Suomiko ajaa lapsen oikeuksia..? EI, vaan väsyttää masentunutta äitiä vielä enemmän!

Nimetön

MAsennuin vuosi sitten. Menin sosiaali ja kriisipäivystykseen hakemaan apua, ja odottaessani sisäänpääsyä, oli yllätys suuri kun ovi avattiin, ja hyvä että ehdin istua kun minulle ilmoitettiin että nämä työnsä ”osaavat” henkilöt ovat tehneet lastensuojeluilmotuksen. Sainko apua? En.
Sain taxikortin kotiin. Romahdin, ja tein sen tyhmimmän virheen mitä tilanteessa voi; yritin itsemurhaa. Olin yrittänyt hakea apua, ja sain vielä enemmän taakkaa, en enää nähnyt ulospääsyä, ja lapseni on minulle KAIKKI KAIKESSA.

Nyt on mennyt vuosi. Olen nähnyt lapseni 12 tuntia, valvotusti.
Olenko murhaaja, diileri vai jtn pahempaa?? Miksi masennuksesta kärsivää murjotaan viemällä yhteys lapseen?

Voin vain kuvitella kuinka 10vuotias lapseni kärsii.. Ei hän sitä näytä..Mutta kuiskasi viime tapaamisella ”tahdon äidin takaisin”.. ;(

Nyt joudun oikeudenkäyntiin,jossa joudun hakemaan takaisin tapaamisoikeuteni lapseeni; miksi näin??? Tekeekö masennus minusta kelvottoman äidin?

Ei ole tarjottu tukea mistään,kukaan ei ota kantaa. Olen edelleen huoltaja,ja silti joudun tapaamaan lastani 800km päässä TURVAKODISSA VALVOTUSTI, emme saa edes yön yli-tapaamisia!

En ikinä,7vuotisen lastenhoitaja urani aikana olisi uskonut Suomessa tälläisen olevan mahdollista! Olen sanaton, tyrmistynyt, sydän murtunut lapseni kärsimysten tähden.

Kadun että edes lähdin hakemaan apua masennukseeni. Se oli kaiken pahan alku, siitä alkoi minun ja lapseni helvetti.

Olen työntänyt tunteeni pois, ja taistelen tätä koneistoa vastaan. (Lapsi siis isän luona,joka kostaa eroamme ja tekee kaikkensa että saa tilanteesta kaiken irti kostaakseen minulle..)

Kaipaisin tukea, mutta luottamus kaikkeen viranomaistoimintaan mennyt. Olen äiti,huoltaja ja silti en minkään arvoinen. Tätä on Suomi ja viranomaiset tänä päivänä.

Kiitos Sosiaali ja kriisipäivystykselle-> saitte todellakin KRIISIN minun ja lapseni elämään. :/

Nimetön

Ymmärrän että tuskasi on niin kauhea, että voit vain lohduttautua esim. ajattelemalla että aina voisi olla vielä pahemmin, lapsesi kuollut tms. Mutta AINA ASIAT VOISIVAT OLLA PAREMMIN.

Valitettavasti Suomi ei osaa hoitaa ihmisiin liittyvää sosiaalipolitiikkaa. Erilaiset taloudelliset tuet kyllä pelaavat, esim. opintotuki, lapsilisä, asumistuki ym. Mutta esim. lastensuojelu on jo niin pelottava sana tämän päivän Suomessa, että milloinkaan en tekisi ls-ilmoitusta, vaikka näksin mitä. Mieluummin olisin itse se rinnallakulkija ja auttaja kuin turvautuisin noihin ammattilaisiin.

En halua kertoa omaa kokemustani, mutta lyhyesti : ex-puoliso kiusasi tekemällä ilmoituksen, ja sosiaalitantat uskoivat kai häntä.

Nimetön

Mielestäni on surullista luettavaa, mitä kirjoitit.
Tukea sinä olisit tarvinnut arjessa jaksamiseen ja omaan toipuminseen&kuntoutumiseen, et lapsesi poisottamista.
Olen kyllä sanaton. :(
Tuo välimatkakin on ihan älytön, hoh hoijakkaa!
Mitään järkeä ei kyllä tuollaisessa menettelyssä näytä olevan.

