää mies tyytyväisenä. Oletteko juuttuneet johonkin roolikuvioon? Voisisko joku ulkopuolinen apu auttaa tämän asetelman purkamiseen? Ero on joskus hyvä, mutta kun teillä on noin pienet lapset. Se aika on niin erityinen ja kuormittava (ja myös ihana) monin tavoin, että ehkä ei kannattaisi tehdä kovin nopeita ja radikaaleja ratkaisuja ainakaan kokeilematta auttaisiko ulkopuolinen apu.Asiat voivat järjestyä hyvin monella eri tavalla. Tsemppiä.
Älä anna elämäsi lipua ohi; kun tunteita ei ole arki on yhtä suorittamista ja miksi SINUN pitää pitää mies tyytyväisenä?!? Olisiko palaverin paikka miehesi kanssa paikallaan ja keskustelisitte tilanteesta ihan kaksistaan.
Lapset sopeutuvat uusiin tilanteisiin nopeasti.Koska tunnet viihtyväsi yksinkin hyvin niin miksi tuhlata elämää huonossa parisuhteessa.
Kirjoitan kokemuksesta, muutama yksinäinen vuosi ja uusi parisuhde sai minut elämään joka solullani taas uudestaan.
Ole vain rohkea ihan oman itsesi takia!!
Hei,
et kerro oletteko avoimesti keskustelleet tilanteestanne.
Tunnut pohtivan, miten pärjäisit lastesi kanssa, jos eroatte. Samoin kuinka raskasta se olisi lapsillesi. Parhaiten tällainen asia selviää, jos avaat avoimen keskustelun miehesi kanssa. Voi olla, että hänkin jakaa tunteesi.
Voitte myös käydä pariterapiassa, vaikka ero tuntuisikin ainoalta mahdollisuudelta. Terapian auttaa kuitenkin molempia joko erikseen tai yhdessä selvittämään syitä, jotka johtavat nykyiseen tilanteeseen.
Olen itsekin eronnut ja elämä on mennyt oikein hyvin, vaikka yksinhuoltajan arki voi olla raskastakin. Paljon riippuu siitä millaisissa väleissä vanhemmat pystyvät eron jälkeen yhteisiä asioita hoitamaan.
Käy rohkeasti keskusteluun miehesi kanssa, vaikka aluksi vain kysymällä, miten hän kokee teidän suhteenne.
Mukavaa syksyä!
Ei se siitä paremmaksi muutu, jos et tunne rakkautta miestäsi kohtaan, ja et myöskään seksuaalista vetovoimaa. Ja et saa mieheltäsi mitään ja koet vaan ahdistavaksi pitää häntä tyytyväisenä. Eroa ihmeessä! Miksi jäät jumittaa paskaan suhteeseen? Sinulla on mahdollisuus löytää rakastava puoliso,joka ei orjuuta sinua! Sinulla on mahdollisuus onneen jos eroat,muuten jumitat siinä. On raskasta hoitaa yksin 2 noin pientä lasta,mutta sinä pystyt siihen! Olin itse huonossa suhteessa monta vuotta, kun sain tarpeekseni niin lähdin ja en kadu, stressi poistui elämästäni samalla kokonaan,olo on huoleton ja iloinen. OLEN VAPAA… I AM FREE…. Vuoroviikko vanhemmuus ei ole monimutkaista, ja se on mukavaa!
Hei,
isä-näkökulmaa…
Meillä hieman samankaltainen tilanne, eli yhdessä todella pitkään ja 6v lapsi.
Pikku-lapsivuosien aikana arki vei kaikki voimat ja kaikki aika suunnattiin lapseen tai vähäiseen ”omaan tekemiseen” (harrastukset, työ, kodinhoito). Nyt lapsen kasvaessa ruuhka alkaa pikkuhiljaa helpottaa, mutta parisuhteen kehittämisen sijasta vaimoni haluaa saada uusia kokemuksia, tuntea ihastuksen uudelleen ja kadehtii somessa kaikkien tuttavien tilannetta (sinkut bailaa, perheelliset postaavat vuoden ”high-lighteja” jne.). Halu puhua, koskettaa, olla läsnä puolison kanssa on hävinnyt. Intiimi kanssakäyminen on pelkkää suorittamista ja tapahtuu vain minun aloitteesta.
