Väsynyt kahden pienen tytön äiti ilman tukiverkostoa
Ehkä pikkuhiljaa on pakko alkaa etsimään jotain tukea tähän tilanteeseen ennen kuin tapahtuu jotain jota tulen katumaan koko loppuelämäni. Meillä on 3v ja 9kk ikäiset tytöt. Molemmat hyvin temperamenttisia ja voimakastahtoisia tyttöjä. Minulla on huono omatunto siitä, että muistan esikoisen vauva-ajasta vain sen, että olin väsynyt ja vauva kiukkuinen. Kaikenkaikkiaan haastava tyttö. Hyväntuulisena aivan ihana ja fiksu, pilke silmäkulmassa. Suurin ongelma ehkä on ollut juuri se unenpuute. Esikoisemme alkoi nukkumaan kokonaisia öitä 2,5v iässä. Siinä välissä ehdin olla vajaan vuoden töissä rikkonaisilla yöunilla. Kaikenlaisia unikouluja on tullut kokeiltua… Kuopuksemme on nukkunut hieman paremmin, mutta korvatulehdukset ja hampaat ovat valvottaneet nyt pidemmän aikaa.
Esikoisemme uhma alkoi 1v8kk iässä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän on aina ollut hankala ja kiukkuinen, mutta tajusimme, että tämä on nyt sitä uhmaa. Sitä jatkui sitten seuraavat 1,5v, välillä pahoja vaiheita, välillä parempia. Juuri kun ajatteli, ettei tämä pahemmaksi voi muuttua niin tuli taas uusia juttuja. 3 ikävuoden kynnyksellä toivoimme, että tilanne alkaisi jo hellittämään. Mutta pari viikkoa sitten alkoi uusi uhma, erilainen. Nyt nauretaan vaan vanhemmille kun komennetaan ja kielletään. Jäähyltä juostaan karkuun, mitä aikaisemmin ei ole tehnyt. Jatkuvaa pikkusiskon kiusaamista. Viedään leluja käsistä, tönitään, lyödään leluilla jne. Pikkusisko vastaa tähän huutamalla, repimällä isosiskoa hiuksista, lyömällä siskoa omalla päällään. Meillä huudetaan niin paljon, että kuljen kotona korvasuojaimet korvissa, etten tule hulluksi.
Olen niin väsynyt tähän jatkuvaan unenpuutteeseen ja huutamiseen, että en osaa hillitä itseäni kun suutun. On tullut tilanteita, jolloin ajattelen ottavani esikoistani hiuksista, ravistanut, heittänyt huoneeseen. En kuitenkaan ole sitä tehnyt enkä usko sitä tekeväni. Ainakin nyt uskon niin. En pysty puhumaan näistä asioita muille kuin miehelleni, joten sen asian kirjoittaminen tänne tuntuu jo kuin pieni painolasti putoaisi harteilta. Onneksi miehelläni ja minulla on hyvä suhde, muuten tästä ei tulisi mitään. Minulla on ystäviä, joiden kanssa keskustella, mutta en voi kertoa kaikkea. Totuutta. En halua vaivata heitä, koska kaikilla on omat ongelmat, joillakin vielä vaikeammat. Vanhempani on ovat eronneet ja uusissa naimisissa eikä heistä saa minkäänlaista tukea tai hoitoapua. Kaikenlaisia lupauksia äitini sanoo, mutta mikään ei ole vielä toteutunut. Aina on jotain esteitä. Mieheni vanhemmat asuvat niin kaukana, ettei heistä ole apua kuin sen 1-2x vuodessa. Jos he asuisivat lähempänä, tilanne olisi aivan toisenlainen.
On huono omatunto siitä kun tuntee näin. Minulla on kaksi aivan ihanaa tervettä tyttöä, mutta miksi tuntuu siltä kuin olisin vankilassa. Minun pitäisi nauttia tästä ajasta, mutta toivon vain sen menevän ohi nopeasti. Odotan jotain, mutta mitä?
