Moi!
Kertokaa, mikä on teidän mielestänne ollut avio-/avoerossa vaikein juttu?
Mikä oli perheen lähtötilanne ennen eroa: kokoonpano, töissä/kotona, minkä ikäset lapset.
Taidan oikeasti nyt pakata kimpsut ja kampsut ja jättää tuon vapaamatkustajan asemalle. Piste.
Kiitos!
Olen avoeron kokenut kahden alakouluikäisen lapsen äiti. Olin mieheni 4. tai 5.avopuoliso, kaksi avioliittoa ja neljä lasta. Itse olin kerran ollut nuorempana opiskeluaikoina pätkäavoliitossa.
Vaikeinta erossa oli huomata olevansa yksin kaiken keskellä. Ei ole enää edes niitä suhteen aurinkoisia päiviä, joiden varassa oli koettanut viimeiseen asti sinnitellä.
Asun lasteni kanssa vanhassa omakotitalossa. Ostimme talon kaksi vuotta ennen kuin mieheni lähti. Oli järkyttävää huomata, että tiettyjä ”miesten töitä” oli mieheni tehnyt kavereidensa kanssa, kun olin ollut töissä, eikä itselläni ollut mitään käsitystä, miten joitakin juttuja tehtiin.
Olin 5. kuulla raskaana, esikoinen 4v, viikkoa ennen joulua, kun mieheni tuli kännissä kotiin ja kertoi rakastavansa toista naista. Epäilin hänen pettäneen minua mennen tullen. Tämä päivä oli viimeinen niitti. Tiesin, että nyt riittää. Mies oli mennyt kuin poikamies koko suhteemme ajan. Pyysin häntä pakkaamaan tavaransa ja lähtemään rakkautensa perään. Vuolaasti itkien pakkasin hänen tavaroitaan, kun ei itse edes sitä viitsinyt tehdä.
Soitin neuvolaan ja kerroin tilanteesta ja pyysin terveydenhoitajaa, että kertoisi omalääkärillemme tilanteesta ja pyytämään tätä kirjoittamaan minulle sairauslomaa jouluun asti. Olin aivan hajalla.
Siitä on nyt reilut kahdeksan vuotta ja tänä aikana olen kasvanut kivuliaasti kantapään kautta aikuiseksi. Olen sairastunut vahvuuteen, enkä osaa enää pyytää apua. Opin mielummin huolehtimaan itse kaikesta, kuin kuuntelemaan jatkuvaa säälittelyä ja ”sun täytyy etsiä itsellesi mies” -voivotteluja.
Olen siis edelleen ”sinkku”. Mieheni on tässä välissä ollut jo kerran naimisissa ja eronnut, saanut seuraavan kanssa lapsen ja lopettanut suhteen tähänkin ja nyt on kolmas puoliso kehissä. Vaikean eron jälkeen oli aluksi helpompi keskittyä lapsiin ja sitten se vaan venyi ja venyi, enkä enää jaksa etsiä miestä itselleni. En tarvitse miestä itselleni. Pärjään ihan yhtä hyvin tai huonosti itsekseni, ainakin paremmin kuin huonossa laastarisuhteessa. Nyt vielä kun media luukuttaa arvaamattomista mies-/naisystävistä, en uskaltaisi varmaan lasteni takia ketään kotiini tuodakaan.
Meillä on yhteishuoltajuus. Elatusmaksuja hain vasta pari vuotta sitten, koska olin joskus miehelleni sanonut, etten halua tehdä lapsia rahasta. Meillä oli siedettävät välit siihen asti, kun oikeusavustajan avulla laitoin elarit hakuun. Tämän jälkeen ex ei ole ollut kanssani puheväleissä. Pariin otteeseen häiriköi puhelimitse kännipäissään. Sekin loppui, kun soitin poliisille ja sain neuvon tallentaa puhelut ja tehdä rikosilmoituksen joka puhelusta. Kerroin tämän ex:lleni ja siihen loppui soittelu. Esikoiselleni oli sanonut, ettei enää ikinä tahdo nähdä äitiä.
