Olen paininut omien ajatusteni kanssa nyt pitkään enkä oikein tiedä mitä tehdä.
Olen 40-vuotias yksinhuoltaja. Minulla on 6-vuotias tytär, joka on isällään joka toinen viikonloppu ja muuten asuu minun kanssani. Olemme eronneet syksyllä 2014. Meidän ero sujui suht. hyvin ja olemme hyvissä väleissä ja asiat hoituu.
Nyt olen tavannut teiniajan ihastuksen uudelleen ja ollaan jokunen kuukausi tässä nyt oltu yhdessä. Aluksi tottakai kaikki oli ihanaa ja lenteli vain sydämiä yläpuolella, mutta todellisuus iski aika nopeasti ja lujaa. Teini-ihastuksellani on 4 lasta entisestä avioliitostaan, joista kaksi vanhinta asuu hänen kanssaan (pojat 15 ja 17). Kaksi tyttöä (12 ja 3) asuvat sitten äitinsä luona ja ovat isällään 3 viikonloppua kuukaudesta. He ovat eronneet keväällä 2017.
Tässä voikin jokainen laskea ja yksyhteen, että meillä ei juurikaan kahdenkeskistä aikaa ole. Koko suhde siis samantien muuttui arkiseksi ja jäi puuttumaan se rakastumisvaihe ja tutustuminen. Oltiinkin tytön kanssa yhtäkkiä ison perheen keskellä.
Kaikki eteni todella nopeasti ja oltiin melkeinpä parin viikon päästä jo 24/7 yhdessä kun oli niin hankala järjestellä kun molemmilla kuitenkin omat lapset jne. MUTTA hyvin äkkiä alkasi huomaamaan, että minut yritettiin vain laittaa siihen ex-vaimon paikalle ja pitäisi kulkea vähän niin kuin siinä sivussa vain.
Arkipäivät meni suht. hyvin, mutta sitten kun tuli ne viikonloput kun oli koko miehen perhe saman katon alla niin aloin huomaamaan, että me olemme jotenkin tytön kanssa ”liikaa”. Mies keskittyi omiin lapsiinsa ja oma tyttöni tottakai tunsi olonsa ulkopuoliseksi kun ei mies ehtinyt huomaamaan minun tyttöäni kun omat oli paikalla. Ja tottakai itselläkin välillä tuli se ulkopuolisuuden tunne.
Aloin myös huomaamaan, että mies pientä tyttöään kohteli eri tavalla ja nosti tätä jalustalle. Pieni sai huomiota ihan eri tavalla. Isä hoki jatkuvasti tytölle, että ”VAIN sinä olet isin tyttö”. Sitten tyttö hoki kaikista tavaroista ja ruuista yms. että kaikki on ”minun ja isin” ja tähän isänsä aina vastasi, että ”kyllä nämä ovat vain sinun ja isin”. Siinä kohtaa itsellä ensimmäisen kerran alkoi raksuttamaan, että miten voi opettaa lapselle, että kaikki on VAIN hänen kun kotona kuitenkin oli 3 muutakin lasta ja nyt vielä lisäksi minun lapseni?? Kaupassakin kaikki mitä ostetaan niin tyttö aina kysyy, ”onko tämä isi minulle”…. ja isä vastaa ”kyllä, vain sinulle”, vaikka siis kyseessä on ruokaostokset koko perheelle. No sitten kotona kun ruokapöytään istutaan niin pienin määrää kuka istuu missäkin ja muutenkin pienin tuntuu määräävän monessa asiassa. Minä olen esimerkiksi 12 vuotiaan tytön kanssa monesti pelleillyt ja hassutellut niin tämä pienin 3-v. sitten alkaa huutamaan siskolleen, että ”hiljaa, sinä et saa sanoa sitä ja tätä” ja niin sisko sitten vastaa, että ”okei”. Vaan sen takia, että ei pienin ala tinttaamaan ja huutamaan. Ja sama asia siis tulee monessa asiassa vastaan, että pienin on vähän niinkuin se perheen pää. Onko tämä ihan normaalia? Minun mielestäni ei ja olen yrittänyt tämän asian tuoda esille tytön isälle. Tytön isä ei näe mitään pahaa tuossa. Hokee vain, että tyttö on vasta 3-v. ja tämä nyt vain on isin ja tytön juttu. Okei, joo tiettyyn rajaan ymmärrän, mutta kun tyttö ei ole perheessä ainut?!?!
