Hei.
Olen 4v. sitten eronnut nainen. Minulla on 7, 9 ja 11-vuotiaat lapset. Lapsemme ovat yhteishuollossa ja asuvat kummankin vanhemman luona vuoroviikoin. Asumme pienellä paikkakunnalla. Olen lasteni lähivanhempi.
Olen itse haaveillut isompaan kaupunkiin muuttamisesta jo ennen avioeroa. Asun kuitenkin nyt olosuhteiden pakosta samasa kaupungissa exäni kanssa, koska koen että se on lasten kannalta ollut hyvä ratkaisu. Koen kuitenkin olevani onneton täällä. Isompi kaupunki mihin haaveilen muuttavani on 150 kilometrin päässä. Toisaalta ymmärrän että vanhemman hyvinvointi on tärkeää lapsille. Toisaalta tilanne, jossa lapseni joutuisivat valitsemaan kumman luona he asuisivat pääsääntöisesti, on kamala. Lasten isä on paljon ollut mukana lasten elämässä. Hän ei ole innokas muuttamaan mihinkään. Haluaisin kuulla ajatuksia muilta äideiltä ja iseiltä. Paskamyrskyä niskaani en kaipaa, ymmärrän kyllä että muuttamiseni olisi itsekästä. Mutta missä menee raja kuinka paljon omaa elämää voi uhrata lasten vuoksi? Ehkä myös exän vuoksi ettei hän joutuisi eroon lapsistaan. Olen tällä hetkellä täällä vakituisessa työssä jossa en viihdy ja olen kaksi vuotta etsinyt muualta töitä. Täällä niitä ei ole. Ymmärrän myös sen ettei muutto ratkaise kaikkia minun ongelmia, mutta tämäkin tuntuu niin paikallaan junnaamiselta.
