Kirsikka

”Toinen mieheni lapsista nirsoili alkuun ruoan kanssa, koska oli saanut kotona päättää itse mitä syö. Lapsi söi pienen pieniä kikkareita kerrallaan, yleensä makaroonin kerrallaan. Hermo meni ihan heti!

Nämä ja monet monet muut seikat aiheuttivat minulle ärtymystä. Kun olen puhunut tästä, sanotaan minulle että ennemminhän pitäisi tuntea sääliä näitä lapsia kohtaan. No mutta kun en tunne, tunnen vain ärsyyntymistä ja suuttumusta. En jaksa kun kaikki on niin saakelin vaikeaa! En jaksa enkä halua olla koko ajan se, joka vääntää perusjuttujen kanssa näiden superarkojen lasten kanssa! Miksei lasten biologiset vanhemmat hoida näitä asioita kuntoon?!?!? Miksi pitää olla niin supertyperä äiti näillä lapsilla??!?! Är-syt-tää.”

Voi, aivan kuin omalta näppäimistöltäni, kiitos vertaistuesta. Meillä bonus ei tosin ole arka, mutta muuten ikäisekseen aivan kuutamolla ja hoksaaminen nollassa, vaikka on jo toisella kymmenellä. Ihan perusasiatkin pitää opettaa kädestä pitäen, kun vanhemmat eivät vaan viitsi itse hoitaa. Olen tavannut miehen exän, useammankin kerran. Hän ei ole mikään penaalin terävin kynä, joten ymmärrän kyllä miksi ei saa opetettua ja kasvatettua lastaan, mutta ei se ärsytystä poista. Ja tuo ruokanirsoilu. Viisivuotiaalta ymmärtäisin, 12-vuotiaan kohdalla tekee jo tiukkaa. Kaikki ruuat, mehut yms. pitäisi olla tämän yhden lapsen mieltymysten mukaan. Hän ei voi nostaa katsettaan navastaan huomaamaan, että tässä perheessä on monta muutakin ihmistä, myös muita lapsia, jotka pitää huomioida.

maria

Onpa lohduttavaa lukea näitä samanlaisia tarinoita. Tsemppiä kaikille! Minulla ei ole omia lapsia, miehelläni kaksi, toinen alakoulussa, toinen teini. En oikein tiedä mitä lasten kasvatuksessa on jäänyt tekemättä: jättävät sotkut siivoamatta, molempien huoneet on kuin pommin jäljiltä, minkäänlaista vastuuta ei oteta mistään, hygienianhoidossakin tuntuu olevan vähän puutteita, kaikki pudotetaan käsistä siihen paikkaan ja mitään järjestystä/siisteyttä ei kyetä ylläpitämään, puhelimet ja muut hajotetaan tai kadotetaan tuon tuosta jne. Ovat viikko-viikko systeemillä isällään ja isä yrittää pitää kuria heille eli kun tietty piste ylittyy, menee hermot, huutaa ja saa lapset itkemään, mutta antaa kaikessa lopulta periksi. Molempien ruokavalio on tosi rajoittunut, mikään ei kelpaa. Minkälaisia sääntöjä ei haluta tai osata noudattaa.Nuoremmalla on epäily keskittymishäiriöstä mutta vanhemmat eivät osaa oikein tukea lasta kasvussaan vaikka ovat ammattiapuakin saaneet ja lapsi on pihalla kaikesta kuin lumiukko. Vanhemmasta lapsesta en oikein tiedä, missä on vika, kun toisaalta osaa myös käyttäytyä ihan nätisti ja vastuullisesti ja hänelle on kyllä opetettu kodinhoitoa, ruuanlaittoa jne.

