Tyttö 9-vuotta ei usko, että hänestä välitetään, kokee olevansa huono lapsi

Nimetön

Kun tyttö synty ja muutaman ekan vuoden olin kovin masentunut ja koin jääväni yksin tytön kanssa, voimat olivat vähissä.

Hänellä on esiintynyt aina säännöllisen epäsäännöllisesti itkukohtauksia, joihin ei anna mennä lohduttamaan vaan eristäytyy ja haluaa olla yksin. Kirkuu, että mee pois ja potkii ja tönii ja tuuppii…

Nyt on lisäksi alkanut jutella, että on huono lapsi, me ei tykätä hänestä, eikä rakasteta. Alkaa itkeä aika helposti ja viimeaikoina on valitellut huonoa oloa aina iltaisin ja aamuisin. Sanoo, että koulussa on tylsää ja ei oo kavereita. Olen asiasta puhunut opettajan kanssa ja hänen mielestään lapseni on välillä kavereiden kanssa ja välillä ei, ilmeisesti, koska ei halua leikkiä samaa leikkiä, kun muut niin on yksin mielummin.

Olen huomannut, että hän on aika herkkä, johonm minun on vaikea suhtautua, koska itse olen aika ronski enkä vaivaannu pikkuasioista.

Olen huomannut myös, että luotto meihin aikuisiin ilmenee, siten, että ei usko mitään mitä me sanotaan tai kerrotaan asioista, oma tuntuma on hänelle todellisempi.

Hän syyttää meitä, että emme huomaa häntä tai ole hänen kanssaan, vaikka mahdollisuuksien mukaan vien häntä leikkimään erilaisiin paikkoihin ja kyläilemään ja kavereille. Nyt olen antanut hänelle itselleen vastuuta kaverien hankkimisesta, enkä itse enää soittele hänelle kavereita.

Me halaillaan ja pussaillaan paljon, joka ilta luetaan iltasatu ja syödään aterioita yhdessä. Joka päivä sanon rakastavani, mutta tuntuu, että mikään ei riitä, aina vaan vaaditaan enemmän. Pelkään, että oma masennukseni kaikesta yrityksestäni huolimatta vaikuttaa häneen, koska alkulapsuudessa oli vuorovaikutuksessa ongelmia ja jaksamisessani. Minua satuttaa suuresti kuullessani lapseni suusta, että en rakasta häntä, tai ei se ainakaan siltä tunnu. Sydämeni särkyy, kun hän sanoo, ettei halua olla olemassa ja on tyhmä ja huono lapsi. Jatkuvasti hän epäilee isänsä rakkautta ja välittämistä, eikä usko, kun yritän hänelle selittää, että iskä ei oo hyvä näis tunneasioissa, että kyllä se välittää ja rakastaa.

Alan olla aika loppu tähän draamaan ja todisteluun, vaikka sen asenteen olenkin ottanut, että luovuttaa ei voi, enkä halua. Välillä käy mielessä, että pelaako tyttö meitä ja käyttää heikkouksiamme hyväkseen, mutta miksi hänen täytyy tälläistä tehdä?

Hirvee aivo-oksennus, mut kiitti, kun luit…

Kukkis

Nimetön

Hei Kukkis 9-vuotiaan äiti!

Kiitos kirjeestäsi. Hienoa, että ajattelet niin, ettei voi luovuttaa ja ennen kaikkea ettet halua.

Kirjeessäsi kerrot monesta näkökulmasta lapsesi tyytymättömyyttä omaan voimattomuuteen luottaa itseensä. Lapsesi itsetunto on vahvassa myllerryksessä, jonka aiheuttaa kodin, kavereiden ja muut ympäröivät tekijät, jonka ristitulessa hän joutuu hakemaan paikkaansa fiksuna tyttönä. Epätietoisuudessa itsestään hänellä on vain koti, missä hän uskaltaa purkaa omana itsenään paineitaan ja joihin hän tarvitsisi aikuisen kokemusta ja tukea.

Itkukohtauksilla ja syytöksillä , hän hakee toisaalta huomiota itselleen, mutta on huomannut, millaisilla syytöksillä hän onnistuu loukkaamaan parhaiten rakkaimpiaan. Pohjimmiltaan hän toivoo, että hänelle tärkeät ihmiset, vanhemmat kohtaisivat hänen pahanolonsa pitämällä sylissä, antamalla perheen sisäistä aikaa kotona yhdessäoloon (leipomalla yhdessä, pelaamalla lautapelejä, lukemalla ääneen hänelle muulloinkin kuin iltasatu, katselemalla yhdessä TV:tä ja elokuvia ja keskustella lukemasta ja katsotusta). Näkisin, että hänellä, kuten kenellä hyvänsä meistä, on tarve tulla huomatuksi omana itsenämme ja omin ajatuksin, tulla huomatuksi arvokkaana tasavertaisena yksilönä perheessä.