Nimetön

Olen eri mieltä kanssasi. Äiti joka on niin vakavasti masentunut että yrittää itsemurhaa ei ole kyvykäs huolehtimaan lapsesta. Lapsi tarvitsee ympärilleen turvallisen, luotettavan ja tasapainoisen perheen. Perhe voi muodostua yhdestä tai useammasta aikuisesta, mutta heidän on voitava hyvin jotta he jaksavat huolehtia lapsesta.

Oletko pysähtynyt miettimään miten traumaattista 10-vuotiaalle on tajuta se tosiseikka, että äiti haluaa kuolla? että äiti haluaa pois luotani ikuiseksi?
Te molemmat tarvitsette selkeästikin apua. Toivon sydämestäni, että myös sinä sitä tulet saamaan.Siinä olet oikeassa, että masennuksestasi alkoi perheenne alamäki, ja olen pahoillani että et saanut apua. Sos.työntekijöiden velvollisuus oli kuitenkin MYÖS turvata lapsesi tulevaisuus.

Älä anna katkeruudelle sijaa, vaan yritä päästä taas jaloillesi!

Nimetön

Vastasin jo kerran tähän viestiisi, mutta sitä ei ole tänne tullut, eli ei ole läpäissyt ”seulaa”.
Katsotaan miten käy nyt.

Mutta olen samaa mieltä alkuperäisen kanssa siitä, että Suomen lastensuojelu toimii mielivaltaisesti. Se liian pitkälti yhden tai kahden sosiaalityöntekijän henkilökohtaiseen näkemykseen perustuvaa.
Ja siinä vaiheessa, kun on ”sana sanaa vastaan”, viranomaistahon sana on aina painavampi; ei kukaan usko asiakasta, ei silloin kun tämä on lastensuojelukoneiston asiakkaana. Asetelma lastensuojelussa on, että ”olet syyllinen siihenkin mitä et ole edes ajatellut tekeväsi ja joudut itse todistamaan syyttömyytesi mutta me emme usko sinua”.

Aloittajan suurin virhe on ollut, että hän on paitsi luottanut viranomaisiin yrittäessään hakea apua, myös se, että hän yritti itsemurhaa. Ymmärrän sen; kun tuntuu että kaikki viedään eikä apua saa, vaikka hakee sitä, turvautuu älyttömiin ja epätoivoisiin hätähuutoihin. Lopputulos on teillä nyt tämä; lapsi on huostaanotettu ja joudut vakuuttelemaan, ettet toiste koskaan tee samaa, että olet hyvä ja kykenevä vanhempi jne.

Muutama vuosi sitten elin erittäin raskasta elämänvaihetta. Erehdyin luottamaan, ja tilitin rajuin sanakääntein ja rankoin verbaalisin kuvauksin tilannettani. Missään vaiheessa en kuitenkaan uhannut tappaa itseäni tai lapsiani enkä mitään muutakaan vastaavaa. Minusta tehtiin varsin rankkasanainen lastensuojeluilmoitus. Kävin sen myöhemmin läpi sosiaalityöntekijän kanssa; valtaosa ilmoituksessä väitetyistä asioista eivät edes pitäneet paikkaansa! Ilmoituksella olisi ollut painoarvoa rehellisenkin sisällön kanssa, joten en ymmärrä miksi siihen piti kirjata niin paljon asioita ja sanomisia, jotka eivät edes olleet totta.

Lapsiani ei huostaanotettu eikä huostaanottoa edes valmistelu, mutta jouduin tiukkaan lastensuojeluviranomaisen syyniin. En saanut apua, en tukea, en kuuntelijaa. Kukaan ei tullut koko perheen kanssa keskustelemaan miten minun kuormaani voisi helpottaa ym. tms. Saimme vain lastensuojeluasiakkuuden ja tarkastuskäynnit. En vieläkään ymmärrä niiden merkitystä muuten kuin kyttäyskäynteinä. Käyntejä oli todella harvoin, ja ne olivat perhetyöntekijöiden kahvittelutuokioita. Perustelut käynneille olivat hataria, mutta täyttivät lain kirjaimen. Olin koko tapahtumaketjusta todella ahdistunut. Neljännen käynnin jälkeen ne lopetettiin; uusi, nuori perhetyöntekijä totesi, ettei näiden käyntien kuuluisi ahdistaa vaan tukea, ja hänen ansiosta tehtiin lopetuskäynti. Johtava sosiaalityöntekijä lähtiessään kiteytti: ”Vaikka te nyt tiedätte systeemin, älkää jääkö tänne yksin miettimään ja hakekaa apua….” No ei todellakaan haeta! En ikinä enää uskoudu enkä avaudu kellekään tuntemattomalle ns. viranomaistaholle omalla nimelläni, vaikka miten elämä ahdistaisi.

