Miten te sosiaalisesti tompelon puolella olevat pärjäävät? Kun sielu huutaa ystävän perään, mutta ite sössii ystävyssuhdetta toistensa jälkeen. Yritän ja yritän, mutta aina sattuu jotain ja juttu menee metsään, toinen suuttuu ja vetäytyy.
Tiedän etten ole kovin huvittava seuraa, en keksi juurikaan hauskaa kerrottavaa, enkä osaa toista kuunnella tai kehua. Ei minuakaan koskaan ole kuunneltu ja kehuttu, joten en saa päähäni miten sen tulee tehdä oikein.
Nyt olen antamassa periksi, en yritäkään enää. Silti ystävän kaipuu on kova, joku jonka kanssa viettää aikaa ja jutella asioista mitkä nyt päässä pyörii.
Alkaa kai mennä paranoian puolella kun en oikein enää osaa nähdä muuta ihmisissä kuin taas uutta pettymystä. Huonoina päivinä tuntuu taas vähän paremmalta kun kuvittelen että joku on tulossa kylään, siksi pitää siivoa. Kuvittelen että joku hyvä ystävä on tulossa ihan kohta, mun pitää nopeasti laittautua. Ehkä leipoakin jotain hyvää tarjottavaa… vähän kuin eläisi mielikuvitus maailmassa.
Se ystävä ei vaan koskaan tule.
Suurin huoli tässä on elämäni valo, pieni lapseni. Rakastan häntä yli kaiken ja haluaisin antaa hänelle hyvän elämän. Mutta siihenhän kuuluu myös hyvät sosiaaliset taidot, ja niitä minulta ilmeisesti puuttuu. En haluaisi että hänkin joutuisi viettämään niin yksinäistä elämää kuin minä, mutta en myöskään tiedä miten auttaisin häntä siinä. Nytkin jo vaikutukset näkyy kun en löydä muita äitejä seuraksi. En vaan kelpaa kellekään, välttävät seurani mikä tarkoittaa että lapsenikin on yksin, kun ei vielä ole tarpeeksi iso mennääkseen yksin kylään…
Hei! Huomaan että viestisi on toukokuulta, mutta ehkä käyt lukemassa tätä keskustelupalstaa. Viestisi herätti myötätuntoni, sillä minulla on monesti vastaavia mietteitä. Kirjoitat, että olet huolissasi lapsesi sosiaalisista taidoista. Älä murehdi. Rakastat lastasi ja olemalla ja viestimällä hänen kanssaan pystyt auttamaan häntä sosiaalisten taitojen kehittämisessä. Anna rakkautesi antaa sinulle uskoa ja voimavaroja.
Kaikkea hyvää teille.
