Nimetön

Olen lukenut muutamia keskustelupalstoja ja huomannut että käytännössä yksinhuoltajana oleminen ei olekaan niin harvinaista kuin aikaisemmin oletin, eli puoliso löytyy mutta itse joutuu hoitamaan kaikki kotityöt ja lasten hoidon. Itsellänikin on mies joka on kaikki päivät töissä, myös viikonloput, eikä vapaa-aikaa juurikaan ole. Jos on, se käytetään omia asioita hoitaen, ei perheen kanssa.

Sinällään kotitöiden tekeminen ei ole ylivoimaista minulle sillä olenhan kotona pienen lapsemme kanssa, mutta henkisesti on raskaampaa se että lapsen hoitoonkaan en saa tukea. Se tuntuu epäreilulta sillä yhdessä lapsi on hankittukin. Isovanhemmat asuvat kauempana eikä ystäviä liiemmin ole joten vietän kaiken ajan lapsen kanssa, myös silloin kun on hoidettava omia asioita. Omaa aikaa on vain silloin kun lapsi nukkuu ja sitäkään ei enää kovin paljoa.

Olen nyt yrittänyt olla stressaamatta liikaa mutta pettymyksen tunne iskee varsinkin silloin kun näen isiä lastensa kanssa leikkipuistoissa tai kokonaisia perheitä yhdessä kävelyllä tai kahvilassa. Itsekin kuvittelin meidän näin tekevän mutta teenkin sen yksin lapsen kanssa. Tuntuu että onnenhetkiä ei voi jakaa kenenkään kanssa.

Asiasta on keskusteltu ennen lapsen syntymää ja sen jälkeen, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Nyt tarvittaisiin tekoja.

Mitähän itse voisin yrittää tehdä asian eteen?

En voi kuvitella olevamme yhdessä enää muutaman vuoden päästä jos näin jatkuu mutta en kuitenkaan haluaisi erottaa lasta isästäänkään.

Nimetön

Niin vähän sama tilanne täällä. Puoliso löytyy mut sen aika menee töissä tsi sit vapaa aikana omissa vapaa ajan harrastuksissa. Mun kontalla on lapsen hoito ja kotityöt jotka ei omakotitalossa hevin lopu. Mies nalkuttaa tekemättömistä töistä ja valitttaa väsymystään. No nyt olin tässä tosi uuupunut ja väsynyt jollloin puoliso vaan et sellaista se on. Asioista puhuttu monta kertaa muttta ei se kauaa auta ku puoliso ne unohtaa. Mut nyt sit menen päivä kerrallaan ja olen onnellinen jos puoliso jaksaa olla edes muutaman tunnin perheen kansssa. Kannattaa jutella ja sanoa miltä sinusta tuntuuu ja miettiä et jos asiat ei muutu mitä teeet. Sano suoraaan .

Nimetön

tähän tilanteeseen ja siihen että miehellä ajatuksen että kun käypi töissä niin se riittää. Minä olen kolmen lapsen kanssa vielä vähän aikaa kotosalla ja teen kaiken, hoidan lapset, lasten asiat, kodin, siinä sivussa teen hieman viikonloppuisin töitäkin. Töitä pakko tehdä hieman että pystyy toimeen tulemaan, en nauti siitä kun lähden töihin koska saan kotiin tullessani tehdä ne samat työt(toisen työpäivän siis)jotka muutoinkin teen. Tuntuu että kun haluaisin puhua lapsiin liittyvistä asioista häntä ei kiinnosta.
Meillä ongelmana on se, että mies pelaa pleikkarin todella paljon, monta tuntia iltaisin töiden jälkeen ja viikonloppuisin vielä enemmän. Tämä verottaa kaiken, häntä ei kiinnosta tehdä eikä mennä mihinkään enää perheenä vaan mieluummin jää kotiin.

Nimetön

Sama tilanne täällä. En kuitenkaan ole jäänyt ns. paikoilleni. Kun kaipaan seuraa ja tukea, jota en lasten isältä saa, tai tunnen että nyt arki lannistaa… lähden käymään ystävillä kylässä, vaikkei heillä olekaan pieniä lapsia. Se virkistää kummasti ja saa auringon paistamaan sisimmässäni. Yhteinen yhdessäolo ja jutteleminen samanhenkisten kanssa antaa vertaistukea. Mieheni on kuitenkin lasteni isä ja hyvä heille.

