Hei. Tilanne on siis se että olen seurustellut mieheni kanssa kohta vuoden, olemme uusioperhe. Miehelläni kolme lasta josta yksi, 2 vuotias tyttö asuu meidän kanssa. Minulla itselläni on 2 poikaa, 1 ja 4 vuotiaat.
Ongelma on siis se että en mitenkään pysty hyväksymään mieheni lasta. Olen mustasukkainen tästä. Lapsi saa hermoni kiritymään vain olemalla. Joka kerta kun mies edes ottaa oman lapsensa syliin näen punaista ja sisälläni kiehuu.
Miten ihmeessä saisin asiaa eteenpäin ja tilanteen rauhoittumaan? Olisiko jotain mitä mieheni voisi tehdä josta olisi apua?
Tilanne on niin huono että olen alkanut jättämään huomioimatta myös omia lapsiani riittävästi jotta ei vahingossakaan tarvitsisi miehen lasta huomioida…
Hei ”Avuton”!
Et ole yksin tunteittesi kanssa.
Täällä toinen Avuton, joka toivoo tulevansa omaksi itseksensä piakkoin… En halua olla tämä helposti ärsyyntyvä, mieheni lapsia kohtaan epämiellyttäviä tunteita kokeva kova ihminen.
Itse olen tätä asiaa pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että mieheni lapsista paistaa läpi heidän äitinsä, joka on äärimmäisen hankala ja vaikea ihminen. Lasten äiti on onnistunut pelottelemaan lapset ihan kaikella. Kun yhteiselomme alkoi, oli mieheni lapset äärimmäisen arkoja ja kaikki oli järkyttävän vaikeaa heille: hiekkalaatikolla oli kamalaa jos hiekkaa meni käsiin. Jouduin opettamaan heille että se on ok ja kädet saavatkin likaantua, ei niitä koko ajan voi olla putsaamassa. Kamalaa oli myös, jos vesiväriä meni sormeen. Heti pitää olla hulluna hinkkaamassa. Jouduin opettamaan että ei, koko ajan ei tarvitse olla puhtaat kädet vaan maalaat nyt vaan loppuun. Leipominen oli hankalaa: vatkainta ei voinut käyttää kun pienempi lapsista sanoi ”äiti on sanonut että minä pelkään vatkaimen ääntä”. Voi hyvää päivää! Opetin myös ekaluokkalaisen käymään suihkussa! Lapset eivät uskaltaneet mennä suihkun alle kokonaan, kun äiti on sanonut ettei korviin saa yhtään mennä vettä. Anna mun kaikki kestää!!!
Toinen mieheni lapsista nirsoili alkuun ruoan kanssa, koska oli saanut kotona päättää itse mitä syö. Lapsi söi pienen pieniä kikkareita kerrallaan, yleensä makaroonin kerrallaan. Hermo meni ihan heti!
Nämä ja monet monet muut seikat aiheuttivat minulle ärtymystä. Kun olen puhunut tästä, sanotaan minulle että ennemminhän pitäisi tuntea sääliä näitä lapsia kohtaan. No mutta kun en tunne, tunnen vain ärsyyntymistä ja suuttumusta. En jaksa kun kaikki on niin saakelin vaikeaa! En jaksa enkä halua olla koko ajan se, joka vääntää perusjuttujen kanssa näiden superarkojen lasten kanssa! Miksei lasten biologiset vanhemmat hoida näitä asioita kuntoon?!?!? Miksi pitää olla niin supertyperä äiti näillä lapsilla??!?! Är-syt-tää. Mieheni on voimaton, koska lapset ovat meillä niin vähän aikaa, joten hänen vaikutuksensa on olemat verrattuna äidin voimaan, jonka luona lapset asuvat.
Ja minulla on siis itselläni lapsia. Olen itse aktiivinen, touhuisa ja lapseni ovat tottuneet siihen että meillä askarrellaan, tehdään retkiä, uidaan, leivotaan ja vaikka mitä. Mutta nyt tuntuu että nämä ovat vähentyneet mieheni lasten takia. En jaksa kun kaikki on niin vaikeaa. Tuntuu, että omat lapseni menettävät nyt näiden toisten lasten takia paljon. Itse olen ärtyisä ja väsynyt niinä viikonloppuina kun mieheni lapset ovat meillä.
En haluaisi olla tällainen.