Ikinä ei kannata avautua ja tilittää tuntojaan pohjamutia myöten. Kannattaa aina olla hyvin varovainen sanoissaan ja miettiä tarkkaan mitä sanoo ja miten asiansa ilmaisee. Heillä on hieno taipumus ymmärtää täysin väärin, jos vähänkin käyttää värikäämpiä tai runsaampaa ilmaisua. Tekstin on oltava asiatyyppistä, ”kapeaa”, murresanoja tai -ilmaisuja siinä ei saa olla. Esim. lapsista täytyy sanoa vain ”lapsi”, heistä ei saa käyttää nimitystä ”kakara, pentu, penikka, muksu, mukula”, jotka minun lähtömaakunnassani olivat hellittylinimiä (äänensävy, tilanne jossa yhteydessä nimityksiä käytettiin).

Minun ongelmani on siinä, että tarvitsisin keskusteluapua paitsi tuon lastensuojeluilmoituksen jälkeisen prosessin ja siinä olevien asioiden takia, myös sitä edeltävän raskaan elämäntilanteeni läpikäymiseksi. Olen yrittänyt hakea apua, mutta en ole löytänyt sellaista tahoa, jolta saisin apua; eräs psykoterapeutti ahdistui suunnattomasti, kun tilitin tuntoni 3 vuoden takaa – siis kerroin tapahtuman joka sattui 3 vuotta sitten ja ”putosin” siihen tunnemaailmaan jossa olin silloin ja mitä se tapahtuma minussa silloin herätti – ja pohti viranomaisilmoitusta. Toinen terapeutti vaati minua ymmärtämään tilanteessa olevia muita ihmisiä ja puhumaan kunnioittavasti henkilöstä, joka loukkasi minua (haukkui minut ja syyllisti tapahtumasta joka ei ollut minun vastuullani).

Tekstini kuulostaa kuin olisin mielenterveydeltäni epävakaa, ja vaatisin marttyyrimaisesti erityisymmärrystä itselleni. En kuitenkaan täytä edes sen enempää masennuksen kuin ahdistuksenkaan kriteeristöä, vaikka nuo vanhat tapahtumat välillä nostavatkin päätään ja olen samassa moninaisessa tunnetilassa missä olin silloinkin – ja mihin en apua saanut.

Lapsilleni olen tällä hetkellä kohtuullinen vahempi. En mitenkään hyvä, mutta tyydyttävä. Ennen tuota lastensuojeluprosessia, vaikka elämäntilanne raskas olikin, olin hyvä vanhempi; jaksava, kärsivällinen, keskusteleva, napakka, empaattinen.
Raskas elämäntilanne ja suhde lapsiin / toiminta lasten kanssa olivat kaksi eri asiaa, jotka osasin eriyttää. En siis saanut apua, mutta sain syytteet että vahingoitan lapsiani. Nyt koko soppa on aivan sekaisin ja vaikka tilanteista on kulunut useampi vuosi, elän ne tunnetasolla uudelleen ja hakeutuisin heti terapiaan, jos jostain sellaisen terapian löytäisin, joka ei ahdistuisi ja joka jaksaisi ymmärtää minuakin. Eikä vain niitä muita osapuolia.

Anteeksi oma tilitykseni.
Aloittajalle toivotan jaksamista raskaassa elämänvaiheessa ja taisteluhenkeä kiistassa. Toivottavasti sinä saat kuuntelijan, ja avun. Ja toivottavasti saat lapsesi takaisin.

Nimetön

Kertomasi kuulostaa todella surulliselta. On vaikea ymmärtää miksi sosiaaliviranomaiset toimivat kohdallasi noin. Yhtäältä ymmärrän sen, että lastensuojeluviranomaisten on puututtava tilanteeseen, jossa äiti yrittää itsemurhaa. Toisaalta sosiaalipäivystyksen tekemä lastensuojeluilmoitushan se nimenomaan järkytti sinua tuollaiseen tilaan asti.