Kotitöistä ajattelen, että toisaalta… suurinpiirtein näinhän esiäitimme elivät. Joten enkö itsekin selviäisi? Mutta ei suurinosa heistäkään ihan yksin ollut, oli ihmisiä joiden kanssa jutella.

Nimetön

Hei. Meillä sama ongelma. Itse ehdotin tuossa viikko sitten miehelleni, että otettaisiin kuukaudeksi vuoroviikko-systeemi käyttöön. Eli vuorotellen toisella vanhemmista on ns. vetovastuu. Vuorossa oleva hoitaa päivätöiden lisäksi pyykit, ruokaostokset/laiton, vie ja tuo lapsen/lapset hoitoon. Nukuttaa ja herättää lapsen aamuin/illoin. Jos esim. äiti on kotona voidaan paperille sopia myös, että mikä on äidin ”työtä”. Äiti voi vaikka rempata sen eteisen, mikä on ollut ajatuksissa jo vuoden päivät (meillä ajankohtaista).

Noh, näillä näkymin meillä ei tule vuorottelukuukausi toteutumaan. Mies totesi, että olisi liian raskasta oman työn lisäksi hoitaa kotia. Totesin tähän, että mitäs luulet sen olevan minulla sitten, kun löydän työpaikan, kuka nää hommat silloin hoitaa?? Ja painotin vielä, että mitäs luulet sen elämän olevan sitten jos meillä menee sukset niin pahasti ristiin, että erotaan ja joudut oikeasti vuorottelee lapsen hoidosta. Sitten se todellisuus iskee tosi kovaan. Mies oli aika hiljaa, mutta taisi ymmärtää yskän.

Löytyiskö teille tällaisesta kokeilusta apua?

Nimetön

Minulla on usein samanlainen olo, aivan kuin olisin yh. Meillä on neljä lasta ja kaksi kissaa, joiden hyvinvoinnista mies huolehtii vain minun ollessani osa-aikatyössäni. Silloinkin lapset 5-10v lämmittävät itse ruokiaan mikrossa ja ovat ruokapöydässä keskenään, isä huutelee ohjeita tietokoneensa ääreltä. Mies toki tekee työnsä tietokoneella etänä, mutta hän on lähes kaiken muunkin ajan koneellaan – chattaa, bloggaa tai ihan vain surffailee.

Kotitöiden jakamisesta ei tule mitään. Olen kuulemma osoittanut tekeväni kaiken paremmin, joten mies ei viitsi edes yrittää, vaikka olen suoraan sanonut, että en jaksa varsinkaan nyt kun käyn taas töissä. Olen kärsinyt uupumuksesta/masennuksesta niin että reilun vuoden ajan kävin säännölliseti keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa ja söin jonkin aikaa mielialalääkkeitäkin. Perhetapaamisia yritettiin, mutta miehen mielestä niitä ei tarvittu, vaikka perheen toiminnastahan kyse oli ja siitä, että minun on paha olla perheessämme. Mies totesi vain, että hoida itsesi kuntoon!

Työni on tällä hetkellä henkireikäni. Siellä kaikki on järjestyksessä, ja siellä oloni on reippaampi eikä mielessä koko ajan pyöri jo vuosia keskeneräinen omakotitalo, velat, lasten kasvuhuolet ja toiveet joita emme pysty totettamaan, oma ylipaino, vasta nut esiintulevat erot kasvatusnäkemyksissä… kaiken kruunaa mieheni alkoholiongelma. Kaljaa menee keskimäärin laatikollinen päivässä.

Olen pohtinut eroa, mutta en ole löytänyt voimaa aloittaa sitä. Miten järjestäisin lapsenhoidon työni ajaksi, miten rahani riittäisivät, miten tapaamisoikeudet ja muut… elämä on tässä tilanteessa kuitenkin tietyllä tavalla helppoa, vaikka en onnellinen olekaan. Ja ainakin toistaiseksi sentään lapset ovat onnellisia, touhuavat varsin huolettomina toinen toisistaa huolehtien.

Nimetön

hei keskustelun aloittanut.kirjoitit juuri sen mitä minunkin päässä liikkuu.meillä yksi taapero,mies viikot reissutöissä.kauanko tätä jaksan..laitatko sähköposti osoitteen,kirjoitellaan lisää. ja asutko missäpäin jos pystyttäis kahvistelemaankin?