Haluaisin takaisin omaksi itsekseni. Olen oikeasti iloinen ja touhuileva äiti ja täti ja ystävä.
Yritän skarpata ennen viikonloppuja, että nyt olen avoimin mielin ja olen lempeä ja lämmin ja iloinen. Ja perjantaina kun kaksi tuntia on kulunut niin ärsyttää vaan niin vietävästi. Minulla ei ole hyvä olla kun mieheni lapset ovat täällä.
Hei. Ikävä tilanne. Voisikohan perheneuvola auttaa teitä? Ei siitä ainakaan haittaa olisi. Kaikkien teidän puolesta asia kannattaa selvittää. Olet jo pitkällä, kun pystyt noin hyvin kuvailemaan tilanteen ja tuntemuksesi. Olet jo lähtenyt liikkeelle…
Hei! Täälä on myös sama tilanne, pinnaa kiristää. Mieskaverini 8-vuotias poika kiristelee hermojani miltei koko ajan. Lapsi on ainut lapsi ja todella piloille hemmoteltu. Lapsen äidin mielestä poika on erityisherkkä eikä hänelle näin saa sanoa negatiivisia asioita. Itse en kyllä ole moista huomannut. Muutenkin pojan vanhemmat ovat kasvattaneet pojastaan pienen keisarin, joka määrää talossa kaapin paikan ja miltei kaiken muunkin. Ja sen kyllä huomaa, ettei pojalle ole mitään kielteistä sanottu, eikä hältä mitään vaadittu. Mikäli häneltä jotain kieltää tai neuvoo, vaatii tai muuten pitää jöötä, tulee vastaan mahdoton raivokohtaus joka vie koko perheen mukanaan. Itselläni on 5-vuotias kiltti ja empaattinen tyttö (toki hänkin osaa toisinaan raivostuttava olla), jonka olen tiukoilla rajoilla ja rakkaudella kasvattanut, ja joka osaa ottaa huomioon myös muut (tästä olen saanut kiitosta jopa päivähoidosta), mutta tämän pojan maailmaan mahtuu vain hän itse. Kun poika on vuoro viikoin meillä, se kiusaa, pilottelee likkani leluja ja nälvii tytärtäni miltei koko ajan. Olen miettinyt, onko tämä ihan normaalia lapsilta (jotka kuulemani mukaan osaavat olla kovin julmiakin), mutta joka tapauksessa vierestä on kamala katsella kun poika lyttää kilttiä tyttöäni henkisesti miltei koko ajan. Leikit joko menee pojan mukaan tai sitten alkaa todentekonen kiusaaminen ja poika painelee huoneeseensa ovet paukkuen kiukuttelemaan. Poika myös tuo alati kyvykkyytensä esiin pahoittaen tarkoituksellaan tyttöni mielen. Tyyliin mä osaan lukea, sä et jne. Tyttöni jää väistämättä alakynteen pienuutensa, nuoremmuutensa ja osaamattomuutensa takia. Onnesta tyttö ei itse taida tajuta aina mitä tapahtuu, mutta nyt tilanne on sellainen ettei hän haluaisi pojan enää tulevan koska ”se koko ajan kiusaa”. Olen miettinut johtuuko käytös siitä, että olen tehnyt alusta alken selväksi, että talossa määräävät aikuiset eikä lapset. En suostu ostelemaan ruokia tai juomia vain pojan mieltymysten mukaan tms., mutta en silti koe olevani mikään tyranni vaan tavallinen äiti joka pitää rajoista (ja rahapussista) huolta. Tämä tuntuu olevan pojalle paha paikka. Poika käyttäytyy aikuisten seurassa enemmän kuin hyvin, koska poitsu saa silloin täyden huomion ja selkeästi osaa vedellä oikeista naruista. Mutta mikäli paikalla on muita lapsia, on käytös mielestäni melko epäsosiaalista. Olemme yrittäneet hankkia hänelle leikkiseuraa naapurustosta jossa asuu paljon saman ikäisiä lapsia, mutta hetken leikittyään poika kirmaa takaisin, kun kerta kerran jälkeen on toisten lasten kanssa tullut riitaa. Saman lailla on kuulemma käynyt kun sen koulukavereita on käynyt leikkimässä. Tällöin pinna kuulemma palaa, kun ei saa tahtoaan läpi. Itseä ärsyttää, sillä en millään haluaisi katsella poikaa päivät pitkät notkumassa sisällä, kun samaan aikaan oma likka leikkii omien kavereiden kanssa pihalla.
