Nimetön

Työttömän yh-isän murheita ja iloja

Aamu

Klo 07:05 kännykkä alkaa työntämään apulantaa korviin. Panen torkun ja rukoilen hyvää aamua. Olin illalla ollut kerrankin tiukka ja ehdin pojan nukahtamisen jälkeen hyvin katsomaan Housen.
Nukun psyykelääkkeideni ansiosta sikeästi, enkä herää, kun 7-vuotias ainoani kömpii taas viereeni.
Aamuisin hän joskus nousee istumaan ja hymyilee: ”Mitä on aamupalaksi?”. Nyt heitän peiton pois ja lähden varpaista liikkeelle: koppotikoppotikoppoti – ii-ha-haa! Ja hevonen löytää kotinsa korvasta. Vielä kolme ii-ha-haata ja yksi pyynnöstä ennen kuin hän avaa silmänsä.
Minäkin hymyilen.

Puuroa en ole jaksanut keittää aikoihin, suklaamuroja en osta ja riisifrutti kyllästyttää. Hedelmä tai vihannes ei kuulemma ole aamupala. Lopulta eilinen kalakeitto kelpaa. Sitä varten joudun tiskaamaan yhden lautasen erikseen. Vilkuilen jo kelloa.
Tik-tak, tik-tak, aika menee ja plop-plop, lapsi leikkii ruualla. Äänensävyni tummenee ja kirenee ja yht’äkkiä jo huudankin ja olen vitun homo ja toivottavasti kuollut.

Tiedän, että nuo sanat ovat onttoja. Tietoni hiljentää minut ja rakkaani menee eteisen lattialle kiemurtelemaan: kutittaa, alin paita pitää vaihtaa.
Edes tällä elämänkokemuksella en näe asiaa lapsen kannalta, vaan vain sen, että hän käyttäytyy käsittämättömästi. Puolentoista metrin katseen väli oikaisee sen 29 vuoden ikäeron, joka välillämme on. Vanhempi ja viisaampi – ja paskat.
Taksikin perkele on jo tullut.
Yritän vielä hissin tullessa halata, mutten saa.

Päivä

Siitä on nyt puoli vuotta kun sain luvan käyttää lyhennettä yh sääli- ja ihailupisteiden keräämiseen. Päätös oli yhteinen ja exälle raskas. Olen vieläkin sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea. En vain tiedä, haluanko onnistua yksin, vai luovuttaa ja tulla yksinäiseksi. Säälipisteillä saisi nopeammin naisenpuolikkaan.
Mutta tänään on isällä karkkipäivä. Avaan itselleni varatun vaalean geishan ja maistelen sitä kuin kuningatartuuttia. Räjäytän vielä maissinjyvät ja leffahetki on valmis.
Kosto on toimintaelokuvien paras teema.

Ovikello soi liian aikaisin. Pojan reppu näyttää siltä kuin olisi täynnä kiviä, vaikka heillä oli vain uintia tänään. ”Ensin läksyt.” vastaan hänen pyyntöönsä.
Luojani miten kärsivällisyyttä repivää voi lapsen valitus olla! Toisaalta isän käskevä sävy tuntuu huutamiselta. En kuitenkaan hermostu ja puhkea karjumaan, sillä sähköpostiin oli tullut treffipyyntö deittisivuston kautta. Elämä hymyilee joskus yksinhuoltajallekin.
Silti ne kolme lyhyttä läksyriviä kestävät 45 minuuttia. Se on paljon, kun ollaan totuttu nopeaan ja tehokkaaseen elämistyyliin. En anna periksi ja lopulta, ihan hetken vain, huomaan nopean hymynkareen poikani suupielissä, kun hän hoksaa jo vähän lukevansa. Se on siellä, kaiken alla: ilo. Aamun kiukku on kaukana ja päästän hänet ulos.

Ilta

On tuskaista tiedostaa, ettei mahda mitään helposti tulistuvalle luonteelleen. Siksi meidän perheessä pyydellään anteeksi puolin jos toisinkin.
Tiskaan ja laitan perunat kiehumaan. Mietin samalla, onko tämä yksinhuoltajuus lyönyt elämänintoni alas. Enää en jaksa innostua juuri mistään, vain yksitoikkoiset arjen velvollisuudet vievät eteenpäin. Naissuhteet loppuvat alkuunsa joko omaan pelkuruuteeni tai naisen päätökseen. Tuntuu että olen tuomittu murehtimaan.
Sitten soi ovikello ja kuulen väliovenkin läpi itkun. Mielessäni vilahtaa kirjoituskelvottomia ajatuksia lähipihan pienistä tyranneista. Nykyään kun ilmestyn pihalle, he jäykistyvät ja ottavat teennäisen ystävällisen asenteen poikaani kohtaan. Eikä mitään ole koskaan tapahtunut, valehtelevat silmät kirkkaina.
Halaan poikaani ja lohdutan, ettei vika ole hänessä. Ja että perunamuusi on kohta valmis.

Äitini soittaa kahdeksan jälkeen. Valehtelen, että menee hyvin, vaikka oikeasti on rakkaudennälkä, vituttaa ja muutenkin joutuu kyyristelemään. Ne menevät kyllä ohi. Saan vähän rahaa kun mainitsen tulevista 8-vuotissynttäreistä.
Iltapalan jälkeen poikani saa kiristettyä minulta piirretyn. Otan eteeni runokirjan josta en ymmärrä mitään. Alan vilkuilla poikani ilmeitä ja kun hän harvoin nauraa ääneen, se tulee jostain niin syvältä, aivan kuin hänen persoonansa edestä aukeaisivat raskaat pilvet ja säde pääsisi läpi.
Muistan kerran, kun juttelimme sohvalla ja kerroin vitsin. En rakkaudesta paljoa tiedä, mutta silloin se oli lähellä, kun molemmat nauroimme samalle jutulle.
Luettuani iltasadun, poikani nukahtaa sohvalle pidellen kättäni rinnallaan. Siinä vieressä mietin kahta asiaa: kohta täytyy ottaa lääkkeet ja että toivoa on vielä.

Nimetön

Tunnut hoitavan poikaa hyvin mutta herää kysymys millainen äiti mahtaa olla kun huoltajuuden on saanut työtötön,psyykelääkkeitä syövä isä? Sukupuolesta viis mutta miten tähän tilanteeseen on päädytty? 7-vuotiaan kielenkäyttöön ei pitäisi kuulua v**n ho**.

Pitäisikö sinun hakea apua,poikasi tähden? Olet vielä nuori,kouluttaudu.Älä vietä päiviäsi toimintaelokuvia katsellen vaan hankkiudu ihmisten ilmoille.

Nimetön

taitaa olla mielikuvitustarinaa…

Vastaa aiheeseen: yksinhuoltajuus

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.