Ihan ensiksi täytyy todeta, että kiva, kun kuitenkin ajattelet kaikesta huolimatta lapsistasi noin.
Nyt ei ihan selvinnyt, oletko töissä tällä hetkellä?
Millaiset miehesi työkuviot ovat nyt?
Molemmilla lapsillasi on omat kehitysvaiheensa menossa ja ovat mustasukkaisia toisilleen äidin ajasta.
Voisitko järjestää joka päivä jotakin, missä molemmat lapset ovat mukana: luet molemmille kuvallista satukirjaa, leivotte isomman kanssa, kun pienempi katsoo lähistöllä, pyydät isompaa lasta auttamaan iltatoimissa vauvan kanssa (ihan jotain pientä), että oppii arjessa hyväksymään toisenkin.
Pallon pyörittäminen on kivaa, hiekkalaatikkoaika lähestyy jne.
Asioiden ei tarvitse olla mitään suureellisia, kunhan molemmat ovat mukana ja kun vauva nukkuu/isompi ei, voisitte isomman kanssa jutella ihan niitä näitä teidän juttuja/askarrella/piirtää yhdessä. Kesäkin tulee, joten jos mahdollista oma pieni kukkapenkki isommalle, jota saa kastella päivittäin = oma juttu.
Näillä pienillä eväillä olen itse arjesta aikoinaan selvinnyt.
Voimia väsymyksen keskelle!!!
Moi,
Ensiksi pitää todeta että en ole itsekään mikään supervanhempi ollut mutta toisaalta poikani oli helppo lapsi ja on edelleen.
Sen verran haluan kommentoida kuitenkin että olet ikäänkuin pyörremyrskyn keskuksessa etkä näe ongelman ydintä. Toki…se on hankalaa kun siihen on joutunu. Pieni vinkki…isommalla lapsella näkyy olevan tullut tapa saada huomio kiukkuilemalla ja repimällä hiuksista jne. Eli hän on toisen lapsen syntyessä joutunut kilpailemaan äidin ja isän huomiosta ja tämä tapa on ”jäänyt päälle”. Yritä murtaa tämä kuvio olematta huomioimatta häntä kun hän sitä tekee. Anna hänelle vaihtoehto, jäähylle ja sen jälkeen kun hän tulee halaamaan ja pyytää anteeksi hän saa sinulta huomiota. Älä anna periksi vaan anna kiukutella. Jäähyä parempi vaihtoehto olis oma huone jossa hän sitten on niin pitkään kun kiukku menee ohi. Ja aikaisemmin ei huoneesta tulla pois, vaikka kuinka raivoaa ja resuaa tai kiukuttelee.Ja mikäli tavarat lentää niin sit ne siivotaan. Ota miehes avuksi tähän projektiin, pari viikkoa niin muutosta on näkyvissä. Silloi sinä hallitset eikä 3 vuotias. Älä huuda…nostat huoneeseen, lyhyet säännöt ja ohjeet, ei selityksiä!!!
Toivottavasti tämä olis sulle avuksi…niin saisit nauttia hieman enemmmän äitinä olemisen onnesta. Kyllä sekin aika sieltä vielä tulee. :-)
Kiitoksia viestistäsi! Olen siis tällä hetkellä kotona lasten kanssa ja mieheni tekee päiväduunia. Käymme lasten kanssa melkeinpä joka päivä leikkipuistossa. Tämä ajoittuu siihen kun vauva nukkuu päikkärit. Isompi saa siis leikkiä kavereiden tai äidin kanssa. Toisilla vauvan päikkäreillä leikimme yhdessä omalla pihalla tai teemme yhdessä ruokaa, laitamme yhdessä pyykkiä ym. Illalla isompi on pihalla mukana äidin tai isän askareissa. Ajattelin, että kevään tullessa tilanne helpottaa kun saadaan olla enemmän ulkona, mutta tämä ”uusi” uhmakausi on ollut hyvin haastava. Isompi on kyllä hyvin mustasukkainen, mutta hän saa kyllä kahdenkeskistä aikaa päivittäin. Pienempi on myös hyvin mustasukkainen, hän alkaa huutaa täyttä kurkkua kun isompi on sylissä. Isompi on myös hyvin omistushaluinen leluista ja haluaa juuri sen mikä vauvalla on leikissään.