Mietin onko vika itsessä, kun on niin selkeä ajatus vanhemmuudesta ja siitä että mistä asioista päättää aikuiset ja mistä lapset. Tosin mulla ei ole paljoa kokemusta lapsista ja itsellä on helppo ja hyvän tuulinen lapsi. Pojan isä on ihana, mutta kiltti mies joka tekee aikalailla mitä hänen exänsä sanoo. Isän kanssa ollaan kyllä puhuttu, mutta hän arvelee käytöksen olevan normaalia sisarusten välistä kinastelua ja näkee vain pojassa niin paljon hyvää, enkä kehtaa hälle sanoa että poika on mun mielestä itsekeskeinen, narsistinen kiusantekijä. Isä on kyllä tunnustanut, et poika on traumatisoitunut erosta (josta on yli 5 vuotta), mutta mä vaan mietin, et voiko sillä perusteella muka sallia tollasen kiusaamisen. Ja onko se peruste sille että tekee/ ostaa kaiken mitä poika haluaa. Sit mä mietin et onko tää vaan jotain ylisuojelua likkaani kohtaa. On niin raivostuttavaa, kun joka toinen viikko mennään tavalla tai toisella pojan (ja tän äidin) pillien mukaan. Nyt ollaan asuttu 4kk saman katon alla, ja mietin pitäiskö vain antaa ajan kulua ja odottaa että homma tasaantuis vai mitä ihmettä tässä tehdään. Tekis mieli ehdottaa, että poika kävis vain esim. joka toinen viikonloppu, mut kyl mä ymmärrän että se isä haluaa viettää aikaansa poikansa kanssa. Ehkä olis vaan parempi lähteä eri suuntiin..
Hei!
Ymmärrän tuskasi täysin!!!!
Meillä kanssa tytölle piti/pitää opettaa päiväselviä asioita kun jäkkeenjääneelle. Olen aivan loppu, itken jatkuvasti ilman syytä eikä puolisoni ymmärrä vaikka suoraan olen sanonut että ei voi saada minua, meidän perhettä plus tätä kauhukaraa jokapäiväsesti.
Ehdotin että olisi viikonloppu isä niin jaksaisin vaikka pää kainalossa sen kaks viikonloppua kuussa, ei käynyt, ehdotin että viikko viikko järjestely saattas auttaa että mieheni saisi sekä meidät että tytölleen olla isä. Mieheni ”yritti” kysyä lapsensa äidiltä, onnistuisiko järjestely mutta pyh, lapsen äiti ei omaa lastaan halua.lapsen äiti Tietää todennäkösesti itsekkin että tämä kyseinen 2.5 v vaatii enemmän kun 10 lasta yhteensä eikä muille perheen lapsille jää aikaa.
Mieheni on ihana ja jäisi lapsieni kanssa kotio siksi aikaa kun käyn kahvittelemassa tai jumpilla, noh, en pysty aatoksieni kanssa lähtemään kun kotona on täys soppa pystyssä heti kun en ole jöötä pitämässä… MISTÄ TÄHÄN TOUHUUN SAA APUA!?
Mieheni saisi tulevaisuuden kanssani, mitä ei ole aikasemmin osannut toivoa, öapsia haluan yhteisiä, mutta mikään ei johda minnekkään koska taloudessamme asuu ”prinsessa” joka määrää tahdin.. miten voi olla näin vihainen!
Huhheihaa… onneksi en ole ajatusteni kanssa yksin.
Meillä ei prinsessan isä kanssa vaadi lapseltaan MITÄÄN koska on niin ”traumatisoitunut” elämästään… huh.. lapsi on 2.5 vuotias ja siitä asunut meidän kanssa vuoden niin 1.5 aikana vaikka vanhemmat on eronneet ja riidelleet tuskin on jäänyt rinselalle mitään traumoja.
Meillä kanssa tämä ”ylimääräinen” lapsi tekee kiusaa ja nyt vielä alkanut yllyttämään tätä minun 1.5v lastani tekemään hölmöjä, syömään tavaroitayms, jotta pienimmäinen saa syyt niskoilleen ja tyttö on sädekehä päällänsä isänsä silmissä.