Lapset ovat olleet näiden kahdeksan vuoden aikana muutaman kerran isällään. Vaihtelevalla menestyksellä. Ovat tavallisesti tulleet takaisin kotiin huomattavasti aikaisemmin kuin alunperin on sovittu. 2vk on kutistunut yhteen viikkoon jne. En kuitenkaan kiellä enkä vaadi tapaamisia, koska olen sitä mieltä, että saavat mennä, jos pyydetään, mutta ehtivät kyllä isompinakin, mikäli tahtovat.
Olen ollut töissä, työperäisen vamman vuoksi sairauslomalla ja vaihtanut sitten työpaikkaa. Nyt, kun olen hieman haasteellisemmassa ammatissa, olen huomannut, että on todella vaikea sovittaa (entisen 8½h päivätyön sijaan) aamu- ja iltatöitä, kokouksia, kursseja ja työmatkoja yh-arkeen. Tukiverkosto on olematon, koska irtisanouduin olemasta lapsiparkki. Tuttavani huomasivat minun olevan helppo hoitotäti, kun en ollut parisuhteessa, vaan ”aina” kotona.
Tsemppiä irtiottoon. Sydän sanoo, kun riittää. :)
Moi,
Päätöksen teko on tosi vaikeaa, ja vielä vaikeampi on pysyä päätöksessä. Kaikkiin suhteisiin kuuluu myös hyviä aikoja, ja kun viha laantuu, alkaa valtava suru.
Itse erosin 3 vuotta sitten, kolme lastamme, nyt 6-, 8- ja 11-vuotiaat jäivät minulle. Meillä oli alkoholi suurin syy. Lapseni alkoivat oireilla eron jälkeen, varjostivat minua, eivät uskaltaneet nukkua, keskimmäinen sai raivareita. Monesti mietin, olisinko vielä voinut jatkaa, olisiko mies joskus muuttunut jne. Ennen eroa olin yrittänyt erota jo aikaisemmin muutamia kertoja, ensimmäinen kerta oli niin ahdistava, että tuntui että sekoan.
Nyt olen löytänyt uuden miehen, ja elämä on turvallista. Joskus vaivaa vielä hirveä syyllisyys erosta, ex ei ole saanut elämäänsä kuntoon. Nämä ovat hirveän vaikeita asioita, lapset kaipaavat isäänsä ja joskus syyttävät minua erosta. Toivon sinulle todella suurta viisautta päätöksen tekoon. Minulle lopullinen päätös syntyi kun kerroin exän eräästä tempauksesta tuttavalle, joka totesi, että ”joskus pitää pelastaa mitä pelastettavissa on.” Pelastin lapseni.
Siunauksin, kohtalotoveri.
Minä olen kokenut että vaikeinta erossa on kohdata järjestelmämme miesviha.
Olen itse eronnut psyykkisesti sairaasta vaimostani, joka oli väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisesti, petti minua järjestelmällisesti ja usutti viranomaisia useampaan otteeseen kimppuuni.
Stereotyyppinen tarina naisesta uhrina istuu niin syvällä että olen joutunut taistelemaan todella pitkään ja sinnikkäästi etenkin lastemme puolesta.
Käänne tuli valitettavasti vasta siinä vaiheessa kun hän retkahti täysin rikolliseen toimintaan joka oli todistettavissa. Senkin jälkeen on ollut vaikeata, sillä joudun kaivamaan jokaista väitettäni varten ison nipun todisteita – kun taas hän saa poliisit ryntämään sisään itkemällä sopivasti puhelimeen.
Eromme yhteydessä hän vaati tietenkin että lapset asuisivat hänen luonaan, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan – elatusmaksuista sovittaessa hän valehteli pokkana sosialityöntekijälle joka kirjoitti hänen ilmoittamat numerot suoraan ja vaati minulta kuitteja, ja naureskeli minulle päin naamaa kun ilmoitin että ex-vaimoni valehteli.
Surullista on myös huomata että jopa täällä, MLL:n keskustelupalstalla vallitsee sama ilmapiiri, äidit tukevat toisiaan eikä eriäviä mielipiteitä julkaista.
Minun avioero..
Olimme melkein 14 vuotta naimisissa.
Rakkaus hiipui vähitellen.
Juttelimme erosta ja päätimme jatkaa.
