Nimetön

Meillä on jo vuosia jatkunut riitely nyt 10v ja 7v tyttöjen välillä kuluttanut voimani aivan loppuun. Kyseessä ei ole mikään pieni kinastelu. Tytöt mm repivät toisiaan hiuksista, kuristavat, potkivat, tönivät ja hakkaavat toisiaan,sekä isompi tukehduttaa pienempää tyynyllä, kun tämä huutaa ja vinkuu hänen mielestään koko ajan. Totta on, että nuorempi yrittää saada yleensä tahtonsa läpi huutamalla, ja se kiristää kaikkien hermoja meidän perheessä. Tyttöjä ei uskalla jättää keskenään, vaikka ovatkin jo noinkin isoja, sillä itsestä tuntuu,että ”tappavat varmaan toisensa alta sekunnin kahdestaan ollessaan.” Isosisko meillä ei todellakaan ole mikään isosisko ja roolimalli pikkusiskolleen, vaan se hakkaava ja kuristava kiusaaja. Keskenään tytöt leikkivät todella harvoin, ja siinä tulee riita aina ennen pitkää. Koulussa molemmilla menee hyvin, kavereita on , ja käytös on hyvää. Mutta miksi sitten kotona ovat kuin kissa ja hiiri koko ajan? Olen jo luovuttanut niin, että en edes mene väliin kun tappelevat. Ajattelen, että siinähän sitten tappavat toisensa..Ihan kamalaa. Itsekin olen lapsena tapellut isoveljeni kanssa, mutta se oli aivan toista luokkaa kuin tämä meillä. Neuvolassa ja koululääkärillä olen ohimennen maininnut asiasta, mutta en kehtaa sen enempää kertoa, sillä tämä on jotenkin myös kauhean hävettävää, että olemme mieheni kanssa mitä ilmeisimmin epäonnistuneet kasvattajina.Ymmärrän, että pitäisi ottaa yhteyttä perheneuvolaan, mutta ei toisaalta jaksaisi tätä lähteä puimaan minnekään. Mietin vain, että onko kellään muilla tällaista, vai olemmeko ainoita?

Nimetön

Ota tyttöjesi kanssa puheeksi, että ovat väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Läheisväkivalta on menossa pian syyttäjänalaiseksi, joten vaikka vastoin molempien tyttöjen halua asiasta tulee viranomaisasia. Tyttösi tarvitsevat apua, jos toista kuristetaan ja tukehdutetaan. Sinun täytyy jaksaa hakea apua, jotta tilanne saadaan ratkaistua ennen kuin jommalle kummalle sattuu jotain todella pahaa. Ota yhteyttä vaikka kouluterveydenhoitajaan tai kuraattoriin, he neuvovat eteenpäin. Et anna itsellesi ikinä anteeksi, ettet puuttunut asiaan, jos jotain sattuu. Se vaatii voimaa ja uskallustakin, mutta aikuisena se on tehtäväsi. Älä ajattele sitä omana epäonnistumisenasi, vaan perheenne tarvitsee nyt apua, ja nopeasti.

Nimetön

Minä ja isosikoni riitelimme koko lapsuutemme ajan. Minä olin altavastaajana, isosisko nimitteli, vähätteli, mollasi, haukkui, kävi päälle myös fyysisesti joskaan ei yhtä rajusti kuin teillä, kiusasi, tutki kaappejani ja luki päiväkirjani ja runovihkoni – mihin myös isovelhenikin syyllistyi, minulla kun ei ollut mitään väliä, en ollut mitään, reviiriäni ja yksityisyyttäni ei tarvinnut kunnoittaa koska olin tyhmä, mitätön, tollo, läski… jne. jne.

Minä huusin ja hermostuin aika mitättömistä asioista ja tämä ilmeisesti ärsytti muita sisaria, lähinnä isosiskoa mutta myös isoveljeä (nuorempi sisko ei kiusannut, hänen kanssaan oli hyvät välit). Toisaalta he itse ärsyttivät tahallaan, jotta saivat minut huutamaan ja vinkumaan, ja saivat syyn nauraa ja pilkata.

Äitini ei koskaan puuttunut tähän kiusaamiseen ja nimittelyyn.
Päinvastoin; meillä oli siihen maailman aikaan fyysinen kuritus käytössä ja minä sain selkääni, koska minusta lähti eniten ääntä. Siis sisaret kiusasivat, minä aloin huutamaan, ja sain selkääni. Todella oikeudenmukaista! Minä koin se niin, ettei minua rakasteta; eihän sellaista voi rakastaa, jota lyö!?
Ja sisko nauroi!! Hänestä oli hauskaa, kun minä itkin selkäsaunan jäljiltä!
Todella terve perhe, vai mitä?!