Olen niin epätoivoinen jo.
Olen miehelleni sanonut vihaavani hänen lastaan ja kyseenalaistanut että miksi tämä on kuvainnollisesti tilanteena että meidän perhe on korillinen omeinoita jossa on yksi mätä omena, kysyin että miksi pitäisi luopua kaikesta hyvästä ja terveistä omenoita, sen sijaan että poustas yhden mädän omenan?!
Emme saa apua neuvolastakaan koska puolisoni ei nää ongelmia vaan luulee asioiden olevan hyvin
Meillä on 2.5-vuotias tyttö ja avomieheni poika on 11-vuotias. Tilanne on jo puoleltani erittäin tulehtunut mutta kaikki vain kerääntyy sisälleni ja minusta myös tuntuu kuin hukkaisin itseni tähän kaikkeen. Pojan äiti on heilastellut miesten kanssa joilla on paljon rahaa. Kun sitten rakkauteen on tullut ryppyjä, ovat miehet päässeet takaisin äidin elämään viemällä poikaa Linnanmäelle tai ostamalla hänelle pyörän ja kalliita merkkivaatteita. Näitä asioita poika on melko avoimesti meille kertonut eikä ole nähnyt tilanteessa mitään outoa tai väärää. Olemme yrittäneet mieheni kanssa selittää lyhyesti mutta enempää utelematta että ymmärtäähän poika ettei rakkaus toimi noin. On sanonut ymmärtävänsä. Itse emme osta juurikaan mitään uutena ja elämme aika luonnonläheistä elämää.
Poika on meillä joka toinen viikko ja silloin olen jo pari päivää ennen hänen tuloaan kireä kuin viulunkieli. Siivoilen ja stressaan ja kuvittelen mitä kaikkea tuleva viikko tuo tullessaan. Yritän toki suunnitella mukavaakin tekemistä kaikille yhteisesti ja pojalle ja isälle kahdenkeskistä tekemistä. Ruoat pitää suunnitella tarkkaan ja yritän tehdä vähän eineksistäkin vaikkei meillä muuten ole tapana syödä valmisruokia. Isä vie pojan yleensä myös syömään hampparia jossain vaiheessa viikonloppua. Pojalla on useita eri diagnosoituja hahmotushäiriöitä ja lukeminen sekä kirjoittaminen noin 8-vuotiaan tasoa. Tekemäni ruoka on hänen mukaan melkein aina pahaa, ja jankuttaa saa ihan kaikesta perushygieniasta, omien jälkien siivoamisesta, käytöstavoista, ihan kaikesta. Ja minä VIHAAN jankuttamista.
Pahinta kaikessa on se että vaikka poika onkin minulle töykeä niin tyttärellemme hän on oikeasti ilkeä ja puhuu todella rumasti. Kun tyttö iloisena ilmoitti että hän on onnistunut käymään potalla niin poika töksäytti ”Ei sun pidä käydä potalla vaan vessassa ja sitten kun kasvat vähän vielä isommaksi niin kukaan ei halua enää lukea sulle yhtään iltasatua.” Samoin kuin eräässä edellisessäkin tarinassa niin myös poika vertaa itseään tyttäreemme ja ylpeilee sillä että osaa juosta lujempaa ja lukea. Tosiasiassa hän eniten vain makaa sisällä sohvalla ja pelaa joko puhelimella tai pleikkarilla. Vaatteita ei myöskään vaihda ellei oikeasti sano tiukasti ja vähintään viisi kertaa. Hän on myös varastanut meiltä rahaa useamman kerran ja tehnyt muitakin hölmöyksiä, tuntuu että näitä isompia selkkauksi on aina viikkoa kohti ainakin tksi. Näistä on aina käyty vakavia keskusteluja ja ollaan itketty puolin ja toisin. Silti tuntuu kuin pojalta puuttuisi kokonaan jonkinlainen empatia tai kyky ylipäänsä kuvitella miltä toisesta tuntuu. Viikko päättyy piikkeuksetta siihen että poika innoissaan lähtee takaisin äitilleen ja tuulettelee ja kun kysytään onko tälläkään kerralla ollut yhtään kivaa hetkeä niin vastaus on aina ”Ei oikeastaan”. Silti haluaa tulla meille vaikka ollaan sanottu että voidaan sopia vaikka että on kaksi viikkoa äidillään ja yhden meillä.
