Nimetön

Kiroan päivää, kun kuvittelin, että minusta on äidiksi. Halusin lapsen, haluan edelleen, mutta koko elämäni on helvettiä. Poika on nyt 7kk, vilkas tenava, nousee jo tukea vasten, kontannut kuukauden, istuu, leikkii, on iso ja vahva. Raskaus oli loppuajasta vaikea, synnytys kesti 2,5 päivää ja päättyi keisariin, toipumiseen meni monta kuukautta. Takana kymmenen vuotta keskivaikeaa masennusta, terapioita parina vuotena, psykiatrilla käyntiä, lääkkeitä huonolla menestyksellä.

En tiedä, mitä tehdä. Haluan viillellä itseäni, tänäänkin koetin, mutten uskaltanut painaa kunnolla, että olisi tullut verta. Huomenna taidan rikkoa partaterän. Haaveilen lähtemisestä, etten palaisi takaisin koskaan. Haluan hakata lasta. Nukuttaessa tappelee vastaan, ja revin käsistä ja jaloista ympäri joskus liiankin voimalla. Huudan niin, että lapsi säikähtää. Isä hoitaa lasta paljon, enemmän kuin minä.

En kestä huutoa. Tänään tappelua oli jokaisella nukuttamisella, jokaisella ruokailulla, jokaisella vaipanvaihdolla ja pukemisella. Lapsi vaan potkii, äkisee, kitisee, reuhtoo. Koko perhe on sekaisin. Hammasko tulossa? Ok, jos on, niin ei auta tieto, kun tiedän, että vielä pahemmaksi helvetiksi menee, kun uhmaikä tulee, jne.

Olen surkea äiti, joka ei kestä pientäkään uhmaa, pientä vauvan vaikeaa oloa, pientä itkua. Lopetin lääkkeet järjettömien päänsärkyjen takia, liikunnasta tulee vaan kipeäksi, psykiatrille ei pääse, terapiaa en enää saa, kun tuet on käytetty loppuun. Tammikuun jälkeen ei kummallekaan tule enää rahaakaan, joten turha edes haaveilla hoidoista. Käyn vauvatukiryhmässä, sekin loppuu kohta.

Ensi viikolla tulossa käymään lapsipsyka, sossun työntekijä ja lastensuojelusta joku. En tiedä, miten kestän siihen asti. Tai miten siitä eteenpäin.

Koko elämä on helvettiä, ja pitäisi tehdä lopputyö kouluun ja hoitaa toistakin projektia.

Oikeasti haluaisin kai tappaa itseni.

Nimetön

Tuttuja tunteita. Yhtään todella mukavaa muistoa ei minulla lasteni vauva-ajoista ole. Ensimmäinen synnytys oli kiireellinen sektio, josta toipuminen vei kauan. Olin masentunut, vaikka en sitä silloin tajunnut. En jaksanut vauvan huutoa, varsinkaan silloin kun oli kaksi pientä. Koin (ja koen vieläkin) olevani surkea äiti. Tiedän mistä puhut.

Nyt lapseni ovat jo 12 ja 13. Elämä alkoi helpottaa, kun vanhempi täytti 6. Silloin sain nukkua täysiä öitä. Vieläkin kuitenkin ihmettelen, miten ihmeessä joskus luulin, että äitinä olo olisi minusta ihanaa. Se on kaikkein raskainta, kaikkein haastavinta ja kaikkein sitovinta, mitä voi olla. Joskus on ilon hetkiä, mutta joskus vain toivon, että saisin olla yksin. Silti en antaisi lapsiani pois, en mistään hinnasta.

Äidin rakkaus ei ole minulle vaaleanpunaista unelmaa, vaan joskus suorastaan riipivää ja raastavaa painajaisunta. Rakkautta yhtä kaikki.

Kerro luoksesi tuleville ihmisille kaikki mitä tänne kirjoitit. Näytä vaikka kirjoituksesi heille. Toivottavasti saat todellista apua heiltä. Älä anna periksi. Selviät kyllä, ja aikanaan helpottaa.

Nimetön

Herätys sivun ylläpitäjät, tämä loppuunpalanut äiti tarvitsee apua heti. Olettehan jo ottaneet häneen yhteyttä?

Nimetön

Vauvasi kanssa menee tappeluksi koska et osaa lohduttaa vauvaa. Vauva kaipaa lohdutusta ja ymmärrystä. tarvitset esim perhetyöntekijän avuksesi.

Nimetön

Tulin surulliseksi luettuani kirjoituksesi jokaon iso hätähuuto.Tarvitset kovasti apua monella saralla.Näytä kirjoituksesi ammattilaisille jotka tulevat luoksesi.Tietääkö miehesi näistä ajatuksista ja tunteistasi?Tarvitsetteko molemmat apua arkeen,selviytyäksenne vanhemmuudesta,arjesta?Se pieni ihminen josta olette nyt vastuussa on tärkein.Sinun pitää hoitaa nyt masennustasi ja itseäsi yleensäkin ,että jaksat hoitaa lastasi.Ota yhteyttä terveyskeskuksen lääkäriin.

Nimetön

Ymmärrän olosi, toivottavasti saat pian lisää apua. Kyllä psykiatrille/psykologille pääsee ihan varmasti, jos vaan vaatii päästä ja kertoo mikä tilanne on, ei kaunistele. Jokaisessa kaupungissa (ainakin vähänkin suuremmissa) on kriisikeskus, jonne saa tarvittaessa ajan viimeistään seuraavalle päivälle.