Minulla on myös kauhukokemus sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijöiden toiminnasta. Alakouluikäistä poikaani kiusattiin koulussa ja kiusaaminen jatkui jatkui jatkui, kunnes muutamassa vuodessa hän alkoi saada vakavia psyykkisiä ja fyysisiä oireita. Koulu ei puuttunut, eikä edes myöntänyt kiusaamista. Pyysin myös useaan kertaan kaupungilta toista koulupaikkaa, mutta sitä ei annettu – vuoden olin yrittänyt aktiivisesti vaihtaa lapseni toiseen kouluun.

Yhtenä iltana poikani sai jonkinlaisen kohtauksen, sen jälkeen kun hänet oli pahoinpidelty koulussa (opettajat pakottivat syömään ruokaa johon muut oppilaat olivat sylkeneet, kotimatkalla hänet oli hakattu niin että ruhjeita mm kasvoissa). Yritin illan mittaan rahoittaa häntä pitämällä sylissä yms. Hän ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan sai kahdeksan aikaan hyvin voimakkaan kohtauksen karjuen, repien omia hiuksiaan ja raapien minua kun menin lähelle. Soitin sairaalan päivystysnumeroon ja he neuvoivat minua tulemaan sairaalan yhteydessä olevaan sosiaali- ja kriisipäivystykseen. Sen enempää asiaa ajattelematta menin poikani kanssa päivystykseen. Siellä oli kaksi sosiaalityöntekijää, jotka kuuntelivat hetken. Sitten he menivät toiseen huoneeseen ja jäimme hetkeksi kahdestaan poikani kanssa.

Palatessaan päivystyksen työntekijät sanoivat tehneensä lastensuojeluilmoituksen. Syy oli kuulemma se, että olin sanonut , että ”poikani on paha” ja toinen syy oli se, että olin tullut pienen koululaisen kanssa päivystykseen nukkumaanmenoaikaan klo 21. Olin sanonut heille olevani huolissani siitä miten poikaani kohdellaan koulussa. Muiden lasten harjoittama kiusaaminen oli jo tarpeeksi kauheaa. Lisäksi opettajien välinpitämättömyys ja torjuva suhtautuminen ongelmaan sai aikaan tilanteen, jossa pojallani ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin lyödä ja potkia takaisin kun hänen kimppuunsa hyökättiin. Koulun aikuiset eivät suojelleet lastani vaan ”pakottivat hänet pahan pojan rooliin”.

Lähdimme kahdestaan kotiin. Poikani järkyttyi vain entisestään tuosta episodista. Hän ei puhunut sanaakaan muutamaan päivään. Ilmoitin töihin, että olen sairas ja otin lisäksi muutaman palkattoman vapaapäivän. Olimme kotona kahdestaan viikon ja yritin soittaa moneen kertaan lastensuojeluviranomaisille, jotta olisin saanut selville mitä ilmoitus tarkoittaa, mitä siihen on kirjoitettu ja mitä siitä seuraa. Palvelunumero oli koko ajan varattu tai siihen ei vastattu.

Muutaman viikon päästä lapseni tuli koulusta ja löysi postista tulleen hänelle osoitetun kirjeen. Kirje oli lastensuojelusta ja siinä häntä kehotettiin tulemaan keskustelemaan lastensuojeluviranomaisten kanssa. Poika soitti minulle töihin hädissään. Kun saavuin taksilla 40 minuutin kuluttua kotiin, oli poikani piiloutunut saunan lauteiden alle. Olin taas hänen kanssaan viikon kotona hoitamassa ja lohduttamassa. Vasta tämän jälkeen sain lastensuojelusta jonkun kiinni (en siitä meille annetusta numerosta kylläkään). Puhelimessa minulle kerrottiin, että me voisimme käydä poikani kanssa keskustelemassa tilanteestamme lastensuojelussa ja he tulisivat meille kotiinkin katsomaan, että kaikki on kunnossa. Kieltäydyin kohteliaasti. Sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Tästä on jo 3-4-vuotta.

Ls-ilmoituksen pyysin myöhemmin nähtäväkseni. Se on täynnä tulkintoja, jotka eivät ole totuudenmukaisia. Lisäksi siinä on muunneltu sanomisiani niin paljon, että on syytä epäillä ilmoituksentekijöiden älykkyyttä tms. Ilmoitus on outo, virheellinen ja tunnekuohussa tehty.

