Nimetön

Hei!

Jäin muutama viikko sitten yksin 9kk pojan kanssa. Alusta saakka olen itse hänestä yksin huolehtinut, kun mies ei jaksanutkaan. Olen todella hämmentynyt ja yksinäinen, en oikein tiedä miten tästä eteenpäin, vaikkei todellisuudessa mikään niin hirveästi ole muuttunutkaan. Ehkä jopa helpottunut kun nyt ei tarvitse huolehtia myös siitä miehestä.

Kaipaan seuraa, naurua ympärilleni, ihmistä kenen kanssa jakaa kyyneleet ja jonkun joka ymmärtää. Minulla on ystäviä, mutta ei ketään joka olisi käynyt saman läpi.

Onko muita Yh:tä, tai vanhempia joilla olisi aikaa ja itselläkin tarvetta ystävään?

Nimetön

…mutta kerronpa, että itsellänikin oli ero todella lähellä kun tyttöni oli tuon ikäinen. Se on todella vaativaa aikaa äidille ja miksei isällekin. Jos lapsi on isälle ensimmäinen, on mies todella hukassa usein uuden isyytensä kanssa. Valitettavasti on näin ja sekin pitäisi ottaa huomioon kaiken muun ohella. Meillä yhteiselo oli hiuskarvan varassa, mutta jatkettiin. Siitä on jo 7 vuotta ja tosi vaikeaa on välillä edellenkin. Pelkään, miten säännöllisesti toistuvat riidat koko lapsuuden ajan vaikuttavat lapsen tulevaan käsitykseen perhe-elämästä, onnesta ym.

Toivon, että löydät onnen ja tasapainon jollakin tapaa, joko uutena perhenä tai sitten kaksin lapsesi kanssa.

Nimetön

En tiedä auttaako mutta kerron oman tarinan. Koko ajan olin melkein yksin lapsen kanssa, mutta virallisesti erottiin kun lapsi oli 3v. vaikka oli koko ajan tosi vaikeaa ollut lapsen isän kanssa, tahdoin että hänellä on se isä kuitenkin. SE KANNATTI. Kaiken mahdottomalta tuntuvan alun jälkeen asiat ovat menneet parempaan suuntaan, lapsella on hyvä isä-suhde ja teini-iässäkään ei tarvitse etsiä liian nuorena esim. poikaystävää kun saa isältään huomiota ja välittämistä yllin kyllin. Mutta tee kuten parhaaksi koet, voit esim. löytää uuden miehen joka parhaassa tapauksessa on se arki-isä! voimia sinulle ja lapsellesi!

Nimetön

Kyllä on :( menetin mieheni yllättäen kolme viikkoa sitten. jäin nyt kaksi kuukautta vanhan poikamme yksinhuoltajaksi. ei miehenikään paljon hoitanut lastamme tosin ei ollut paljon aikaakaan koska saimme synnytysosastolta salmonellan josta alkoi sairaalassa juoksut ensin mieheni ja sitten minä poikamme kanssa.. sitten kun tauti oli nujerrettu niin mieheni kuoli juuri kun kaiken piti alkaa mennä hyvin :*(

