Nimetön

Ongelmana isäpuolen suhtautuminen vanhempaan poikaani. mielstäni hän ei oikein ymmärrä poikaani ja tämän murrosikäistä käyttäytymistä. En oikein tiedä miten asiasta hänen kanssaan puhuisin. Suhtautuminen on mielestäni ilkeää, eikä positiivista palautetta heru.Omaan poikaansa suhtautuu toisella lailla, mutta ei kyllä osaa suhtautua tämänkään kiukutteluun.
Huo, kyllä ottaa pattiin tää oma keinottomuus.

Nimetön

Sinun ja minun lapset-tilanne on meilläkin joskus hankala. Minulla on esimurrosikäinen poika, jonka oma isä on hyvin yksioikoinen, tiukka ja etäinen kasvattaja. Harvojen isäviikonloppujen jälkeen hän purkaa siellä syntyneitä paineita minuun. Onneksi meillä on poikani kanssa avoimet välit, joten hän pystyy kertomaan tuntemuksistaan minulle ja hahmottaa tilanteiden jälkeen hyvin sen mitä ja miksi tapahtui. Poikani myös yrittää toimia paremmin ja kehittyy pikkuhiljaa. Uusi mieheni ei mielestäni ymmärrä tilannetta, vaan hänen mielestään lellin poikaa, koska en ”laita häntä kuriin”. Minun mielestäni taas riittää se, että esim. kiroiltuaan tai puhuttuaan minulle ikävästi, poikani pyytää anteeksi, keskustelee siitä mikä mieltä painaa ja miettii mikä olisi parempi keino purkaa pahaa mieltä. Hän ei kuitenkaan koskaan nimittele minua tai muitakaan tai käyttäydy väkivaltaisesti. Pääsääntöisesti hänen käyttäytymisensä on hyvin harkittua ja hillittyä. Mielestäni hän voisi olla ronskimpikin ja tuoda oman mielipiteensä selvemmin esille. Hän taitaa vähän pelätä aikuisia miehiä.

Mieheni tytär on kasvatettu hyvin eri tavalla kuin poikani. Hän on kuusi vuotta poikaani nuorempi, pieni koululainen, ja tämä selittää mieheni mielestä sen, että hänen huono käytöksensä on sallittua. Tytär on kasvatettu hyvin pehmeällä, neuvottelevalla otteella ja vain vähän pettymyksiä tuottaen. Mielestäni se on hyvin kaunista, mutta siinä piilee hankaluuksia, jotka eivät toimi uusperheessä. Hyvä puoli on se, että mieheni tytär on hyvin valloittava, energinen ja sosiaalinen. Huono puoli on se, että hän on tottunut saamaan kaiken huomion kaikenaikaa. Jos hän ei saa huomiota hyvällä, hän hankkii sen pahalla: kiusaamalla, ilkeilemällä, kiukuttelemalla ja riehumalla. Mieheni antaa aina lopuksi periksi. Hän on myös aika sokea tyttärensä huonolle käytökselle. Suuttuessaan tytöllä on tapana sylkäistä tai tönäistä. Hän on myös taitava järjestämään niin, että joku jää ryhmän ulkopuoliseksi. Olen tehnyt selväksi etten hyväksy tuollaisia eleitä ja suoraan minua kohtaan hän onkin mukava. Kotiloissa hänen ikävä toimintansa kohdistuu lähinnä poikaani. Isänsä mielestä tyttö on niin pieni, ettei ymmärrä mitä tekee tai että sylkeminen ja töniminen ovat vahinkoja. Tyttö on myös hyvin kilpailuhenkinen. Esimerkiksi hän saa usein raivarit, jos hän on viimeinen joka tulee ulos kotiovesta, autosta, veneestä tai tms. Itse olen ottanut näihin tilanteisiin sellaisen asenteen, että autan toki jos lapsi ei itse selviä liikkumisesta, mutta muutoin toimin kuten toimin omankin lapseni kanssa. Hän kulkee omaa tahtiaan ja minä omaani. Harmittaa kun mieheni usein pyytää, että poikani palaa lähtöpisteeseen ja odottaa että tyttö pääsee menemään ensin. Poikani on kuitenkin jo sen ikäinen, että hän auttaa meitä tavaroiden kantamisessa yms joten hänelle tästä venkslaamisesta aiheutuu kohtuutonta vaivaa. Mieheni mielestä poikani ja minä emme ota hänen tytärtään huomioon näissä tilanteissa. Minä taas olen sitä mieltä, että lapsen tulisi antaa toimia itse silloin kun hän osaa ja myös huomata sen, ettei aina ole paras ja nopein kaikista.

