Seiskaluokkalainen tyttö pelkää koulua
Viime keväänä meillä oli reipas, sosiaalinen ja elämäniloinen kutosluokkalainen. Tyttö pärjäsi hyvin koulussa, innostui siellä opetettavista asioista ja hänellä oli kavereita. Vapaa-ajalla hän harrasti niin musiikkia kuin urheilua.
Yläkoulussa kaikki muuttui. Suureen useiden satojen oppilaiden yläkouluun meno jännitti kovasti tyttöä, ja jo ensimmäisellä kouluviikolla hän jättäytyi yhtenä päivänä pois koulusta.
Syksyn mittaan tyttö ahdistui koulussa enemmän ja enemmän. Alkoi tulla poissaoloja yhtenään. Voimien uupuessa harrastukset ja kaverit alkoivat jäädä.
Nyt olemme tilanteessa, että tyttö ei kykene kouluun ollenkaan, eikä oikein mihinkään muuallekaan. Haluaisi vaan olla kotona. Olemme hakeneet ammattiapua, mutta pelottaa pystyykö kukaan auttamaan. On niin vaikea ymmärtää mistä on kyse. Me vanhemmatkin ahdistumme ahdistumistamme tässä tilanteessa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten tilaneesta selvisitte?
Täällä vähän samankaltainen tilanne. Koko syksy on yritetty löytää ahdistukselle syitä, mutta aika laihoin tuloksin. Lukujärjestystä on kevennetty pariinkin otteeseen, mutta nyt myöskin sama tilanne, tyttö ei pysty menemään kouluun ollenkaan. Koulukaverit ovat myöskin jääneet lähes kokonaan ja tuon ikäisillä tytöillä tuntuu olevan kaikilla enemmän tai vähemmän omia ongelmia ja kriisejä, eikä masentuneelle/ahdistuneelle kaverille riitä kauheasti myötätuntoa tai tukea. Ja mitä kauemmin sieltä luokasta on poissa, sen vaikeampaa sinne on mennä takaisin. Kaikenlaista terapiaa on yritetty ja siihenkin tytöllä alkaa jo iskeä väsymys ja turhautuneisuus, kun ei mikään tunnu auttavan.
Meillä päällimmäisenä huolena ovat olleet tytön itsetuhoiset ajatukset ja syvä masennus, tuo kouluahdistus on vasta toissijainen huoli. Ja todellakin myös vanhemmille tilanne on hurjan ahdistava. Kaikkea on itsellekin elämässä sattunut, mutta mikään ei vielä ole tuntunut näin ahdistavalta ja vaikealta. Kaikin keinoin yrität olla avuksi, mutta murkkuikäiseltä ei aina hirveästi yhteistyökykyä meinaa löytyä, kiitoksesta nyt puhumattakaan. Kyllä siinä omatkin hermot ovat olleet moneen otteeseen koetuksella, mutta periksi ei voi antaa.
Mitään kovin konkreettisia ohjeita ei ole lääkäreiltä ja terapeuteiltakaan tullut, lähinnä ”yrittäkää kestää” tyyppistä kannustusta. Aikaa tällaisten tilanteiden ratkominen kuulemma vie, mutta isolla prosentilla nuorten masennus ja ahdistushäiriöt kuitenkin kuulemma saadaan hoidettua. Eli kovasti tsemppiä perheellenne! Koulu ei kuitenkaan ole ”elämän ja kuoleman kysymys”, kuten eräs lääkäri meille sanoi. Sen ehtii hoitamaan sitten kun nuoren vointi sen sallii. Siihen asti me vanhemmat kai voidaan vain olla läsnä, rakastaa ja kannustaa, vaan ei painostaa. Ja luottaa siihen ammattiapuun.
Hei Koulupelkoisen äiti,
Hienoa, että olet hakenut tyttärellesi ammattiapua, ja toivottavasti olette saanut sitä. Luokanohjaajan, koulupsykologin tai kuraattorin kanssa asia kannattanee ottaa esiin myös sen selvittämiseksi, onko koulussa mahdollisesti kiusaamista tai muita sellaisia tekijöitä, jotka aiheuttavat tyttärenne ahdistusta. Tuohon elämänvaiheeseen liittyy paljon muutoksia isoon yläkouluun siirtymisen lisäksi: murrosikä ja sen tuomat psyykkiset ja keholliset muutokset, enemmän itsenäistä vastuuta opiskelusta, uudet kaverit ja opettajat jne. Yhtälö voi joskus olla monimutkainen ja monen asian summa.
Kun asioihin puututaan ajoissa ja niihin etsitään aktiivisesti apua sen sijaan että vaikeuksia katsottaisiin läpi sormien, ne myös yleensä selviävät nopeasti. Olette toimineet hienosti kun olette hakeneet apua ja uskon, että asiat tätä kautta selviävät kyllä. Samalla myös teidän vanhempien huoli ja ahdistus häviää. On tärkeää, että tyttärenne elämänilo, harrastukset ja kaverit palaavat takaisin hänen elämäänsä.
Jos haluat jatkaa aiheesta keskustelua MLL:n vapaaehtoispäivystäjän kanssa, voit olla meihin yhteydessä puhelimitse (0600 12277) tai voit lähettää meille kirjeen. Päivystysajat ja kirjeen kirjoitusohjeet löydät täältä MLL:n verkkosivuilta.
Yläaste on haastava paikka monelle, jopa opettajille.
Voisiko tyttärenne vaihtaa toiseen, pienempään kouluun?
Kotikoulukin on yksi vaihtoehto.
Ja jos ihan pitempiaikaista tukea/hoitoa tarvitsee, niin sairaalakoulu.
Mahdollisuuksia kyllä on.
Osaako hän itse kertoa mikä on niin kamalaa? Kiusaaminen tai muuten vain iso koulu? Murrosiän muutokset? Vai vähän kaikki muutokset?
Tuntuu, että ahdistus on lukuisten asioiden summa. Tyttö sanoo, ettei häntä kiusata. Toisaalta hän rekisteröi ympäriltään kaikenlaisen ilkeilyn ja syrjimisen, joka on tuon ikäisille tyypillistä. Tunneilla on levotonta, kun jotkut oppilaat häiriköivät ja opettajat joutuvat huutamaan. Välitunneilla käytävät pullistelevat porukkaa, on meteliä ja meininkiä, mutta ei sellaista sydänystävää, johon voisi turvata. Pitäisi olla mukana kaikenlaisessa nuorisomeiningissä, mutta oma ajatus on vielä muualla. Päivät ovat pitkiä ja raskaita.
Pienempi koulu on harkinnassa. Mutta sekin jännittää, kaikki ne uudet ihmiset. Entä jos ahdistus seuraa vain perässä?
Alueelle ‘Elämää murrosikäisen kanssa’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.