Itsellänikin menee hermot lapsen (1-vuotias) kitinöihin helposti, usein tuntuu että kaikki on vaan taistelua. Syöminen, pukeminen, vaipanlaitto, nukkumaan meno. Tiedät varmaan itsekin, että et saisi kuitenkaan lähteä mukaan kiukutteluun ja että se vaan pahentaa tilannetta. Lapsi ei varmasti tule parempituuliseksi, jos itse olet ärtynyt ja näytät sen lapselle. Lapsi ei osaa säädellä tunteitaan, sinun on pakko. Mutta ymmärrän, että se voi olla tosi vaikeaa, jos on jo ihan väsynyt ja loppu muutenkin. Nämä on monimutkaisia asioita.

Toivon teille kaikkea hyvää, parempaa. Lopulta kaikki järjestyy, koita jaksaa vielä vihonviimeisillä voimillasi.

Nimetön

Hei!

Keskustelupalstalle tulevat viestit ovat anonyymeja, joten emme valitettavasti voi ottaa yhteyttä viestin kirjoittajaan.

Kirjoituksestasi heräsi vakava huoli hyvinvoinnistasi. Itsesi ja lapsesi vuoksi olisi nyt ehdottoman tärkeää, että ottaisit yhteyttä esimerkiksi oman kuntasi sosiaalipäivystykseen mahdollisimman pian. Numeron 112 kautta sinua osataan neuvoa eteenpäin. Ethän epäröi pyytää apua itsellesi.

Henkilökohtaista ja luottamuksellista tukea haastavaan elämäntilanteeseen voit saada myös kirjoittamalla MLL:n Vanhempainnetin nettikirjepalveluun. Ajatuksia ja tunteita voi jakaa myös MLL:n Vanhempainpuhelimessa. Numero on 0600 12277 (0,08 e/min + pvm/mpm), ja puhelin on avoinna maanantaisin 10 -13, tiistaisin 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin 10-13 ja torstaisin 14-20. Kirjeisiin ja puheluihin vastaavat koulutetut vapaaehtoiset päivystäjät, jotka ovat itsekin vanhempia.

Lämpimin terveisin ylläpito

Nimetön

Kirjoittaja ei ehkä ymmärrä että omalla käytöksellään koko
ajan pahentaa itsensä ja vauvan tilannetta.
Ei vauvaa saa kohdella noin, repimällä ja tappelemalla…!!

Parempi olis että lapsi olisi muualla kuin väkivaltaisella hoitajalla.
Oma asenne vaikuttaa paljon ja sitä masennusta voi silti pitää
ja hoitaa vauvaa eikä näyttää sille miltä tuntuu.

Nimetön

Hei. Luin kirjoituksia ja olen ollut samalla aaltopituudella. Huono suhde jossa minä rakensin yksin suhteen ja olin yksin koko ajan. Sitten koitti ero ja muutto, tämä kaikki sai minut hullujen partaalle mutta nyt on kaikki toisin, olen onnellinen ja elämäni on parempi. En ajattele enää itsemurhaa enkä viitelyä, nyt on vain aikaa Itelle ja vauvalle, joskus huonossa suhteessa on vaikea olla ja siitä on vaikea päästä eroon, mutta kun siitä tekee paremman elämän huomaa itsekin voivan hyvin.

Käy läpi asioita jotka ovat sinulle huonoja ja mistä johtuu anna aikaa vauvalle ja itsellesi. Voimia.

Nimetön

Hei! Uskoisin,että juuri tuo vaihe on todella raskas jopa täysin terveille ja energisille äideille. Koska välitän sinusta ja lapsesta, sanon sinulle:hoida itseäsi. Lääkkeitä voi vaihtaa. Mene neuvolaan,neuvolan kautta he auttavat sinua. Olen kokenut hoitaja. Itkulle voi olla monia syitä. Minun lapsella oli allergia ja ihottuma aiheutti kutinaa. Oma tunne tila myös tarttuu lapseen. Yritä rentoutua,nauttia lapsesi kanssa. Vaikkei naurattaisi,tekohymyile. . . On tutkittu,että jopa tekohymy nostaa omaa mielialaa. Ulkoile, syö hyvin, kun vauva nukkuu,nuku sinäkin . Tutkittua kilpirauhasesi, se on vaikuttanut minun hermostoon.
Kaikkien elämässä voi tulla uskomattoman vaikeita tilanteita. Avain on,miten ratkaisee niitä. Synnytyksenjälkeinen masennus on yleistä. Puhu siitä neuvolassa. Neuvolassa voi olla resursseja käytössään,mitä yleisellä puolella ei ole.Heillä voi olla oikeus laittaa lähetetä jne. Voin kokemukset, omasta ja läheisten, sanoa että mielenterveys vaihtelee. Se,että jaksat nyt heikosti ei tarkoita että jaksat aina huonosti. Jonain päivänä voit tuntea itsesi vielä vahvaksi ja onnelliseksi,rauhallisesti. Lähde ratkaisemaan asioita,askel kerrallaan. Tartu pahimpaan ongelmaan ja aloita siitä!

Anne873

Kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Eroa vain että poikani on 8kk ja olen yksinhuoltaja. Äitiys on ihan kamalaa. Tämä masennus on helvettiä, tekee tästä arjesta helvetillistä. Et ole ainut joka kokee näin. Toivottavasti asiat on paremmin jo teillä. Minun henkireikä on terapia ja kun saan viedä vauvan usemmaksi yöksi hoitoon. Hetken hiljaisuus ja rauha, niiden avulla pysyn hengissä. Tsemppiä meille loppuun palaneille masentuneille äideille, teemme parhaamme. Eikä kukaan voi enempää. On vain luotettava, että ajan kanssa se helpottaa. Eräs vanha psykiatri sanoi kerran mielestäni viisaasti ”Joskus tärkeintä mitä vanhemmat voivat tehdä, on pysyä hengissä”.

Alueelle ‘Vauvaperheen arkea’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.