Nimetön

Tuntui todella lohduttomalta lukea viestiketju. Kokemuksenne jaan täysin. Miksi tämä asiaintila on näin yleinen? Miksi miehet edes siittävät lapsiansa…en usko ollenkaan että naiset erityisesti painostavat saatikka pakottavat miehiä lapsia tekemään. Ja sitten kun nainen ottaa eron, miehet itkee että naiset vievät lapset, eivät anna tavata niitä… Vuosia sitten luin kirjan Mies vailla tasa-arvoa, jossa vakavasti valitettiin moniäänisesti, että miehiä sorsitaan niin monessa asiassa. Kun lukee naisien edelleenkin kohtaamaa perhearjen lohdutonta todellisuuta tällaisen kirjan viesti tuntuu järjettömältä. Samoin kun lukee tämän viestiketjun joka todistaa surullisen ilmiön olevan liian yleinen, herää kysymys kuinka voidaan naisia niin usein syyllistää siitä että eivät riittävästi ymmärrä ”miespoloisia” ja ”vaativat” heiltä aivan liika. Olisko asia kuitenkin niin että pitäisi miesten, ainakin tällaisten mistä ketjussa puhutaan, katsoa itseään todella pitkään peiliin? Todella voimia teille kanssasisaret ja muistakaa kunnioitta itseänne ja säilyttää oman-arvontunne. Ei marttyriuutta, ei kaiken hyvän mielen tuhoavaa itsesyytöksiä, kyllä näissä miehissä on objektiivisesti vikaa!

Nimetön

Täällä myös yksinäinen käytännössä yh. Vauva on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Kaikki vauvan vetovastuu on mulla. Mies nukkuu eri huoneessa, olen yksinäinen ja yksin. Harkitsen vakaasti eroa. Lapsi oli ylläri, täysin. Kaipaisin tukea, mutta sitä en tunnu saavan. Kun yritän keskustella, on vastaukset vähätteleviä ”ai taas olet yksinäinen” ” ai taas olet väsynyt” ”ai taas sulla on semmoinen olo”. Heti perään kun itken väsymystä öisin valvottavan vauvan kanssa mies toteaa, että ”niin mäkin nukuin vain 6 tuntia viimeyönä”. Koen sen niin loukkaavaksi eteenkin, kun herran nukkumiset on hänen oma valintansa. Lisäksi välillä tulee kommenttia, että ”mitä sä valitat, olet vanhempainvapaalla, ethän sä joudu mitään tekemään”. Pyykithän hyppää itse koneeseen ja siitä narulle, tiskit hoituvat itsekseen, kämppä siisiytyy taikasauvasta ja lapsi hoitaa itse itsensä, kun äiti katselee sillävälin kauniita ja rohkeita. Lasta rakastan yli kaiken, mutta miestä olen alkanut inhoamaan. Lapsen pitäminen oli yhteinen päätös, mutta mies enemmän lasta halusi ja koen tämän kaiken niin epäoikeuden mukaiseksi. Lisäksi minä olen se, joka joutuu joustamaan, kuten etsimään toisen työn (2 vuorotyötä tekevää vanhempaa ei ole lapselle hyvä, molemmat 5-vuorotyössä), etsimään tarhapaikan, tekemään KAIKKI uhraukset lapsen vuoksi. Mies vain jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Ollaan nelikymppisiä kumpikin, joten luulisi asioiden olevan toisella tavalla.

Nimetön

Meillä miehellä on aina ollut työ, jossa hän tekee pitkää työpäivää. Aamulla menee aikaisin, illalla tulee kun on lapsella jo iltapuuron aika. Lauantaisinkin on töissä ja joskus sunnuntaina. Viikonloppuna kuitenkin lyhyempi työpäivä. Ei voi lähteä koskaan aikaisemmin töistä, jos minä pyydän. Jos mulla olisi esim. lääkärissä, parturissa tms. käynti. En viitsi edes enää pyytää, kun siitä tulee vain riitaa. Muutoin saattaa lähteä, jos vaikka joku kaveri pyytää tms. yritän olla ymmärtäväinen, mutta itse en saa ymmärrystä. Mies vaan suuttuu ja sanoo, että pitäisikö irtisanoa itsensä. Välillä mies oli työttömänä. Silloin haki kyllä lapsen päiväkodista, mutta meni sitten omiin puuhiin, kun tulin kotiin. Oli 30min – 1 h lapsen kanssa. Muutaman kerran vuodessa oli lapsen kanssa päivän, pari viemättä lasta hoitoon. Ja silloin kun lapsi oli kipeä. Koska enhän voinut saada hoitovapaata, jos mies on kotona.