Koko kuvion tustalla on myöserinäisiä kriisejä ja mielenterveysongelmiakin, joita on kyllä hoidettu, mutta varmaan ovat jättäneet omat jälkensä. Yritän auttaa miestäni kodinhoidossa, järjestyksen ylläpidossa jne ja helpottaa arjen pyörittämistä. En oikein voi lasten kasvatukseen puuttua kovin radikaalisti, kun en heidän huoltajansa ole, joten toistaiseksi olen pyrkinyt miehelleni antamaan vinkkejä ja näkemyksiä ns. ”outside the box” ja hän on niitä kyllä kuunnellutkin mutta toteutus jäänyt ns. puolitiehen. Haluaisin jotenkin auttaa, koska tällä menolla lapsista ei itsestään huolehtivia itsenäisiä ja vastuullisia aikuisia kasva. Etenkin nuoremman osalta pelkään, että teininä voi koittaa todella isot haasteet, jos nyt ei kasvatus hoidu johdonmukaisesti. Molemmat lapset tarvitsisi tiukkoja rajoja arjessaan, joiden asettaminen tuntuu yrityksistä huolimatta jäävän vähän puolitiehen…

Ahdistus

Löysin vihdoinkin paikan, jossa huomaan, että on muitakin joilla on samankaltaisia tunteita mitä minäkin tunnen.
Asun mieheni kanssa ja hänellä yksi lapsista asuu joka toinen viikko kanssamme. Lapsi on kiltti, ystävällinen ja vilkas. Ilopilleri. Mutta minä en vaan ole koskaan ollut lapsi- ihminen, ja oli todella suuria haasteita kun lapset alkoivat käymään isällään. Jännitin, stressasin, pelkäsin ja olin todella hermostunut. Hermostun vieläkin enkä tiedä mistä se tulee. Lähdin usein autolla ajelemaan vain mennäkseni pakoon.
Iso ongelma muodostunut myös siitä, että meillä on mieheni kanssa todella isot näkemyserot lasten kasvatuksesta. Rajat, kuri ja minusta vastuu kasvattaa elämään on vanhemmilla. Arkeen kuuluu sääntöjä ja elämän opettelua. Ei. Ei todellakaan kuulu. Lapset saa tehdä ihan mitä ne haluavat, niiden ei todellakaan tarvitse tehdä mitään töitä tai muutakaan ”ikävää”, ja minä vain haluan kuulemma olla ilkeä ja komennella, määräillä? Tuo ei todellakaan ole totta, mutta suututtaa, kun ei voi pyytää edes roskapussia viemään !! Lyhistytään lattialle kiljumaan tai sitten vaan sanotaan etten mene, en halua.

Nyt käy tämä yksi lapsi joka toinen viikko. Minulle vain ilmoitettiin, että näin tehdään. Ok… Ajattelin että kai se tässä sitten jotenkin alkaa sujumaan. Muutama viikko takana, ja nyt oli pahin maanantai.
En vaan kestä sitä melua, huutamista. Ärsyttää kun kaikki telkkarit, videot ja koneet huutaa ja sitten yksi vaan riehuu ja leikkii.
Rakastan rauhaa, hiljaisuutta.
Nyt tuli ensimmäinen isompi riita mieheni kanssa, kun kysyin tytöltä, voisiko hän siksi aikaa laittaa vaikka videon pois huutamasta, kun leikkii toisilla leluilla. Vastasi että joo, voi, en tiedä miksi se on päällä.
Mieheni suuttui tästäkin. Ei ole kuulemma minun asiani rajoittaa lapsensa kännykän käyttöä…
Kun tulen töistä, en pidä siitä että lapsella on siellä kaveri. Ärsyttää. Ja ärsyttää kaikki illat ne kysymykset, ”Saanko sen, saanko ton, saanko sitä ja tätä?” Hirveät itkukohtaukset jos ei olekaan jotain mitä haluaisi… illalla kun menisin nukkumaan niin kuuluu vaan huutoa :”ISKKÄÄÄÄÄÄÄ!!! IIIIIIIISSSSKKÄÄÄÄ !!”
Tämä melu saa hermoni räjähtämään… Niin. Olenko tosiaan vain luonnevikainen joka joutaa teuraaksi?
Siltä tuntuu nyt ja pahasti.
Kukaan ei ole kysynyt minulta, miltä minusta tuntuu. Miten olen pärjännyt nyt, kun elämääni tulikin asumaan lapsi. Se ottaa koville, että olen todella yksin eikä ole ketään, joka ymmärtäisi oikeasti näitä tunteita. :( Olisinpa tässä tilanteessa ihminen joka rakastaa kaikkia lapsia avaruuteen asti…

Apua

Lohduttavaa lukea näitä. Minuakin ahdistaa, asun mieheni omistamassa kodissa, hänellä lapset vko-vko, minulla omat kolme vain joka toinen vkonloppu, hankalan avioeron seurauksena. Ex-mieheni edelleen kiusaa minua, yhteinen asuntokin on vielä vuosien jälkeen myymättä, velkaa on tullut oikeustaisteluista eikä rahaa ole nyt osituksen tekemiseen. Voimavarat menivät lapsista tappeluun, 6v jälkeen luovutin ja suostuin etävanhemmaksi, että lapset ei kärsi enempää.