Hyvänä hetkenä päivästä olisi hyvä keskustella yleisemmällä tasolla lapsen toiveista, unelmista, mitä lapsi elämässä arvostaa, ja kuunnella lapsesi ajatuksia, kohdata hänet avoimesti tunnetasolla. Keskustelun myötä voi antaa positiivista palautetta hänen näkemyksilleen ja tukea häntä tavoitteisiin pyrkimisessä. Erilaisilla personallisuuksilla ei ole estettä vuorovaikutuksessa kuulla ja tulla kuulluksi.

Lapsesi varmasti odottaa, että hänet tunnetaan ihmisenä. Tekemällä asioita yhdessä ja keskustelemalla korvaa 1000 sanaa, jotka osoittavat kiintymystä ja hyväksymistä.

Jos isä todella välittää tyttärestään, hänellä on vain yksi keino osoittaa se teoilla ja lunastaa siten tyttären luottamus, kohdata tytär tunnetasolla.

Toivon, että löydätte kaikki toisenne omine erilaisine näkemyksinenne, parhaimmassa tapauksessa avarratte toistenne tapaa, ajatella, nähdä ja tuntea.

Terveisiä Vanhempainnetistä

Nimetön

Hei!

Oletteko ajatelleet, että tyttö voisi tarvita ammattiapua tuntemustensa kanssa? Minun mielestäni kannattaisi kysyä hänelle apua esim. koulun terveydenhoitajan kautta kuraattorille. Siellä hän voisi kertoa tunteistaan ulkopuoliselle aikuiselle, joka ottaisi hänen asiansa tosissaan, jos tytöstä tuntuu, ettei osaa teille asioitaan kertoa.

Voimia tyttären kanssa! Toivottavasti saatte asiat kuntoon :)

Nimetön

Hei! Minulla 8v. tytöllä todettiin perheneuvolan tutkimuksessa masennuksen oireet. Oma lapseni temperamentti on sellainen, että masennus ei tullut ilmi samalla tavalla kuin sinä kuvailit omalla lapsellasi; alakuloisuutena ja itkuisuutena, vaan kiukkuna ja vihanpurkauksina ja väkivaltaisuutena.

Kuvasit hyvin huoltasi siitä, että oma masennuksesi on ehkä tarttunut lapseen. Minusta se on aivan mahdollista. Tunnetko itse, että oma elämänilosi ja -halusi on palautunut, uudistunut tai lisääntynyt? Näytätkö sen kotona?

Lapset ovat todella paljon herkempiä kuin aikuiset, vaikka heillä ei olisikaan mitään erityisherkkiä piirteitä. Lisäksi lapset ajattelevat eri tavoin kuin aikuiset, ja kehittelevät omiin tarpeisiinsa, monesti turvallisuuden tai rakkaudentarpeeseensa omia ajatus- ja uskomusrakennelmia. ”Jos nyt käyn kiertämässä talon kolme kertaa ympäri, äiti huomaa, mitä ajattelen ja tulee luokseni ja halaa minua…”

Olet jutellut paljon lapsesi kanssa ja sitkeästi todistellut rakkauttasi. Pystytkö lapsentajuisesti kertomaan vielä omasta masennuksestasi niin, että syynä siihen ei ollut tyttösi vauvana vaan äidiksi tulon hormonimyrskyt ja uuden elämän opettelu äitinä, kenties vielä tukiverkon puute? Lapsesi ajattelu kehittyy vielä ja ehkä hän jonain päivänä saattaakin olla vastaanottavaisempi selityksillesi.

Keskustelu ja ajan antaminen ja läsnäolo ovat ainoita teitä ihmisen mielestä toisen ihmisen mieleen. Lapselle oma itse ja toinen ihminen säilyy vieraana ”mustana laatikkona” ellei aikuinen selitä omia tunteitaan ja ajatuspolkujaan malliksi lapselle.

Lapsen masennus, ilottomuus ja elämänhalun puute heijastuu lapsessa kaikkeen, ja voi olla senkin vuoksi vaikea olla kavereiden kanssa/saada kavereita. Toisaalta lapsen elämässä tilanne voi muuttua yllättävän nopeasti, kun hän saa apua. Hyvät asiat alkavat kertyä ja vahvistaa toistensa vaikutusta.

Toivottavasti pääsette purkamaan pahan olon kehää jollain tavalla. Meillä se ei onnistunut omin voimin, käytiin ensin useamman kerran perheneuvolan tapaamisissa ja saatiin niistä apua tehdä pieniä muutoksia arjessa. Voimia teille!

Nimetön

Moi. Tää teksti kuulosti hyvin tutulta. Meillä myös 9v tyttö sanoo olevansa tyhmä ja huono lapsi. Pelkää aika paljon kaikkea, äsken mm. tummia verhoja. Pelkää että äiti tai isä lähtee kun hän nukkuu. Koskaan näin ei ole tapahtunut tai muuten jätetty hetkeksikään yksin (ei uskalla). Ei usko kerrasta kun sanotaan isänsä kanssa vaikka, että mene pesemään hampaat ja sitten nukkumaan. Yleensä alkaa vollotus ”eikä, mutku…”. Todella uuvuttavaa… Taidan ottaa yhteyttä koulun psykologiin kun tämä alkaa oleen todella raskasta.