En tiedä saako tästä mitään selkoa mutta olen niin väsynyt tähän tilanteeseen ja olen jo alkanut kuvittelemaan millaista elämä olisi tyttäreni kanssa kahdestaan. En halua tieten tahtoen altistaa lastani huonolle käytökselle. Muutenkin minun on vaikea luottaa siihen että poika ei satuttaisi lastani jos oikeasti hermostuu häneen. Tunteeni poikaa kohtaan alkaa olla jo aika viileät vaikka vieläkin yritän parhaani.
Meillä uusioperheessä 16v tyttö, ei vie koiraansa ulos, ei pyykkää, ei vie roskia ei siivoa, syö vain ravintolaruokaa, isällä rahaa joten saa raflaruokiin 20 euroa päivä, jättää pitsalaatikot huoneeseen, heittää kaikki roskat lattialle, tulee ja menee miten huvittaa, äidiltään lähti pois, koska rahaton, vei isältään viimeksi luottokorttilaskulta 900 kuussa plus käteinen 700, oli äidillään, kun soitettiin mitä tää on, nauroi vaan.
Näitä kaikkia tarinoita taitaa yhdistää lapsen/lasten äiti, joka on kuutamolla ja isä, joka ei uskalla vetää omaa linjaa tai on myös kuutamolla. Näin on myös meillä ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Isot teinit eivät voi tehdä mitään, koska heitä ei ole opetettu (ei siis voi vaatia) tai he eivät halua, joten ei voi vaatia. Onneksi kersat käyvät suhteellisen harvoin ja ovat niin isoja, että meidän ei tarvitse tehdä mitään ”perheenä”, vaan isä voi hoitaa omansa ja mä hoidan omani.
En ymmärrä nykyajan kasvatusmallia missä kaikkea kysytään lapselta, mitään ei voida vaatia ja opettaa, palvelu pelaa aina, eikä lasta opeteta ottamaan toisia huomioon. Kyllä mä voin pyytää lapsiltani apua jossain ja he taas minulta. Homma toimii molempiin suuntiin, jolloin lapset ymmärtävät että he tekevät oman osansa, minä omani. Tiedän perheitä, missä lapsia ei saada kouluun, koska he eivät halua sinne mennä. Eikä vanhemmat voi pakottaa kun ei ole mitään keinoja (ei haluta käyttää niitä). Odotan innolla sitä päivää kun vanha kunnon aikuisjohteinen kasvatus palaa. Ehkä SuperNannyn muodossa tai jotenkin muuten.
Onko täällä sellaisia isä tai äitipuolia, joilla on vaikeuksia sietää lapsipuolta, vaikka lapsessa ei ole mitään erityistä ongelmaa? Minä voin kertoo että minun on todella vaikee sietää lapsipuolta, on 10v poika. En vaan pysty hyväksymään niin kuin omia
Tämän takia tulinkin lukemaan uusioperheiden ongelmista. Monella puolison lapsista on joku ongelma, joka heijastuu äitipuolen kykyyn suhtautua tähän lapseen lämpimästi. Minulla ei ole, ja silti en osaa ajatella miehen kahdesta lapsesta enemmän hyvää kuin huonoa.
En pysty hyväksymään heitä niin kuin haluaisin, suuri syy ehkä se, etten siedä siitä, että mieheni exän leijailee (puhelimen päässä ja keskusteluissa, ei fyysisesti) meillä kaiken aikaa. Olen yrittänyt lasten takia sopeutua ja pystyn olemaan heidän edessä asiallisesti ja keskustella jopa heidän ikävästään äitiä kohtaan, lohduttaa ja olla läsnä. Lapsiin ajatukseni eivät siis heijastu. Sisälläni kuitenkin kiehuu ja haluaisin lasten olevan meillä joka toinen viikonloppu joka toisen viikon sijaan. Tämä on kohtuuton vaatimus miestäni kohtaan, enkä sitä voisi ikinä hänelle tosissani ehdottaa. Ymmärrän, että minun pitäisi sopeutua. Omat lapseni ovat vähän vanhempia, hiljaisia ja rauhallisia, tottelevat kerrasta, näiden pienempien kohdalla täytyy sietää kyselytulvaa, jankuttamista, marmattamista jne. Jos omat lapseni olisivat heidän kaltaisiaan, tiedän ettei minulla olisi ongelmaa kestää tuollaista, lapsille ehkä kuuluvaakin, käytöstä.