Mutta nyt, kun omat lapset eivät ole tässä, tulee raskaita tunteita, epäonnistumisen tunteita sun muuta, kun katson miten hyvä isä mieheni on lapsilleen, asiaa pahentaa se, että tulin raskaaksi ja hän vaati tekemään keskeytyksen tai selviytymään yksin. Hänen lapset ei ota minuun oikeen mitään kontaktia, mies ja lasten äiti lässyttää näille pian 8 ja 11v lapsille, kehuu joka asiassa, kun ottaa lasin kaapista, tai laittaa tiskit koneeseen jne. Puuttuu joka ikiseen heidän tekemiseen. Olen aiemmin elänyt uusioperheessä, koskaan ei ollut tällaisia tunteita ja lapset olivat kuin omia. Nämä ei sano edes ”moi” tai ”huomenta” kun heille näin sanon. Se tuntuu äärettömän pahalta, tunnen olevani jokin vieras ihminen tässä asunnossa. Hei eivät pyydä minulta edes apua vaikka seison vieressä. Olen koittanut ottaa heitä aina kaikkeen tekemiseen mukaan, mutta useimmiten heitä kiinnostaa vaan ruutuhen tapittaminen.

Mietin miten selviydyn elämässäni eteenpäin, koska koko ajan tuntuu ahdistavalta. Pelottaa, että kohta ei jaksa mennä edes töihin.

Just niin

Helpottavaa lukea muiden kokemuksia. Minulla ei ole lapsia, miehellä on toisella kymmenellä oleva lapsi joka asuu luonamme joka toinen viikko. Lapsessa ei ole mitään vikaa, hän on kiltti, yleensä hyväntuulinen ja rauhallinen, tekee pyydetyt asiat kuten vie roskat ja petaa oman sängyn. Silti ahdistaa, kiristää ja stressaa aina viikon alku, kun lapsi on tulossa. Ja helpottaa kun hän taas lähtee äidilleen. Ärsyttää pelkkä lapsen olemus ja olemassaolo sekä tunne siitä, että muutun sisälläni osin toiseksi ihmiseksi, kun lapsi tulee kotiini.

Usein mieleni valtaa kapinallinen tunne siitä tunne, että en halua vahingossakaan tehdä mitään sellaista hyvää hänen eteensä, joka voisi palkita häntä, kuten laittaa lapsen lempiruokaa tai pestä hänen vaatteitaan muiden pyykkien seassa. Isänsä kehuu kyllä pienimmästäkin asiasta, peesaa ja kannustaa, kun on puettu vaatteet päälle tai laitettu oma lautanen tiskikoneeseen, mitä minun on vaikea ymmärtää. Varmaan viikko erossa lapsesta tekee joka hengenvedosta kehumisen arvoista.

Omatoimisuus ja arjen itsenäinen päättely on aika heikkoa, pienimmästäkin asiasta kysellään ja odotetaan opastusta, että mihin tämä ja tuo menee ja mihin laitan tämän. Ja isänsä rientää apuun huolehtimaan, ettei itse tarvitse pulmaa ratkoa. Minua ei huvita erikseen kehua tai kiitellä lasta siitä, että hän joskus ottaa osaa pieniin kotiaskareisiin, minkä kuuluisi muutenkin olla itsestään selvää ilman että siitä tehdään minkäänlaista numeroa.

Yritän joka kerta skarpata ja päättää etukäteen, että tällä viikolla suhtaudun lapseen valoisasti ja edes esitän kiinnostunutta hänen asioistaan, mutta vaikeaa on eikä tule luonnostaan. Lapsi vie tilaa ja on näkyvillä, enkä pysty hyväksymään täysin hänen kuulumistaan elämääni. Tunnen itseni ilkeäksi ja kylmäksi ihmiseksi sekä syylliseksi siihen, mitä tunnen.