Minkälainen tilanne teillä nyt?

samaa kokenut

Hei.

Toivottavasti olet Kukkis saanut tilanteeseen apua ja elämä on mennyt parempaan suuntaan.

Minulla on vähän sama tilanne. 11-vuotias poikani, esikoiseni, luulee, etten rakasta häntä. Hän on kertonut isälleen, että välitän enemmän kuopuksestani ja hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Rakastan kuitenkin lapsiani yhtä paljon. Näytän sen mielestäni heille ja teen heidän kanssaan asioita. Halaan, juttelen ja pelaan heidän kanssaan yhtä paljon, ainakin tarjoudun tekemään asioita heidän kanssaan yhtä paljon.
Arjessani en näe esikoisestani, että hän kokisi olevansa vähempiarvoinen. Ainoastaan, jos joudun käskemään häntä tekemään jotakin (usean pyynnön jälkeen), hän menee henkisesti lukkoon vaikka tekeekin pyydetyn.

Olenkin miettinyt, johtuuko esikoiseni rakkaudenkaipuu hankalasta alustamme. Menetin synnytyksessä paljon verta, jonka takia olin huonossa kunnossa ja henkisesti jäin yksin lapsen kanssa, ehkä vähän masennuin.
Lisäksi muutama vuosi sitten sairastuin masennukseen, jonka seurauksena esikoiseni alkoi saada rajuja kiukkukohtauksia. Kiukkukohtaukset vähenivät sitä mukaan kun oloni parani. Silloin jouduin hoitamaan oman oloni ja lapseni kiukuttelut yksin.
Nyt olen taas ollut vähän allapäin, ja nämä puheet rakastattomuudesta ovat taas alkaneet. Olen toki kiitollinen, että hän pystyy puhumaan aiheesta isälleen, mutta itse en saa sitä kautta tukea. Ja nyt ei ole tullu kiukkukohtauksia.

Olen nyt ajatellut hakea apua perheneuvolasta. On kaameaa kuulla, etten muka rakasta lastani ja haluan ottaa tämän asian vakavasti. Samalla kuitenkin mietin, käyttäkö lapsi tätä hyväkseen ts. näin saa enemmän huomioita ja myötätuntoa isältään. Vai onko lapsellani myös taipumusta masennukseen? Kuitenkin koulu sujuu hyvin, on kavereita ja mielekkäitä harrastuksia.

Tuikkukynttilä

9-vuotiaan tytön äidille sanoisin, että hyvä kun lapsi edes purkautuu ääneen eikä vain haudo jotain, vaikka vain kerran jossakin tilanteessa kokemaansa pahaa, vaikka vain kiukunpuuskassa sanomistasi sanoista omassa vaikeassa elämäntilanteessaan, josta lapsi ymmärsi vain, että pohjimmiltasi et välitä hänestä, vaan toivot että häntä ei olisi olemassa. Minun äitini lateli, kun pyysin rahaa luistimiin, että ”sinä, sinä, jos sinua ei olisi, minulla olisi rahaa niin ja niin paljon uuteen kotiin. Se on se summa, joka lapsen ruokkorahaksi määrätään…”. Lässyttelyä minusta oli häneltä sen jälkeen (ja ehkä ennenkin) kaikki yritykset kertoa, miten hän rakastaa niin kuin rakastava äiti. Aikuisena en osannut hautajaisissa itseä, kerran vain nousi kurkkuun paha olo. Jonkin värssyn lausuin, mutta mielessäni ajattelin, että ”menköön Jumalansa eteen tuomittavaksi”. Vaikea on lapsen ajallaan aloittaa keskustelua, varsin jos arvelee, että ”se kehittää itselleen sydänkohtauksen siihen paikkaan, jos alan purkautua”. Muistele ja pyydä anteeksi, jos muistat ehkä aiheuttaneesi vaurion lapsen sielulle jossakin tilanteessa.

VnnK

Vastaan tuohon kolme vuotta vanhaan viestiin (toivottavasti tilanne on siellä parempi).

Mahdoton nettiviestin perusteella on tietää koko tilannetta mutta voiko olla että lapsen isä on ehkä kehno vanhempi? Kyllähän lapselle pitää tehdä kummankin vanhemman selväksi että häntä rakastetaan, sekä sanoilla että teoilla. Ei mene ”suomalaisen miehen” verukkeella läpi että isä ei osoita rakkautta millään tavalla, varsinkin jos lapsi kärsii. Sitten on vain huono isä. Tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään tunteita, mutta tällaisen kuvan minä saan tilanteesta tuon viestin perusteella.

T. Isä 37 v.

Vastaa aiheeseen: Tyttö 9-vuotta ei usko, että hänestä välitetään, kokee olevansa huono lapsi
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.