Ex-mieheni kanssa lapsen kasvattaminen oli vaikeaa, koska hänen mukaansa lapsen piti olla hiljainen, tottelevainen, kaikessa taitava ja itsenäinen. Silloin en kuitenkaan kokenut, että minun olisi pitänyt varoa loukkaamasta hänen tunteitaan lastaan kohtaan. Nyt uusperheessä tuntuu, että oman mielipiteen esittäminen kasvattamisesta tulkitaan heti kovana kritiikkinä lasta kohtaan. Tai jopa merkkinä siitä, että ei rakasta puolisonsa lasta.

Koen että minä joudun todella paljon tekemään työtä, myötäilemään ja varomaan sanavalintojani, jotta kasvatukseen liittyvien keskustelujen rakentava henki säilyy. Olen yrittänyt ratkaista mieheni ristiriitaista suhtautumista lapsiin niin, että aika-ajoin keskustelen asiasta vakavasti ja välistä yritän saada aikaan yleistä keskustelua kasvatuksesta ja asenteesta lapsiin. Jälkimmäinen aiheuttaa vähemmän tunnepurkauksia ja on vienyt joitakin asioita eteenpäin.

Nimetön

Meillä kävi aikoinaan miehen edellisen liiton lapset joka toinen viikonloppu.
Meillä esiintyi samaa ilmiötä; miehen mielestä hänen noin ekaluokkalaiset lapsensa eivät koskaan ymmärtäneet mitä tekevät, eivä tarkoittaneet, vahingossa vain, eivät muista meidän kodin sääntöjä kun kotona on niin erilaiset, no sehän pyysi anteeksi, ei se enää toiste noin tee…

Mies ja appivanhemmat hokivat, miten ihastuttavia ja suloisia nämä lapset ovat, ja miten he tykkää minusta ja meidän yhteisestä lapsesta.

Ja kuitenkin totuus oli se, että miehen lapset eivät totelleet minua, nauroivat päin naamaa kun käskin vaikkapa siivota omat jäljet ja tottelivat vasta kun pyysin, että mies käskisi.

Totuus oli, että nämä isommat lapset itkettivät tapaamisviikonlopuilla alle kaksivuotiasta, menivät hänen huoneenseensa kuin omaansa ja käsittelivät leluja ja tavarpoita kysymättä lupaa, veivät lelut käsistä, tönivät, härnäsivät.. koko viikonlopputapaaminen oli pienemmän parkua, ja kuitenkin lapsi kipitti hetken päästä isompien perään – ja aina mies löysi selityksen, joiden lopputulema oli, että hänen lapsensa ovat niiiin viattomia ja vilpittömiä eivätkä koskaan mitään tahallaan…

Kun olimme tilanteessa, jossa ilmoitin miehelle, että hänen tehtävä on valvoa lastensa perään ja katsoa, ettei kukaan loukkaannu eikä homma mene älyttömyyksiin (kielsin ja perustelin kieltoni miksi joitan ei saa tehdä ja kun saan lauseeni sanottua, miehen lapsi sanoo meidän lapselle: ”tule!” ja tekee just kuten kielsin ja tätä useammalla tapaamisella usean kerran) mutta mies ei tehnyt mitään.
Hän ei kyennyt katsomaan omien lastensa perään, jotta isompi ensimmäisen liiton lapsi ei aihauttasi vaarallisia tilanteita hänen nuorimmalle lapselleen vetämällä tämän mukaan älyttömiin tilanteisiin.. hän ei kieltänyt, ei asettanut sanktioita. Hän vain oli.

Ilmoitin, että lapsi ei tule meille enää. Sen mies pystyi pitämään. Lapsi ei ole käynyt meillä vuosiin.

Näitä tilanteita, tapahtumia, asioita, joissa mieheni on minun silmissä täysi ”lapanen”, näitä on paljon. Muitakin kuin täydellinen sokeus omiin lapsiin ja kyvyttömyys asettaa normaaleja sääntöjä. Mutta kun ei edes tuota kykene.

Ei, en kunnioita miesstäni juurikaan.

Toivottavasti teillä ei tilanne vuosien myötä kasaudu tällaiseksi.

Alueelle ‘Perheen kriisit ja muutokset’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.