Syyskuussa kuitenkin haimme aivoeroa. Annoimme luvan, että jos jompikumpi haluaa jatkaa elämää niin se on okei. Asuimme saman katon alla vielä. Minä ostin omakotitalon viereiseltä paikkakunnalta, johon pääsimme muuttamaan jouluksi.
Mieheni etsi heti toisen ja jo syyskuussa hänellä oli uusi nainen. Hän ei halua olla yksin..
Muutimme lasten kanssa omakotitaloon. (vanhakin oli omakotitalo)
Joka toinen viikonloppu lapset ovat olleet isällään. Joskus ei hänelle ole sopinut, mutta elämä on jatkunut ja olemme jopa kavereita. Onhan raskasta tehdä kaikki työt yksin. Puun katkaisut, halkaisut, lumenluonnit, ruohonleikuut, talon maalauksen, auton pikku korjauket, kunten lampun vaihdot ja jopa öljyn ja renkaan vaihdot.
Kaikki lasten harrastuksiin viennit ajan yksin. Koulun päättäjäiset, vanhempainillat, ruuat, tiskit, kaikki.. Minulla ei ikinä ole ollut mitään paikkaa mihin viedä lapset.. Ei mummoja ei pappoja. Minulla ei ole yhtään tätiä, setää, enoa ei serkkua.. Jopa gynegologin vastaanotolle (odotusaulaan) olen mennyt lasteni kanssa. Haikeaa on joskus ja ikävä.. ja nyt kun entinen mieheni vaihtoi naista vuosi sitten ei elämä ole ollut helppoa lapsille. Tämä uusi nainen ei hyväksy lapsia ja isä ei saa halata, ei viettää aikaa lasten kanssa kuten ennen.. Lapseni olivat eron sattuessa kome,seitsemän ja yhdeksän vuotiaita. Silloin vielä olin vuorotöissä ja lapset joutuivat kasvamaan hetkessä vastuullisiksi. Yöt, illat keskenään.. ja pieninkin jo kuusivuotiaasta asti heidän kanssaan.. Ruoka ja kahvitunnilla kyselin läksyjä ja kaikki viikoloput menivät läksyjen parissa. Yöunet olivat vain neljän tunnin mittaisia ja yövuoron jälkeen laitoin heille aamupalaa ja katsoimme läksyjä, ja veiin kouluuna ja menin nukkumaan ja kolmen, neljän tunnin unien jälkeen hain jo ensimmäisnen koulusta. Illalla taas vein harrastuksiin ja hain pois. Viidennen kerran kun lähdin pihalta, niin voi sanoa, että ei olisi jaksanut enää. Niinä viikonloppuin kaun lapset olivat isällään, minä nukuin pe ja la ja sunnuntiaina valmistelin seruaavan viikon ruokia.. Aii, mitä harrastin.. no en mitään.. ei jaksanut. Voin sanoa, että raskasta oli.. Olin välillä kuin haamu, enkä edes muista miten olen autolla töistä kotiin päässyt.. Hyvin olen kuitenkin onnistuntu lapseni kasvattamaan.. Ovat hyväkäytöksisä ja erittäin taitavia harrastuksissaan. Hyvinhän meillä kuitenkin on mennyt.
Elämä on ..
Tarinasihan on kuin minulla! Vaikka mies (!?) asuukin vielä tässä, niin nämä 16 v minä olen se, joka on tehnyt vanhassa okt:ssa kaikki: maalaukset, pihapuiden kaadot, pilkkonut polttopuut, siivonnut, pyykännyt, laittanut ruoat, hoitanut lapset ja käynyt vielä vieraalla osa-aikaisena töissä.
Kaikki lasten vaikeudet olen minä hoitanut niin neuvolan, kuin koulunkin osalta. Nyt kun nuorempi on 11 v ja vanhempi 13 v on hyvä lähteä.
Onneksi minulla on niin mies- kuin naisystäviä, jotka ovat olleet vuosien ajan tekemässä kaverina polttopuita ja maalauksia. Vastapalveluksena olen hoitanut heidän lapsiaan välillä tai siivonnut yhdessä heidän kotiaan.
Lapsetkin sanoneet jo vuosia, että miksi isi ei tee muuta, kuin käy töissä ja makaa sohvalla.
Niin, miksi?
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.