En ymmärtänyt sitä silloin enkä ymmärrä vieläkään. Miksi äiti hyväksyi sen minun kiusaamiseni? Miksi en ollut minkään arvoinen? Tein siis johtopäätöksen, ettei minua rakasteta – ettei äiti rakasta minua. En ole arvokas, en ole tärkeä. Sain selkääni äidiltä, oli siskon kiusan kohde ja olin koulussakin kiusattu. Tuo on vaikuttanut itsetuntooni, se on erittäin huono. Se on vaikuttanut minä-kuvaani, näen edelleen peilistä ruman ja lihavan ihmisen. En tiedä vieläkään, 5-kymmentä lähestyvänä, mikä ja millainen olen. Hermoheikko hullu joka huutaa ja karjuu ja on tyhmä, läski ja ruma?? Sekö minä olen?

Olen miettinyt, miksi olin isosiskoni silmätikku ja kiusan kohde. Kateus? Osasin ja olin taitava asioissa, joita hän ei hallinnut; piirtämisessä, käsitöissä ja kirjoittamisessa? Vai johtuiko se jo vauva-ajasta, kun vauvana olin vaatinut äidin huomion (en ollut edes vaativa vauva), ja hän oli menettänyt kuopuksen aseman?

Uskon, että lasten riitely on raskasta, ja omat voimat on lopussa.
Teet kuitenkin erittäin väärin, kun annat lastesi jatkaa riitelyä ja annat isomman terrorisoida pienempää. Ilmeisesti kumpikin lapsi hakee huomiota: pienempi jatkuvalla vinkunalla ja isompi väkivallalla.
Tällä hetkellä itse kamppailen omien lasteni, etenkin 7 vuotiaan, jatkuvaa, jokapäiväistä pahantuulisuutta ja huutamista vastaan. Ymmärrän oman lapseni kohdalla harmistuksen, kun kouluun tai nukkumaan on mentävä, mutta hän nostaa siitä sellainen ulinan, huudon ja karjumisen, että ulkopuolisille se kuulostaa kuin olisi hengenlähtö lähellä. Oikeasti. Ja välillä tuntuu, että annan ihan oikeasti vanhanaikaisesti selkäsaunan, niin onhan kerrankin oikeasti aihetta ulvoa ”pää ammollaan”.
Mietin koko ajan, miten saada ”peli poikki” ja tällä hetkellä luulen löytäneeni asiaan keinon, koska haluan muutosta. Pettynyt saa olla, mutta jotain rajaa sentään sen ilmaisussa!

Kun sinä annat isomman hakata pienempää ja kuristaa tyynyllä, olet luovuttanut.
Toisaalta haluat muutosta.
Se on sinun tehtävä. Se vaatii paneutumista, se vie aikaa, mutta aivan varmasti tulet myös onnistumaan ja lopputulos on vähintäänkin parempi kuin nykytilanne.
Puhalla peli poikki jo ennenkuin se karkaa liian pitkälle. Näet kuitenkin merkit, milloin toinen alkaa vinkumisen ja toinen ärsyyntyy.. laita lapset eri puolille taloa, huonearestiin, pelikieltoon, lapset eivät ruokaile samaan aikaan / riitelijä tai riidan haastaja, ärysttäjä poistuu pöydästä tms jne.
Aloita sillä, että otat molemmat lapset keskusteluun. Kerro, että olet väsynyt heidän riitelyynsä, joka ei ole enää aikoihin ollut normaalin sisarusten välisen riidan tasoista, ja se loppuu NYT, tästä hetkestä alkaen.
Saa olla eri mieltä ja ei tarvitse olla siskon kaveri, mutta kiusaaminen loppuu. Pienemmälle ei anneta yhtään mitään huutamalla, hän pyytää kauniisti jos jotain haluaa.
Oman 7-vuotiaani kohdalla on toiminut tämä: kun lapsi tulee vaatimaan tai pahantuulisesti ilmoittamaan haluamisensa, esim karjuu janoaan, totean lapselle: ”miten olisi: äiti, minulla on jano, saisinko maitoa tai mehua?” Jonka jälkeen lapsi muotoilee sanottavansa kauniimmin ja hän myös mehunsa saa.
Tämä on meillä käytössä ihan leikki-ikäisestä, silti sitä kerrataan. Tällä tavalla se pahantuulisuus saadaan katkaistua, enkä itsekään provosoidu siitä.