Lapseton äitipuoli

Niin kuin moni on jo sanonutkin niin näitä keskusteluja on todella helpottavaa lukea. Miehellä kaks vuotias lapsi ja minulla itselläni ei ole lapsia. Lapsen kanssa olemme olleet tekemisissä vuoden verran, ensimmäinen vuosi meni hyvin kun lapsi oli niin pieni. En ole lapsi ihminen enkä itse halua lapsi, tiesin heti tavatessa että miehellä on lapsi ja en kuvitellut että olisin mitään vakavaa miehen kanssa halunnut. Mutta rakastuin. Pitkään alussa mietin tätä asiaa että haluanko suhteeseen miehen kanssa kenellä on lapsi, tulin siihen tulokseen että pystyn sen kanssa elämään. Minusta tuntuu kuitenkin että alkuhuumassa katsoin kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi ja nyt n. puolen vuoden seurustelun jälkeen tulin toisiin ajatuksiin lasta kohtaan. Lapsessa ei ole mitään vikaa mutta eniten mikä häiritsee on se että näen miehen eksän lapsessa kokoajan. Lisäksi hänen täytettyään kaksi, lapsesta on tullut ihan hirveä. Mies antaa kaikessa periksi ja lapsi päättää kaiken. Jos lapsi haluaa että isä seisoo niin silloin isä nousee sohvalta seisomaan, ilman mitään syytä. Jos lapsi haluaa meidän sängystä ison peiton niin sillon hän saa sen. En voi sietää ja tekisi mieli sanoa että nyt riittää. Olen lapselle yrittänyt äärimmäisen nätisti sanoa että iskää ei saa käskyttää. Minua lapsi ei onneksi käskytä eikä ikinä tulekkaan käskyttämään, se on varma. Mies ei kestä katsoa lapsensa itkevän ja vaikka ensin kieltäisi jotain, antaa kuitenkin lopulta periksi jos lapsi rupeaa itkemään. Vihaan päiviä kun miehen lapsi on täällä. Rakastan miestä äärettömän paljon ja haluaisin hänen kanssaan viettää koko loppuelämäni mutta onko oikein jäädä suhteeseen jossa vihaan hänen lastaan? Miehelle olen yrittäny tästä hyvin hienovaraisesti puhua mutta se ei tule kuuloonkaan, kerran olen tästä yrittänyt puhua ja siitä muistutetaan puolen vuoden jälkeenkin joka riidan yhteydessä. Olen pitkään ajatellut että olen hirveän ilkeä ja kylmä ihminen kun vihaan lasta kuka ei ole tehnyt mitään väärää.

Kasvakaa aikuisiksi

Hirveää lukea täältä näitä onnettomien uusperheiden vanhempien onnettomia elämäntarinoita, joissa viattomat lapset saavat olla kärsijöinä. Kannattaa ehkä miettiä kenen kanssa yhteen menee, että jos on toisella jo lapsia, niin pitää se kestää tai perustaa perhe sellaisen kanssa, jolla ei ole jo yhtä perhettä perustettuna. Muutenkin lapset joutuvat elämään vaikka minkälaisissa uusperhekuvioissa. Jos ei pystytä olemaan yhdessä alkuperäisessä perheessä, niin sitten pitää erota, mutta voisivatko vanhemmat kasvattaa ensin lapsensa aikuisiksi ja sitten ottaa itselleen uuden puolison, jos on ihan pakko silloinkaan. Kyllä lasten mielenterveyden huomioon ottaminen on vanhemmaksi ryhtyneen elämän tärkeimpiä tehtäviä.

Pipsa

Olipas ihana lukea näitä tuntemuksia. Kiitos kaikille!
Meillä on tilanne toisinpäin, minä olen se äiti joka muutti 12v adhd pojan kanssa lapsettoman miehen luo ja lapsi ärsyttää miestä suunnattomasti.

Näitä lukemalla sain hieman perspektiiviä mitä tunteita mieheni voi tuntea ja yrittää ymmärtää häntä. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu äärimmäisen pahalta kun se itselleni rakas, joka kasvatuksessa olen parhaani tehnyt ja taistellut diagnoosit ja tukitoimet kouluun, ja pyrin pitämään arjen tietynlaisena.. onkin toiselle se punainen vaate aina välillä. Onneksi ei aina, olenkin sanonut että miehelläni on se aika kuukaudesta, kun n. kerran kuukaudessa hermo siihen lapseen menee. Itselläni hermo lapseen menee useammin mutta en mökötä 5päivää ja välttele lasta, äidillä ei vain sellaisia etuoikeuksia ole.