Opin sen, että koskaan en enää käytä kunnallisia terveydenhuollon tai sosiaalipalveluita. Olin ennen sitä mieltä, että on ihanaa maksaa veroja, koska saamme vastineeksi hyvät peruspalvelut ja turvallisen yhteiskunnan. Nyt vihaan kaikkea julkista palvelua. Minua ei kukaan tule koskaan kuskaamaan verovaroilla maksettuihin sairaaloihin, ei edes vanhainkotiin. Järjestin elämäni uudelleen ja nyt äänestän vain puolueita, jotka ajavat alas julkisia palveluja. Hankin lapselleni ja itselleni hyvät vakuutukset. Olen niiden turvin ja omalla rahalla kustantanut lapseni tarvitseman terapian ja terveydenhoidon, jota hän on tarvinnut kiusaamisesta toipumiseen. Lapseni käy nyt toista koulua, joka sujuu kaikin puolin hyvin.

Poikani käy terveydenhoitajan/koululääkärin ja hammaslääkärin tarkistuksissa, kun kyseessä on jokin ”ikätarkastaus”. Mutta hän ei siellä koskaan kerro mitään muuta kuin että ”ei mitään eritystä”, ”kaikki on hyvin” jne. Varsinaiset lääkärikäynnit ja jopa hammaslääkärit hoidamme yksityisellä puolella.

Mitäköhän sinulle voisi sanoa… Varmaan se, että sinun on nyt vaan nöyrästi leikittävä tuo leikki loppuun viranomaisten kanssa. Ota elämäntehtäväksesi ”kunnollisuus, kepeys ja pärjään aina-asenne”. Kun saat lapsesi takaisin, rakenna perheellesi hyvä oma elämä. Jos tarvitset henkistä tukea, hanki itsellesi aito ystävä ja/tai yksityinen terapeutti – ehkä traumaterapeutti tässä tilanteessa.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Nimetön

Ei ole ainoa paikka,missä kovin sanoin kritisoidaan terveydenhuollon järjestelmää, ja kieltämättä se tässä hieman ”lohduttava” tekijä onkin.

Ymmärrän kannat molempiin suuntiin, mutta en aiokkaan istua pepullani ja antaa tilanteen mennä painollaan, olin vuosikaudet enemmänkuin hyvä äiti lapselleni, koin todella kauhuja,ja kävin töissä,huolehdin lapsestani ja sainkin kasvatettua lapsestani erittäin fiksun ja upean persoonan, tilanne joka tähän sai kaiken vietyä-> olin saanut 4 keskenmenoa, joista viimeisin oli kaksoset vkolla 16; jouduin heidät synnyttämään,minut lähetettiin käynnistyspillerien jlk;n kotiini tämä ”toimitus” toteuttamaan, joka oli jtn niin järkyttävää,että aamulla oli suihkunverhot revittynä lattioilla, kylpyhuone lattiasta kattoon veressä,ja muissa keskenmenon jälkeisissä,ja nyt edesmennyt mieheni joutui siivoamaan kaksostemme ”jälkeet”. Sain jotain niin kamalaa tästä mukaani ”elämäntielle”,että sairastuin pian epilepsiaan,aloin saada tajuttomuuskohtauksia lääkityksestä huolimatta, vuosi tapahtuman jlk;n heräsin halvaantuneena; välilevyt menneet paikoiltaan ->leikkaus ja työkyvyttömänä vuosi tästä oli tämä tapahtuma, joka ajoi minut lopulliseen romahtamiseen.
Äitinä voitte uskoa kuinka tekisin tapahtuneet tekemättömäksi, mutta nyt olen koko tämän ajan seisonut omin jaloin, ilman apuakaan ja toteuttanut valvottuja tapaamisia vaikka se todella alentavasti vielä toteutetaankin..Mutta juuri tämä ”elämä on”-asenne on lähtenyt mukaani, otin ja muutin itsekkin 800km päähän,lähelle lastani ja elän tätä hetkeä. Vain todistaakseni että olen ”silti” äitiyden arvoinen, ja lapseni on oman, kaipaamansa äidin arvoinen.