Kaikenlaista kivaa yritän järjestää päivittäin unohtamatta niitä hiljaisia yhteisiä lepohetkiä. Meillä on kaksi hyvin temperamenttista tyttöä ja huuto sekä kiukuttelu kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Tällä hetkellä sitä on vaan enemmän ja kaipaisin hoitoapua tai edes tukea. En tiedä keneen turvautuisin niinä hetkinä kun tuntuu, että pimahdan kohta tähän paikkaan. Jos saisin öisin nukkua niin jaksaisin varmasti paremmin. Päivä kerrallaa ja eiköhän tämä jossain vaiheessa helpota :)
Kiitoksia viestistäsi! Ja kyllä tunnen olevani pyörremyrskyn keskellä ja elämä tuntuu oravanpyörältä… Meillä on jäähymenetelmä käytössä halauksineen ja suukkoineen sekä oma huone rauhoittumista varten. Menee aikoja kun minulla on jaksamista ”taistella” juuri kuvaamallasi tavalla, ilman huutoa. Sitten kun väsymys iskee, kiukuttelu ei helpota eikä saa nukuttua öisin vauvan levottomien öiden vuoksi niin sitten helposti turvaudun huutamiseen. Ja tiedän sen olevan väärin ja kadun sitä joka ilta. Yhtenä päivänä isompi sai kolmen tunnin aikana kolme raivokohtausta. Onneksi mieheni oli viimeisen aikana jo kotona niin pääsin pihalle puhaltelemaan. Vastasinkin jo edellisen viestin kirjoittajan vastaukseen päiviemme kulusta ja mielestäni molemmat saavat kahdenkeskistä ja yhteistä aikaa. Minulla on kaksi temperamenttista tyttöä ja huuto, kiukuttelu ja raivokohtaukset eivät tule loppumaan ihan vielä, jos koskaan. Kaipaisin vaan tukea jaksamiseen, olisi ihanaa kun joku hoitaisi lapsia edes parin tunnin ajan silloin tällöin. Ja todella uskon, että tämä joskus vielä helpottaa ja joka päivä tulee pieniä hetkiä kun nautin lasteni kanssa olemisesta. Niiden hetkien avulla jaksankin tätä huudon täytteistä arkea :)
Minäkään en lapsen ollessa pieni saanut nukkua tarpeeksi ja kun kaienlaisia vaikeusia on jatkunut ja jatkunut niin suutun helposti.Onneksi lapsi sai nyt tukihenkilön joka on todella mukava. toivottavasti löydät jonkun joka katsoisi lapsia jotta saat nukkua.
Meillä n temperamenttiset kakoset, jotka nukkuvat huonosti, ikää nyt n. 3v. Käymme töissä, halusimme lapsia kauan ja vihdoin saimme heidät. En ikinä osannut kuvitella miten rankkaa lasten kanssa voi olla. Elämä on yhtä aikataulujen sovitamista, mieheni tekee vuorotyötä, meillä on apua kyllä mutta rajoitetusti. Lapset pitää nukuttaa, öisin he kukkuvat vuorotellen, tappelevat paljon, kuivaksi opettelu on menossa, tai sujunut ihan hyvin. Mutta kyllä välillä muistelen aikaa jolloin ei ollut lapsia, kuinka yksinkertaista ja huoletonta se oli. Varsinkin kun musta tuntuu, että mulla on suurempi vastuu käytännön järjestelyistä meidän perheessä. Et ole yksin, toivoisin, että saisin edes jonkun yön nukua rauhassa.