Nimetön

Hei,

minä jäin yksin lapsiemme kanssa kun poikamme(pienin) oli 4kk..mieheni ihatui työpaikallaan toiseen naimissa tahollaan olleeseen naiseen, tosin eihän se tietenkään syy erroomme pelkästään ollut, vaan tietysti jo pidemmän aikaa keskenämme ollut pattitilanne, ies oli alvariinsa väsynyt, talouden kanssa ongelmia ja minä taas kaipasin äitiyteeni tukea, jota en saanut, vaan jouduin lapsie´mme lisäksi hoitamaan koko taloutemme, kodin yms.. Nyt tapahtuneesta hiukan yli vuosi. Asun lapsieni kanssa poika 1,6 v, tyttö 3,7 v ja tyttö 15 v. neljästään.
Vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Muutto uuteen kotiimme ja töiden aloitus, lapsien tarhat yms..alku oli todella rankkaa ja sekavaa. Lapset pitivät minut järjissäni ja siitä johtuva tahtotila, että en voi romamahtaa, koska ajattelin, että kuka heistä huolehtii. Nyt taaksepäin katsoessa ja tilanteen pikkkuhiljaa tasaantuessa, olen taas oppinut nauttimaan elämästä, lapset ovat aivan ihania, viihdyn uudessa kodissamme ja työni on antoisaa. Toki välillä on niitä aallonpohjia, mutta sehän kuuluu ”taudun” kuvaan:)
Eroa olisi hyvä pystyä käymään läpi jonkun kanssa..ongelma vain on, että onnellisessa parisuhteessa elävät ystävät eivät loputtomiin jaksa anlyysejä siitä ja tästä ja tuosta kuunnella:) Omalta osaltani tilanne oli voisi kai sanoa mustaa huumoria käyttäen hyvä, koska paras ystäväni koki eron juuri samaan aikaan. Hänen kanssaan sitten on aihetta vatvottu parhaimmillaan kuusi kertaa päivässä puhelimessa:)
Liity eroryhmiin tai vertaistyhmiin..mutta älä jää yksin, tarvitset seuraa, jotta voit purkaa tuntojasi. Loppujenlopuksi paistaa päivä risukasaan, usko pois ja elämällä on vielä paljon annettavaa!

Nimetön

Voih! Itselläni on pelko miehen menettämisestä myös raskaana niskassa, hänellä on tauti johon ennemmin tai myöhemmin kuolee ja meillä kolme pientä lasta. Taudin takia hän ei nytkään jaksa paljon kotitöissä/lastenhoidossa auttaa… en voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu kun en ole vielä sitä kokenut, mutta voin kuvitella. Voimia!

Nimetön

Moikka! Pelkäämpä että meillä saattaa olla edessä kohta samanlainen tilanne. Minulla on 2kk ikäinen vauva ja isää ei kiinnosta yhtään olla pienokaisen kanssa. Hoidan yksin kaiket päivät ja melkeimpä tulee taistelu kun mies joutuu hetkeksi pitämään vauvaa.. Lähinnä silloinkin vauva itkee ja mies tuijottaa telkkaria eikä yhtään viitsi välittää.. Helpompi vaan itse huolehtia kun tapella asiasta.
Alkaa muutenkin pikkuhiljaa arki kyllästyttää kun tarvii huolehtia ”aikuisesta lapsesta”. Kaikki tarvii valmiiksi tehdä ja yksin hoitaa.. Miestä ei kiinnosta kuunnella mitään mistä hänelle puhun eikä juuri mikään muukaan kun tv… En keksi enää mitään muuta kun ero.. silti jotenkin en osaa lähteä.. Alkaa olla vähän yksinäinen olo kun joutuu yksin kestämään sekä ilot että surut..

Nimetön

Tjaa..älä eroa nyt ihan heti kuitenkaan, taisin itse olla samanlainen isä.

Pieni vauva oli maailman tylsin juttu, kuin kaalinpää pellossa, taitsi että kakkaa tuli 3 tunnin välein enkä osallistunut.

Sitten se ensimmäinen alkoi hiukan puhua, oisko ollu 3 vuotiaana eli 6 vuotta sitten, en muista tarkemmin. Sen jälkeen rupesimme olemaan ja leikkimään yhdessä ja nyt meillä on tosi kivaa ja vietämme plajon aikaa yhdessä 9 vuotiaan tytön ja 6 vuotiaan pojan kanssa.

Kaikki ei vaan jaksa hirveästi innostua nyyteistä eli alku jää tällöin äidin huolehdittavaksi…mutta siis summaten, silloisen kriisin (kesti siis ehkä 2-3 vuotta)meillä on mennyt kivasti lasten ja vaimon kanssa. En tosin tunne kauheasti syyllisyyttä käyttäytymisesttäni, vaikka joidenkinmukaan pitäisi.

Alueelle ‘Perheen kriisit ja muutokset’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.