Hei.Onko kellään muulla sellaista anoppia,joka ei välitä pätkänvertaa lapsenlapsistaan?Minulla paloi nyt pinna täysin,en mene enää ikinä anoppilaan.
Asumme toisella paikkakunnalla kuin anoppi ja hän ei KOSKAAN ole lähettänyt edes syntymäpäiväkorttia lapsillemme,joita on kolme.Ei edes puhelinsoittoa tule lapsen merkkipäivänä.
Olen itkenyt monet itkut tämän ihmishirviön vuoksi.
Mieheni kahden veljen lapset kyllä saavat kalliit synttärilahjat ym.
En kaipaa kalliita lahjoja lapsillemme,vaan edes korttia huomionosoituksena,että he ovat tärkeitä ihmisiä.
Tähän asti välimme ovat olleet muuten ihan muodollisen ystävälliset,koska olen hillinnyt itseni,mutta nyt riitti minulle.
En tule koskaan lähettämään minkäänlaista korttia tai lahjaa hänelle,hoitakoon mies sen,jos haluaa.Ja pysyn poissa kyläilyreissuilta.Yli kymmenen vuotta kestin,nyt riitti!
Nyt on kyllä pinna niin kireällä,että tekisi mieli käydä potkaisemassa polveen sitä naista..
Vaikuttaisi siltä, että et ole anopillesi se mieleinen miniä, joka hänellä on kenties ollut joskus katsottuna?
Anoppi ilmeisesti rakastaa vain poikaansa yli kaiken, eikö?
Jatka lastesi kanssa elämää ja anna äidin ja pojan olla omissaan, tulet huomaamaan, kuinka erilaista elämä voikaan olla.
Hei, Älä tee mittän lopullisia päätöksiä tai linjanvetoja.
Itse kärsin aikoinani tosi paljon anopin suhtautumisesta minuun. Hän kyllä suhtautui jokseenkin samalla tavoin muihinkin miniöihinsä ja vävyihinsä. Kaikki olivat huonoja, pahoja, kelvottomia, hölmöjä laiskoja jne.
Sitten n. 15 v:n jälkeen päätin ryhtyä osoittamaan rakkautta anoppia kohtaan. Hänelläkin oli omat vaikeat elämänkokemuksensa menneisyydessään, jotka olivat tehneet hänestä kovan, kylmän usein tunteettomantuntuisen ihmisen. Mutta siitä asti kun päätin rakastaa häntä, hänkin alkoi vähitellen ”tykätä” minusta. Odotti minua kovasti lomille. Minä otin hänet aina mukaan kun läksin vaikka kaupoille käymään. Annoin hänen rauhassa sovitella vaatteita ja lopuksi syötiin jäätelöt.
Jälkikäteen olen tosi iloinen, että välit olivat olleet jo pitkään hyvät ja jäivät hyväksi, kun anoppi yllättäen kuolikin.
Sitten kun minulle tuli oma ”miniäntekele”, aloin kuitenkin arvostelemaan häntä, vaikka en mitenkään rumasti, mutta kuitenkin.
Onneksi ”heräsin” tästäkin, ja nykyisin minun poikani avovaimo on minulle suurinpiirtein rakkain ihminen maan päällä.
Joten toivon sinullekin pitkämielisyyttä, vaikka ymmärrän kyllä nuo tunteet, jotka sinulla nyt on. Sanoisin, että yritä siitä huolimatta löytää uusi näkökulma, koska se kannattaa pitkän päälle. Olen nyt 56 v, ja olen hyvin onnellinen siitä mitä valintoja tein silloin suhteessa anoppiin ja myöhemmin miniään.
Mitä häviät, jos sinä ainakin yrität panna hyvän kiertämään?
Kiitos viesteistänne.
Meidän tapauksessa ei ole ollenkaan kyse siitä,etteikö anoppi olisi minusta pitänyt,päinvastoin.
Ainoastaan se,miten hän kohtelee lapsiamme,saa minut raivonpartaalle.Tavatessamme hän on lapsille ihan kiva,mutta koskaan ei tule minkäänlaista huomionosoitusta merkkipäivinä ym.
Lapset ovat alakoululaisia ja osaavat jo ihmetellä,kun ei mummo heitä koskaan muista.Oma äitini on jo kuollut,eli mielestäni lapsilla ei ole mummoa ollenkaan.
Kun minulla oli syntymäpäivä(täytin pyöreitä)sain kortin,mutta lapset ei koskaan.
Mieheni on myös hieman ymmällään,mutta ei ole miestä sanomaan asiasta äidilleen.
Vuodet ovat kuluneet näin ja en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi.