Täällä yksi!

Minäkin tunnistan itsestäni tuon kapinallisuuden, joka täällä mainittiin. Kun lapset muutenkin ajattelevat olevansa keskipisteessä ja kaikki tehdään juuri heitä varten, en millään itse pysty menemään samaan kelkkaan mukaan. En ole heille kyllä ilkeäkään.

Ahdistus iskee aina viimeistään sinä päivänä, kun miehen lapset saapuvat. Kun ymmärtäisi miksi!? En minä halua olla tällainen. En haluaisi ylimääräisiä sydämentykytyksiä, enkä miettiä etukäteen miten voin olla, mitä tehdä. Omassa kodissani.

Koen valtavaa syyllisyyttä, koska olihan minulla oikeus valita. Ei minua kukaan avoliittoon pakottanut miehen kanssa.

Pipsa, ymmärrän sinua. Ja miestänikin. Mutta ne toisen lapset ei ole välttämättä muuta kuin vierailijoita, side ei synny itsestään, eikä ainakaan pakottamalla. Asiallisia lapsia kohtaan pitää olla, ja käyttäytyä aikuismaisesti, mutta tämä on kai ainoa mitä voi toiselta odottaa. Itselle rakkain ja tärkein, on toiselle pahimmassa tapauksessa taakka ja ihan vieras. Surullista.

Äiti

Uusiperhe kuviot on haastavia. Useista näistä kirjoituksista tulee ilmi se mikä on nykyajan ongelma, kurittomuus. Hyvittelevätkö miehet lapsilleen syyllisyyttään ja antavat heidän käyttäytyä kuin tyrannit? Vikahan ei silloin ole lapsissa, aikuisen tehtävä on laittaa lapsille rajat.
Ei ole ihme, että teillä on stressi ja pahamieli. Te annatte kohdella itseänne huonosti, saadaksenne rakkautta puolisoltanne. Samalla näyttää siltä, että lapset saa sitä rakkautta puolisoltanne, mitä teidän kuuluisi saada. Ei ole ihme, että tunnette mustasuukkaisuutta ja vihaa niitä lapsia kohtaan. Rakastakaa itseänne ja antakaa itsellenne se arvo mikä teille kuuluu, älkääkä suostuko tuollaiseen kohteluun.

Täällä yksi!

Kiitos nimimerkki Äiti. Olet varmasti aivan oikeassa.

Kun omat lapset ovat tottuneet elämään elämää rennosti, ja perheeseen saapuukin tasaisin väliajoin lapsia, jotka eivät voi leikkiä pihaleluilla koska ne ovat likaisia, tahtovat koko ajan kommentoida aikuisten välisiä keskusteluita, heittäytyvät vauvan tasolle, kun heiltä odotetaan ikätason mukaisia asioita jne, lista olisi loputon, voi vanhemman puolison hermot alkaa kiristyä. Mistään et voi sanoa, kun isä alkaa puolustelemaan jälkikasvuaan, normaaliksi itse luokittelemasi säännöt ovatkin yhtäkkiä liiallista kurinpitoa. Esimerkiksi ruoka syödään suu kiinni, ovia ei paiskota, aikuisille ei vängätä vastaan loputtomiin…

Itse olen tottunut siihen, että aikuiset päättävät asioista, ei lapset. Aikuisen tehtävä on päättää, mitä syödään ja koska, lähdetäänkö ulos ja mitä sinne puetaan päälle. Tihkusade ei käsittääkseni ole este ulkoilulle, kun on oikeanlaiset vaatteet. Kaikesta saa ongelman aikaiseksi, tai ainakin narinaa. Ainoaa kivaa on jonkun uuden tavaran hankkiminen. Miksi lähtökohtaisesti kaiken muun täytyy olla epäilyttävää ja epämiellyttävää?

Bonusmutsi

Mulle tuli kyllä ihan järkyttävän paha olo tästä keskustelusta. Toivon, että haette itsellenne ammattiapua, vaikka kaikki tunteet on normaaleja niin on ensisijaisesti aikuisen tehtävä opetella niitä käsittelemään ja turvata lapselle (biologiasta huolimatta!) kasvurauha ja turvallinen ympäristö myös emotionaalisesti.