Samaan aikaan miehenä koen suurta yksinäisyyttä parisuhteessa, kun en saa huomiota ja roolini on lähinnä mahdollistaa vaimoni ”oma aika”.
Itsellä halu etsiä rakkaus ja läheisyys takaisin suhteeseen, mutta miten saada puolison kipinä uudelleen syttymään. En kuitenkaan pysty muuttumaan eri-ihmiseksi ja elämän raskaus puuduttaa.
Olen itse avioerolapsi, enkä mitenkään haluaisi samaa kohtaloa omalle lapselleni. Ystävien perheiden kadehtimisesta on jäänyt syvät arvet.
Kirjoituksesi kuulostaa tutulta, itsellänikin on samanlaisia ajatuksia (lapsi pian 1,5v).Itsekin olen miettinyt, miten arki rullaisi yksinhuoltajana, toisaalta olisi raskaampaa ja taloudellisesti tiukempaa, mutta saisi olla rennommin oma itsensä ilman jatkuvaa henkistä ahdistusta ja miehen valitusta. Monesti olen ajatellut, että on mukavampaa kun saa olla omassa rauhassa lapsen kanssa, eikä pyrkiä miellyttämään aviomiestä. Aion katsoa tilannetta vielä pari kuukautta ja tehdä valintani. Mieskään ei ole selvästikään onnellinen, on sanonutkin sen, oikeaa parisuhdetta ei ole lapsen syntymän jälkeen ollut, koska koin olevani pettynyt ja yksinäinen, koska en saanut sellaista tukea lapsen hoidossa kuin olisin toivonut. Voimia sinulle ja rohkeutta tehdä oikeita päätöksiä. Suosittelen keskustelemaan asiasta miehesi kanssa ennen päätöksen tekemistä. Mies voi olla vaikka samaa mieltä kanssasi, tai havahtua korjaamaan tilannetta.
Ihan samoja kokemuksia täällä. Lapset rupeaa olemaan jo varhaisteinejä. Meidän parisuhde on totaalisen hiipunut, vuorovaikutustakaan ei juuri ole. Omalla kohdalla tilanteeseen on vaikuttanut perhe elämämme kuormittavuus. Hoidan lähes kaiken yksin. Kaupat, ruuat, lasten kaikki asiat, siivoukset jne. Kotona ollessaan mieheni istuu tai makaa sohvalla. Juo paljon ja käyttäytyy huonosti. Pariterapiassa käytiin ja jotain pieniä kotitöitä mieheni tekee nykyään. Pesukonetta käyttää ja ulkotöitä toisinaan tekee. Häntä harmittaa kun ei ole läheisyytä ja on luonnollisesti turhautunut tilanteeseen. Hän toivoo, että juttelisin esim. Psykologin kanssa omasta jaksamisestani. Itse koen, että en ole saanut apua ja tukea mieheltäni perhe elämän pyörittämisessä. Mielestäni hän on kuin lastemme isoveli, joka pyydettäessä tekee vähän vastentahtoisesti asioita. Esim. Kuskaa lapsia harrastuksiin tms. Hän osaa kyllä kääntää asiat minun syykseni, jos yritämme tilanteesta keskustella. Mietin eroa päivittäin. Meillä on yhteistä omaisuutta ja eroaminen tulee olemaan iso ja työläs prosessi. Lisäksi toinen lapsemme on erityislapsi ja odotan, että olisi vanhempi ja tarvisi vähemmän tukea.
Hei.
Pientenlasten vanhemmilla on monesti tosi raskasta. Lasten synnyttyä monesti vanhemmat ”unohtavat” parisuhteen ja suuntaavat kaiken energian, ajan ja rahat lapseen. Tämä on luonnollista sillä vanhempien tehtävänähän on huolehtia vauvan ja lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Monesti kuitenkin unohdetaan se tosi seikka, että lapsi lähtee kotoa siinä 18 ikävuoden molemmin puolin. Kun lapset ovat ”lentäneet pesästä” mitä jää jäljelle? Sinä ja puolisosi.