Kauheita tapahtumia on muillakin luettuani tarinoitanne, ja olisi niin mukava kuulla tilanteistanne ja eritoten siit ”matkastanne” alusta-tähän päivään! Tsemppiä kaikille äideille,
uskon tapahtuneesta huolimatta että oikeus voittaa! :)
Sain itseasiassa ”erävoiton”,kun eräs hoitoalan ihminen ensimmäistä kertaa KUUNTELI minua-> nyt on menossa muistutusprosessi 2 lääkärille ja 3lle toiselle hoitoalan ihmiselle VÄÄRÄNLAISESTA TOIMINNASTA.. Että välillä käy oikeasti niin että henkilö ajetaan väärillä sanoilla/teoilla sietokykynsä rajoille..Tässä tapauksessa yli sen… Mikä on niin surullinen asia minun ja lapseni tapauksessa..mukanamme sinne hamaan tulevaisuuteen asti.. :(

Nimetön

KOkemus-kirjoittajan kanssa samaa mieltä: kannattaa olla koko ajan varovainen, mitä sanoo, kun paikalla on viranomaisia. En neuvo valehtelemaan, päinvastoin! Apua saa vain, kun sitä osaa pyytää. Mutta se, MITEN pyytää, on merkityksellistä. Mahdollisimman lyhytsanaisesti, vain ongelma kuvaillen, pääsee parhaiten asian ytimeen. Usein meillä vanhemmilla on tarve avautua ja tarve tulla kuulluksi. Sosisaalityöntekijä ei ole se henkilö, joka kuulee. Kuuntelee kyllä, mutta vetää sitten kuulemastaan omat johtopäätöksensä, pukee sen virkakielelle ja sitten tuleekin postissa kirjattuna kirjeenä päätös, jossa lukee ihan outoja asioita.

Esim. kerroin, että haluaisimme sijoitus-tilanteen päättyvän mahdolisimman pian ja että toivoisimme tuen tänne kotiin. Kirjattuna päätöksessä lukee ”asiassa edettävä varoen, kyseenalaistamme äidin kyvyn yhteistyöhön” Että joo. Ainoa apu mitä olemme saaneet, on sijoitus ja se etäännyttää meitä tällä hetkellä enemmän kuin tilanne, jossa olimme ennen sijoitusta. Tähän toivoin sosiaalityöntekijältä neuvoja ja tukea. Ja tuon se sitten kirjasi päätökseen yllä olevilla sanoilla: että kyseenalaistavat äidin kyvyn yhteistyöhön.

Jotta kyllä: minun kokemukseni on ettei ainakaan sosiaalipäivytyksestä kannata apua pyytää. Meillä meni asiat todella paljon huonompaan suuntaan, kun aloimme saada ”apua”.

Nimetön

Olen kuullut samanlaisia kohtaloita muillakin tässä maassa… voimia! Voi kun voisi oikeasti auttaa. Mutta äidinrakkautta ei voi mikään byrokratia ottaa pois! Ja lapsesikin varmasti sen tietää & tuntee.

Nimetön

Kuulostaa juuri siltä, mitä olen pelännyt. olen ollut jo vuosia psyk-polin asiakas vakavan masennuksen takia. Itsemurha-ajatukset pidin aikoinan poissa, koska lapseni on tärkein.. ja pahimpien yli päästiin. Edelleen olen kuitenkin työkyvytön ja arkea pyöritän jaksamisen mukaan. Mutta eipä tässä juuri edes uskalla pyytää mistään apua.. koska juuri on tuo pelkoni mikä näemmä sitten jonkun kohdalle kävi. Kyllä uupunuttaa huoltaja TÄYTYY auttaa omassa ympäristössä ja MYÖS lasta, molempia OMASSA KODISSAAN!! Huostaanotto pahentaa vain molempien tilannetta! Ja mikä trauma lapselle on se se huostaanotto??? Ei ainakaan yhtään pienempi kuin vanhemman itsemurhayritys, ja onneksi vain jäi yritykseksi, joka on HÄTÄHUUTO! EI huuto huonosta äitiydestä vaan apua jaksamiseen!!
Uskomatonta jos lapsi otetaan kodistaan pois kun elämässä on vaikemapi tilanne. Eli lasta pitäisi suojella elämän vaikeilta tilanteilta?? Kyse on kuitenkin aivan eritasoissesta ongelmasta kuin päihteet tai väkivalta!
Uskomatonta!
Voimia ja taistelutahtoa ja mahdollisesti asian vienti oikeuteen juristin avulla!!!

Nimetön

Aikuinen ei voi hoitaa lasta jos ei hoida ensin itseään. Kyllä lapsella on oikeus elää turvallisessa ja tasapainoisessa perheessä. Jos äiti on vakavasti masentunut ja yrittää itsemurhaa hän ei ole sopiva huoltaja lapselle. Se, että synnyttää lapsen ja on biologinen äiti ei tee naista päteväksi kasvattajaksi, hoivaajaksi ja turvaajaksi.
Kyllä äitiyteen tarvitaan niin paljon muutakin.