Mies kyllä osallistuu kotitöihin. Tai osallistui. Nyt on jäänyt vähemmälle. Valittaa, että kotona on sotkuista. Vaikka yritän kyllä parhaani mukaan käydän töissä, olla lapsen kanssa, siivota, laittaa ruokaa… Ihmettelee vielä, jos olen iltaisin väsynyt.

Välillä tehdään kyllä jotain yhdessäkin. Mutta suurimmaksi osaksi minä vien lapsen harrastuksiin, leikkipuistoon ym. Mies vielä toivoi poikaa, että voisi tehdä pojan kanssa ”poikien juttuja”. Ehkä ne tulee sitten, kun poika on teini-iässä. En muista, että mies olisi vauva-aikana kertaakaan lähtenyt lapsen kanssa yksin vaunuttelemaan. Että olisi saanut levätä tai omaa aikaa. Olen vähän katkera, kun vastaan tulee miehiä lasten vaunujen kanssa.

Nimetön

Tuntuu tutulta! Itse olen jo työelämässä, mutta minulla on n. 3 tuntia lyhyemmät työpäivät kun miehellä ja en ole viikonloppuisin töissä. Vapaa päivänä mies usein tekee omia hommiaan, joskus sentään mennään yhdessä johonkin perheenä. Minä vien lapsen harrastuksiin ja leikin lapsen kanssa. Itsekin olen vauva ajoista saakka kateellisena katsonut, kun joku mies tulee vastaan lastenvaunujen kanssa. Tai jossain aikuinen/lapsi jumpassa on isä mukana. En muista, että mies olisi kertaakaan yksin lähtenyt vauvan kanssa vaunuttelemaan. Vaikka olisin tarvinnut lepoa. Minulle olisi riittänyt omaksi ajaksi vaikka se, että olisin päässyt leikkaamaan ruohon. Mutta mies haluasi aina tehdä sen. Mitä tahansa muuta, kun olla lapsen kanssa. Jos otin asian puheeksi, mies oli heti puolustuskannalla ja heittäytyi linjalle, että ”niin mähän en tee mitään koskaan tai teen kaikki väärin ja pitäisikö mun jäädä työttömäksi”.

Tukiverkkoa ei ole. Kerran, pari vuodessa lapsi on hoidossa pari tuntia ja käymme miehen kanssa yhdessä jossain. Itse odotan, että lapsi alkaisi mennä harrastuksiin yksin. Synttäreillä on jo ollutkin. Silloin on vähän omaa aikaa.

Nimetön

Hei, Saisikohan keneltäkään teistä vastausta näin vanhaan viestiin. Olipa helpottavaa lukea, kun itsekseen ajattelee ettei monella varmaan näin raskasta tilannetta ole. Näköjään onkin,kohtalon ystäviä kaivaten. Elämän tilanteeni on hyvinkin samanlainen ja mietin eroa. Kohtalotoverit saa laittaa sähköpostia ja siitä kovasti ilahtuisin greenhousesunflower@gmail.com ????

Oikeasti yksinhuoltaja

Hei.
Kiva lukea teidän kokemuksia. Mutta.. te ette ole oikeasti yksin.
Yksinhuoltajana olo on sitä, että on oikeasti yksin vastuussa kaikesta. Ilosta ja surusta, kasvatuksesta, kasvukivuista, laskuista, läksyistä. Arjen pyörityksestä, juhlista, viikonlopun riennoista. Siitä, kun opettaa lasta kävelemään eikä kukaan ota lasta vastaan. Olla aina ainoa ajamaan mörön pois sängyn alta ja laittamaan laastarin sormeen.
Olkaa iloisia siitä puolisosta, vaikka hän olisikin arkipäivät pois. Se ei ole sama asia kuin, että kukaan ei ole siinä edes viikonloppuisin tai iltaisin.

Minä kirjoitin 28.10.2015

Oikeasti ykainhuoltaja. Kirjoitin tuon 2015 viestin. Mikään ei muuttunut ja otin eron. Nyt olen totaaliyhäri vaikka ”yhteishuollossa” lapsi onkin. Olen eri mieltä sun kanssa. On vapauttavaa olla yksin lapsen kanssa, kuin liitossa niin, että katkeroidut hoitaen lapsen lisäksi miehenkin sotkut saaden kaupanpäällisiksi vähättelyt ja haukut niskaan. Olen yksin, ei haittaa. Yksin suhteessa yhärinä suhteessa, jossa pitäisi olla kaksi vanhempaa on paaalllljjjoon turhauttavampaa, kuin oikeasti yksin olo.

Vastaa aiheeseen: yksinhuoltaja käytännössä
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.