Itse suosittelen, sekä ammattilaisena että perheenisänä, että juttele asioista miehesi kanssa. Voihan hyvinkin olla, että miehellä on paha olla tai hän ei vain osannut ajatella. Itsellä oli jossain kohtaa samanlainen vaihe. En ottanut vaimoani huomioon ollenkaan, kyllä vaikka olen ammattilainen, vaan elin lapsille ja itselleni. Kadun sitä vaihetta elämässäni paljon. Kaikki se miten huonosti kohtelin vaimoani, en ollut läsnä, en kuunnellut (aidosti), en edes välittänyt. Meillä oli kaikki läheisyys ja rakkaus kadonnut. Ja se satutti mua niin paljon, että masennuin. Loppuen lopuksi kaikki päättyi, kun tajusin miten typerästi olin toiminut parisuhteessani ja lähdin hakemaan apua. Pariterapiaa, sekä henkilökohtaista keskustelu apua mutta se kaikkein tärkein asia oli oma mielen muutos. En halunnut menettää vaimoani ja lapsiani (perhettäni). Tämä pakotti minut hakemaan apua itselleni sillä rakastin vaimoani, vaikka sitä en osannutkaan näyttää.
Nykyään yritän päivittäin olla parempi puoliso, parempi isä ja ylipäätään parempi mies. Olemme edelleen yhdessä ja naimisissa. Nyt jo 8 vuotta. MIES voi muuttua. Helppoa se ei ole. Toista ei voi muuttaa mutta itseään voi.
Kohti onnellista perhettä ja elämää.
Hyvin samanlainen tilanne täällä. Meillä 3 ja 6-vuotiaat lapset. Mieheni ei ole koskaan ollut erityisen romanttinen, minä taas olen. Kuitenkin ennen lapsia hänessä oli lempeyttä ja hän jaksoi jollain tavalla näyttää kiintymystään ja koimme asioita yhdessä. Meillä on ollut todella ruuhkaisat vuodet molempien jaksamisen kannalta. Toista lasta odottaessani rakensimme talon, niin, että mieheni rakensi sitä työn ohessa illat ja alkuyöt. Molemmilla oli rankkaa, myös hänellä. Nyt ollaan asuttu 2 vuotta uudessa talossa. Arki tuntuu suorittamiselta, ei ole rakkautta. Riitaa tulee helposti. Kun yritän keskustella parisuhteesta, hän provosoituu välittömästi ja mitätöi tunteeni ”mitä taas siinä jauhat tyyliin”. Lapset ovat ihania. Mieheni haluaa olla omissa oloissaan kun lapset nukkuvat. Hän ei osaa keskustella, tulee viereeni pyydettäessä mutta ei spontaanisti.
Minulla alkaa olla niin ahdistavaa olla tilanteessa, jota on jatkunut nyt noin 2 vuotta. Olen miettinyt eroa. Pelkään kuinka pärjään taloudellisesti ja yksin lasten kanssa. Haluaisin kuitenkin vielä joskus kokea rakkautta ja lempeyttä parisuhteessa, mutta en jaksa uskoa siihen enää tässä suhteessa. Mielummin olen yksin, kuin tällaisessa tilanteessa. Olen eroperheen lapsi, ja vanhempien ero oli minulle todella kova paikka teininä. En haluaisi samaa lapsilleni, mutta en osaa enää ajatella että olisi muuta vaihtoehtoa. Paitsi olla itse onneton onnettomassa parisuhteessa. Ei siinäkään järkeä ole.
Elokuun viimeinen viikonloppuna avopuoliso ilmoitti että haluaa erota.. ei tuntenut enään mitään mua kohtaan.. Pahalta tää tuntuu ku olisin halunnut korjata suhteen.. suhteessa ei ollut kolmansia tai väkivaltaa tai alkoholia.. Lapsia löytyy 7v ja 11v ja 15 vuotta yhteistä taivalta takana.. Hän ei vaan nähnyt muuta vaihtoehtoa.. Ilmeisesti Lapsiarki ja muu arki vei tunteet.. Itse kyllä ehdottelin jo useemman vuoden yhteisiä reissuja mutta hän vain mietti että miten lapset pärjää hoidossa ja mitä me niissä reissussa tehtäis.. Paska fiilis ku itse uskon ikuiseen rakkauteen vaikka se työtä vaatii..
Alueelle ‘Vanhempana jaksaminen’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.