Huostaanotto on takuulla trauma mutta miettikää hetki ihan käsi sydämellä mikä trauma on se, että äidin jonka pitäisi olla lapselle se turvallinen aikuinen onkin läpi lapsuuden ailahtelevainen, masentunut ja jaksamaton.
Huostaanotto on usein lapsen paras. Äidit eivät vain ymmärrä sitä koska ajattelevat MINÄ MINÄ MINUN ÄITIYTENI. Ajatelkaa joskus lapsiakin, ihan oikeasti.

Nimetön

Hei ap-äiti. Pitkästä aikaa tulin tälle palstalle katsomaan kirjoituksia ja täällähän oli vanha viestiketju. Mitä sinulle nyt kuuluu ? Missä lapsesi on, saatko tavata häntä enemmän tai oletko saanut huostaanoton purettua?

Me olemme aivan älyttömässä lastensuojelun pyörityksessä. Luulin, että tuo yksi kokemus olisi riittävä, nimimerkillä ”kokemus” kun kirjoitin. Minun olisi pitänyt silloin aikoinaan jaksaa tehdä valituksia ja huomautuksia liittyen toimenpiteisiin, tapahtumiin ja ennenkaikkea kirjauksiin joita minusta tuolloin tehtiin. Luulin, että kun asiat on sosiaalityöntekijän kanssa käyty läpi ja virheelliset merkinnät korjattu, asia olisi siinä. Vaan ei ole. Toisaalla on toiset kirjaukset jotka ovat sitten korjaamatta ja ne ovat ihan oma lukunsa.

Me olemme -taas- lastensuojelun pyörityksessä perättömän ilmoituksen takia. En tiedä miten ja mitä tästä seuraa ja mitä sen jälkeen. Mielivaltaiselta tämä toiminta tuntuu.

Todettakoon, että : Meillä vanhemmilla ei ole mielenterveyden ongelmia, emme käytä päihteitä, emme ole masentuneita,meillä ei ole väkivaltaa, ei sen uhkaa. Emme kohtele huonosti emmekä alista tms. ym. Olemme tavallisia työsskäyviä vahempia, jotka hoitaa lapsensa hyvin. On ruoka, puhtaus, rajat, kellonajat ym.
Mutta meissä on jotakin sellaista meluisaa, epäsovinnaista mitä lie, jotain mitä on helppo inhota ja laittaa tämmöisiä ilmoituksia. Ja taas on uudet sossut selvittämässä, mitä olemme ja me olemme aivan kauhuissamme. emme siksi, että meillä olisi jotain salttavaa, vaan siksi, että se koneisto on mielivaltaa.

Mutta aloittaja-äiti, tule kertomaan miten menee ja mitä sulle kuuluu, sinulle ja lapsellesi?

Nimetön

En olekaan ainoa joka on törmännyt tähän samaan. Ilahduttavaa! Meidän tilanteemme on se, että lapsemme on ollut vuosia masentunut, käytöshäiriöinen ja jonkin verran koulukiusattu. Hän on purkanut kaikki paineet kotona muille perheenjäsenille. Koko perhe on ollut väsynyt ja hakenut apua.
Mitä saammekaan? Lapsi menee psyk osastolle, jotta perhe saa pienen tauon. Osaston ”osaava” henkilökunta tekee omat johtopäätökset ja tulee lastesuojeluilmoitus. Sitä tässä nyt on itketty ja ihmetelty. En uskalla tehdä tai sanoa niille enää mitään. Seurakunnasta saamaani keskusteluapua uskallan suositella.

Helvetin grazy

Joo, me elettiin normi elämää, mutta liikaa meteliä. Naapurit valehteli kuulleensa muka pahoinpitelyä. Poliisi kävi kotonani mulla oli jalat mustel ja täynnä kun näkyi muttei kiinnostanut yhtään.

Sa miten kTosin kotoani eka kertaa lasteni aikana, ja ketään ei kiinnostanut mitään tapahtunut minulle. Lapset menivät isälleen alkujaan.

Vastaa aiheeseen: Suomiko ajaa lapsen oikeuksia..? EI, vaan väsyttää masentunutta äitiä vielä enemmän!

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.