Ai niin. Miten minun ja isosiskon kävi?
Meillä on tässä matkan varrella ollut hyvätkin välit, mutta asetelma on silti aina sama: pikkusisko-isosisko, jossa minä olen mitätön harmaa hiiri ja hän on erittäin hallitseva ja dominoiva isosisko, joka edelleen mitätöi ja vähättelee minua. Olen samalla viivalla hänen kanssaan, hän siis kohtelee minua ihmisarvoisesti, ainoastaan silloin, kun räpiköin elämäni kriiseissä tai talousvaikeuksissa. Silloin kun hänen silmissä minulla menee tasaisesti tai peräti hyvin, hän vähättelee, mitätöi, haukkuu minua muille, arvostelee, ei näe minussa kertakaikkisesti mitään hyvää. Olen väsynyt siihen, ja laitoin välit poikki noin 4 vuotta sitten. Samoin katkaisin ne siskoa hännystelevään isoveljeeni.

Sisaruus ja sukulaisuus olisi tärkeä asia, joka kantaa ja kannattelee, yhdistää, vielä pitkään aikuisenakin. Älä anna lastesi rikkoa ja pilata ainutlaatuista sisarussuhdettaan. Olet heidän äiti, joten vastuu on sinulla.
Kääri hihat, puhalla peli poikki ja PUUTU joka ikiseen riitaan ja huutoon, erota heidät, seiso välissä, ja KERRO heille miten toista ihmistä, siskoa, tulee kohdella! Vaadi heiltä hyvää kohtelua toista kohtaan.
Tilanteen muuttumiseen menee aikaa, tuskin edes kuukaudessa saat somaa sisarussuhdetta aikaiseksi, mutta pikkuhiljaa, ja edes riidattoman.

Nyt lapsesi ovat ilmeisesti aika turvattomia ja voivat pahoin. Koti ei ole turvallinen paikka enää, eikä äiti turvakallio, joka puolustaa tai auttaa, kun on hätä. Kenties pienempi miettii, ettet rakasta häntä, koska annat isosiskon lähes hakata hengiltä, ja isompi miettii, ettet rakasta häntä, koska annat hänen käyttäytyä tavalla, jonka hänkin taatusti tietää vääräksi.

elsa

Vanhempia on helppo syyllistää, mutta enpä usko että kukaan kasvattamalla väärin saisi aikaan jatkuvasti tappelevat sisarukset vaikka oikein tähtäisi siihen.

Tiedän nykyään aikuisen miehen joka oli lukkojen takana omassa huoneessaan 6-7v ikään asti , ei hän tapellu sisarusten kanssa silti. Ei koulussa, ei missään.
Omat lapseni taas joka asiasta koko ajan.

Enkä ymmärrä miksi meillä sen pienemmän pitää ärsyttää isompaa koko ajan ja sit huutaa äitiiii kun saa nyrkistä ja eiku vaan jatkaa heti päänaukomista isommalleen, luulis että jossain vaiheessa pienempi tajuais lopettaa. Kuitenkin 10v toi nuorempi.

Pää hajoaa

Täällä ihan sama meininki. Niin lopen uupunut sisarusten väliseen tappeluun. Se on vähän vähentynyt, mutta silti fyysinen tappelu ja toisen nimittely rikkoo mielestäni ne rajat, mitä kotona ei kuulu rikkoa. Ei missään.

Viikko sitten laitoin monen vuoden tauon jälkeen veitsitukin keittiönpöydälle. Aiemmin se on ollut kaapissa, koska olen oikeasti pelännyt, että lapseni tappaa toisensa.

Kamalan epäonnistunut olo. Tänään jätin heidät keskenään 8- ja 10-vuotiaat ja olin 54min.lenkillä. Yhteensä 20 soittoa ja kuusi ääniviestiä. Lähdin ja sanoin, että nyt äiti lähtee ja teidän on pakko pärjätä se aika keskenään. Tullessani kotiin, oli toinen teljetty omaan huoneeseen. Ja minun tuloni laukaisi sen, että revittiin taas hiuksia ja painittiin lattialla.

Molemmilla lapsilla ADHD ja hoitokontaktit. Meinaan nostaa tämän nyt erityisen tärkeäksi asiaksi käydä läpi lasten kanssa. Itse tuun yh na hulluksi.

Vastaa aiheeseen: Sisarusten riitely

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.