Lapset eivät ole valinneet näitä tilanteita vaan nämä ovat puhtaasti meidän aikuisten luomia tilanteita, joihin lapset on tuotu heiltä mitään kysymättä. Uusperhekuviot on moninaisia ja erilaisia, mutta aina pitäisi olla lasten etu keskiössä. On aidosti vain hyvä, jos lapsi saa läheisyyttä ja todella huolestuttavaa jos toinen aikuisista ”näkee punaista” kun lapsen tarpeisiin vastataan tai jos lapsia verrataan mätiin omenoihin tai vastuutetaan lasta toisen vanhemman teoista/olemuksesta.

Myös aikuisille on tarjolla tukea ja apua tunnesäätelyn hallintaan ja suosittelen lämmöllä tähän ketjuun kirjoittaneita avun piiriin ihan itsenne ja perheenne vuoksi.

Nimetön

Kokemus bonus ”äitinä” kahdelle teini-ikäiselle pojalle. Minulla ei omia lapsia ja meillä ei yhteisiä lapsia mieheni kanssa. Meillä mennään niin että kesät on viikko viikko ja muuten lapset meillä viikonloppuisin ja muutama arkipäivä tähän päälle.

Meillä mieheni syyllisyys siitä että ei voi olla lapsien kanssa on jotain ihan omaa luokkaa.
Hän laittaa lapsille aamupalat ja ei vaadi heitä tekemään mitään kotitöitä tms.
Hän on sanonut useamman kerran lapsilleen että hän ei vaadi heiltä mitään muuta että kun koulu menee hyvin ja muutenkin asiat menee kivasti niin muuta hän ei kaipaa..

Noo jännintähän on että meillä muuten kaikki menee todella hyvin, mutta ongelmat ja kiistat koskevat aikoja kun lapset ovat meillä. Osaavat muuten hyvin käyttää tilannetta hyvin.
Oma vihani tulee lapsia kohtaa siitä, kun meillä ei ole ihan samat tilanteet.
Kun minun sitten oletetaan siivoavan näiden kullan nuppujen jälkiä. Kun kaikkihan voi jättää ihan mihin sattuu, kun isi korjaa.. No ei korjaa..

Olemme useamman kerran keskustellut aiheesta ja vanhempi lapsi tekee myös tahallaan asioita, joilla saa
tilanteet kärjistymään. Nuorempi on useamman kerran toivonut että jos vanhemmat voisi vielä palata yhteen. Vaikkakin mieheni oli ollut 9 vuotisen suhteemme alussa ollut ja muutaman vuoden erossa lasten äidistä. Mutta niinhän se menee, lapset vaan tekee mitä vain että saisivat oman vanhan ydinperheen takaisin. Lapset kertovat paljon isälle ruokapöytä keskusteluina tarinoita että mitä äiti on tehnyt ja mitä heiltä puuttuu äidin luona. Meinaa palaa käämi ja siksi ne sen tekevätkin. voisin saanoo että evvk.
Niissä tilanteissa vaan kaipaisi että puoliso ottaisi siinä enemmän roolia ja kertoisi että
miksi eivät tule koskaan palaamaan yhteen ja kertoisi myös omista tunteistaan minuun lapsilleen.

Miehen syyllisyys saa aikaan sen että tilanne ei ole hyvä lapsille,eikä meidän parisuhteelle.
Lapset eivät opi rajoja tai elämästä asioita.
Jotenkin vaan odotan että lapset kasvaa ja muuttavat pois kotoaan.

Nimetön

Mieletön kommetti kasvakaa aikuiseksi. :)

Lupaan ja vannon että jos olisin tiennyt millaista elämä tulee olemaan uusiperheessä,
niin en olisi leikkiin lähtenyt.

Siihen miten toinen kasvattaa lapsiaan, kun ei ihan alussa näitä asioita näe miten ne menee.
Ihanaa jos sinulla on käynyt tuuri ja olet saanut kumppanin joka pitää lapsilleen
samalaisen kurin kuin ydinperheessä, ettei hänellä ole syyllisyyden taakkaa harteillaan.. vautsi..

Alueelle ‘Perheen kriisit ja muutokset’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.