Mies tahtoisi, että me muuttaisimme hänen luokseen, mutta kun vietimme aikaa paljon heillä niin kyllähän se alkasi ahdistamaan se ajatus, että me muuttaisimme HEIDÄN kotiin, jossa ei tyttärelläni olisi omaa huonetta eikä edes yhteistä huonetta toisen lapsen kanssa. Talossa on huoneet isommille lapsille, mutta miehen pienin on nukkunut isänsä kanssa ja nyt sitten kun me olemme tulleet kuvioihin me olemme nukkuneet neljästään makuuhuoneessa. Tilanne on minua ahdistanut alusta lähtien, sillä minun tyttöni on nukkunut omassa huoneesaan 2-vuotiaasta lähtien. En minä osaa nauttia miehen seurasta ja esim. seksistä kun huoneessa nukkuu meidän kanssa kaksi lasta. Ja ei ole minun tytärtäni kohtaankaan oikein, että hänellä ei ole mitään omaa paikkaa…. vain sänky missä nukkua ja muuten hänellä ei ole leikkipaikkaa tms.
Aloin huomaamaan sitten jonkun ajan päästä, että tyttäreni muuttui kovin takertuvaksi ja huomasin, että häntä häiritsi kun miehen pienin tytär aina hoki, että mennään ”minun huoneeseen” ja hoki, että kaikki lelut oli joko hänen tai sitten ne oli yhteisiä (minun tyttöni lelut siis oli yhteisiä, mutta tytön omat oli hänen). Tyttöä ihan selvästi myös ahdisti kun mies ei enää huomioinut häntä vaan keskittyi vain omaan tyttäreensä. Oma tyttöni alkasi olemaan sitten tosiaan kovin tarketuva. Kotona halusi nukkua minun vieressäni, ei päästänyt edes roskista viemään yksin ja heti lähti etsimään minua, jos hetken olin poissa näkyviltä.
Nyt olemme ottaneet sitten tytön kanssa vähän takapakkia ja olleet enemmän omassa kodissa ja olen huomannut tytössäni selvän eron. On taas oma itsensä. MUTTA sitten taas mies on ottanut takapakin jotenkin todella negatiivisesti. Hänen mielestään kaikki on nyt niin vaikeaa ja hänen käytös muuttui minua kohtaan. Jotain katosi……. Kun asiat ei menneet niin kuin hän suunnitteli niin yhtäkkiä mukamas kaikki on romahtanut, vaan sen takia, että haluammekin olla välillä kotona.
Alkaa tuntua aika mahdottomalta ajatukselta, että saisimme meidän kahden perheet liitettyä yhteen. Onko miehellä kuitenkin liian lyhyt aika erostaan ja hänellä kerta kaikkiaan on ollut vain tarve saada joku exänsä paikalle ja kuvittelee, että elämä vaan jatkuu samaa rataa kuin ennenkin? Elivät kuitenkin yli 20 vuotta yhdessä. Tuntuu, että oikeasti hänellä ei ole aikaa parisuhteelle, mutta tottumuksesta vaan haluaa siihen jonkun….. en tiedä. Itsestä kaikki tämä tuntuu jotenkin niin ahdistavalta kun elänyt pitkään vain tytön kanssa ja sitten yhtäkkiä olemme keskellä ”sirkusta”. (sivuhuomautuksena, että miehellä myös kaksi koiraa ja kissa eli talo todellakin TÄYNNÄ).
Minulla on vastaava tilanne; asun mieheni kanssa yhdessä ja lapseni on 4v.
Miehen lapset ovat 14v, joka ei meillä juurikaan asu tai käy. Sitten pienemmät lapset 9v ja 5v.. Ja kun pienemmät lapset tulevat viikonlopuksi, minä jään lapsen kanssa ”ulkopuoliseksi”… Ja aina pitää kauheasti keksiä kivoja juttuja juuri siksi viikonlopuksi kun miehen lapset tulevat.. Muuten hän viilettää omia menojaa, ja olen kahden lapseni kanssa kotona.
Olne todella miettinyt, että olemmeko liikaa lapseni kanssa tuohon perheeseen? Jos olen yksin heidän kanssaan, minulle ei anneta huomiota, koska lapsille annetaan koko ajalta kun ovat meillä.
Alkuaikoina hän otti lastani syliin, halaili ja oli unelma isäpuoli, nykyään hyvä jos sanoo heippa, muuten ei juurikaan ole heidän välillään mitää. Illalla ei anneta edes hyvänyön halia. Toisin kun minä, koska välitän hänen lapsistaan, isomman kanssa teen kotiläksyt ja pienemmän kanssa istumme sylikkäin, halaan ja pussailen. En enää tiedä mitä tehdä. Ehkä ero on enää ainoa vaihtoehto. Olen lopen uupunut ja loppu. Milloin mies on sanonut, ”en voi kasvattaa lastasi kun biologista lasta.” Anteeksi mitä!? Hän erottelee minun lapset ja sinun lapses. Min yritän aina puhua meistä.. meidän lapset. En tiedä. Ei tämä vain enää toimi. Olen loppu, surullinen, masentunut, en jaksa nähdä vaivaa minkän eteen enää.
Moi! Oletko uusperheliitossa mukana? Facestakin löytyy sivut, keskustelualusta! Suomen uusperheiden liitto, supli! :)