Onko kenellekään vinkkejä, miten hyväksyä tilanne ja saada lisää sietokykyä? En haluaisi luovuttaa, kuitenkin pidän lapsista enkä halua uskoa tämän muotoutuvan kynnyskysymykseksi, vaan haluaisin löytää itsestäni tasavertaisen ja aikuisen ihmisen…
Muutin asumaan mieheni asuntoon . Asunto on siis ollut koti hänelle , lapsilleen ja exälleen 12 v ennen minua . Minun lapset ovat jo omillaan , mutta meillä asuu nyt mieheni tytär 12 v kokonaan . Kolme muuta hänen lastaan ovat viikko/ viikko systeemillä . Minun ongelmani enemmän tämä talo kuin lapset. Tämä muistuttaa niin kovasti mieheni exää vaikka tapetoisin katotkin 😬 teini neidin kanssa ei tule arjesta mitään , koska hän on kuin ylijumala ajatuksineen ja tapoineen . Käyttää minun hajuveteni ym henk koht tavarani vaikka miten kiellän . En saa tätä taloa tuntumaan kodiltani vaikka päälläni seisoisin. Miestäni rakastan ja hän minua , mutta tilanne vaivaa välejämme.
Minulla myös tilanne, jossa en siedä puolison lasta, jossa ei ole mitään vikaa. Meillä on lisäksi oma parivuotias lapsi. Puolison lapsi asuu virallisesti meillä, lähinnä viikonloppuna on äidillään.
Viikonloput ovat elämäni parasta aikaa. Koko arki on hirveää pyöritystä, lasten huutoa ja tappelua; viikonloput ovat eläväni parasta aikaa. Paitsi sunnuntaisin, kun ilta alkaa lähestyä ja miehen lapsi tulee takaisin. Silloin alkaa ahdistus, kireys ja ikävät ajatukset.
Miehen lapsi piti minusta aluksi, tapasimme kun hän oli kolmevuotias. Aluksi menikin ihan hyvin. Lapsen kasvaessa ja sittemmin tulleen uhman kautta jotakin kuitenkin tapahtui. Tunteeni hyytyivät, ja orastava lämpö kuoli pysyvästi. En enää tunne muuta kuin ärsyyntymistä ja raivoa.
Lapsi on ihan normaali 7-vuotias. En vaan pidä hänestä. Joudun jatkuvasti puremaan kieltäni, etten olisi hänelle suoraan ilkeä. Joskus olenkin.
Olen käynyt yksin perheneuvolassa, mutta en ole saanut apua. Haluisin vaan, että hän muuttaisi äidilleen.
Itselläni kolme omaa lasta ja yksi bonuslapsi. Ihan hirvittävää luettavaa, miten täällä kirjoitetaan pienistäkin lapsista: ”näen punaista ja sisälläni kiehuu.”, ”heidän äitinsä, joka on äärimmäisen hankala ja vaikea ihminen”, ”Voi hyvää päivää!”, ”supertyperä äiti näillä lapsilla??!?!”, ”Är-syt-tää.”, ”poika on mun mielestä itsekeskeinen, narsistinen kiusantekijä”, ”opettaa päiväselviä asioita kun jälkeenjääneelle”, ”miten voi olla näin vihainen!”, ”’ylimääräinen’ lapsi”, ”Olen miehelleni sanonut vihaavani hänen lastaan”, ”korillinen omeinoita jossa on yksi mätä omena”, ”poistas yhden mädän omenan?!”, ”Ja minä VIHAAN jankuttamista.”, ”se ärsyttää minua suunnattomasti”, ”minun on todella vaikee sietää lapsipuolta”, ”En vaan pysty hyväksymään niin kuin omia”, ”Sisälläni kuitenkin kiehuu”, ”koska hän on kuin ylijumala ajatuksineen ja tapoineen”, ”en siedä puolison lasta, jossa ei ole mitään vikaa”, ”Tunteeni hyytyivät, ja orastava lämpö kuoli pysyvästi.”, ”En enää tunne muuta kuin ärsyyntymistä ja raivoa.”, ”En vaan pidä hänestä.”, ”Joudun jatkuvasti puremaan kieltäni, etten olisi hänelle suoraan ilkeä. Joskus olenkin.”
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.