Tilanne alkaa olla sellainen että mietin toistuvasti avioeroa… Meillä on mieheni kanssa vajaan 4kk ikäinen lapsi. Mieheni aikanaan otti lapsen hankinnan puheeksi, en ole häntä siihen pakottanut. Nyt mieheni ei kuitenkaan sopeudu perhe-elämään.
Kaikki kotityöt jäävät minun hoidettavakseni, vaikka mieskään ei ole enää töissä. Kun tarpeeksi pyydän ja jankutan niin hän voi korjata jonkun rempallaan olevan asian, mutta tekee senkin vain vähän sinnepäin. Jos asiasta sanoo, niin ”mulle ei mikään kelpaa” ja tätä sitten käytetään verukkeena hommien välttämiseen. Esim. vaihtoi hanan kun termostaatti hajosi, joka toimii nyt hyvin, mutta nyt sekä hana että pesukone vuotaa.
Oman aikansa hän käyttää mm. tietokoneella istumiseen ja omiin harrastuksiin. Tietokoneella vietti ennen yli 3 tuntia päivässä, nyt on vähentänyt sen puoleentoista tuntiin, mikä on kuulemma ihan minimi. Puhelimessa aikaa kuluu toinen samanmoinen ja harrastuksiin useampi tunti päivässä. Nytkin lähti taas viikon reissuun, ensimmäisen puolentoista viikon reissun teki heti vajaa viikko sen jälkeen kun sairaalasta kotiuduimme.
Sanomattakin lienee selvää että lapsenhoito kokonaisuudessaan kuuluu myös minun työlistalleni. Noin 20 minuuttia päivässä hän voi lasta viihdyttää jotta voin vaikka laittaa ruokaa, mutta tämäkin sillä edellytyksellä ettei ole tarvetta mennä facebookkiin ja lapsi on hyvällä tuulella. Huonotuulista lasta hän ei osaa rauhoittaa kun ei ole hoitamiseen aikaisemminkaan osallistunut. Hänen kuuluu myös saada nukkua pitkään jos on telkkaa katsonut yömyöhään. Jos minä olen väsynyt, niin hän kysyy miten hän muka lasta voisi hoitaa. Lapsi syö tuttipulloa, joten hoitaminen olisi mahdollista myös muilta kun minulta.
Rahansa hän käyttää harrastuksiin, joten myös lapsen kulut jäävät minulle. Parhaimmillaan joudun maksamaan myös kaikki mieheni ruuat kun häneltä on rahat loppunut. Takaisin en niistä rahoista saa muuta kuin yhden mieheni tarjoaman hesesterian tms. Hänet irtisanottiin yt-neuvottelujen seurauksena, eikä hän ole tehnyt mitään saadakseen uutta työtä, eikä kuulemma kiinnostakaan.
Haluaisin vain normaalia perhe-elämää, ja tällä hetkellä tämä ei ole sitä. Tällä hetkellä tämä suhde on pelkkä rasite. Mieheni ei suostu lähtemään terapiaan. En kuitenkaan haluaisi rikkoa lapseni perhettä enkä tiedä miten hän voisi isäänsä nähdä jos olisimme erossa, koska mieheni ei osaa häntä hoitaa
Hei!
Elätte molemmat miehenne kanssa vaikeassa tilanteessa. Miehesi kokee, ettei hän osaa hoitaa lastaan. Suhde lapseeen luodaan kuitenkin vauvaiässä ja parhaiten oman lapsensa oppii tuntemaan hoitamalla häntä. Miehesi menettää todella paljon, jos hän ei ole halukas viettämään aikaa lapsensa kanssa! Opeta miestäsi hoitamaan lasta ja kannusta häntä ottamaan vastuuta kodin asioista. Kun miehesi on oppinut hoitamaan lasta, jätä heidät aina välillä kahdestaan ja luota siihen, että lapsi tulee hoidetuksi. Voit sillä välin harrastaa itse jotain mukavaa. Vaikka pieni lapsi on paljon kiinni äidissään, kuuluu hänen hoitonsa molemmille vanhemmille. Myös kotityöt kuuluvat kaikille.
Sekä äidillä että isällä on oikeus ja velvollisuus hoitaa lastaan. Molemmilla vanhemmilla on myös oikeus joskus tehdä jotain itsekseen. Koittakaa löytää ilo niin kotitöistä kuin lapsen hoidostakin. Mikäli yhteistä säveltä ei löydy, kannattaa harkita pariterapiaa tai muuta apua tilanteeseenne.
Hei! Onko sinulla spostiosoitetta johon voi laittaa viestiä?
[Julkaisemme sähköpostiosoitteita vain Uusia ystäviä-palstalla! Terveisin ylläpito]
Ethän erota perhettä, kun ei teillä sellaista tunnu olevan. Voit itse paremmin jos lähdet ja sitä kautta myös jaksat paremmin lapsen kans. Meillä eron jälkeen ex alkoi otta poikaa kylään, kun tämä oli noin kolme. Aiemmin ei uskaltanut, ihan ymmärrettävää. Tuollaiset miehet ei muutu ja parempia on. Haet vaikka tukiperheen lapsesi kanssa, kun olet siitä loisesta päässyt. Tsemppiä!
Itsellä oli vastaava tilanne. 2 vuotta odottelin muutosta ja pyytelin milloin mitäkin mutta sitten läksin. Alussa oli isän kanssa tosi hankalaa, hän kun tietenkään ei ymmärtänyt ratkaisuani. Mutta nyt (erosta 6 vuotta) ollaan paremmissa väleissä kun ehkä ikinä 11 vuoden yhdessäolon aikana ja huolehditaan pojan hyvinvoinnista todella hyvässä yhteisymmärryksessä. Kävimme myös ennen eroa parisuhdeterapeutin johdolla juttelemassa ja se oli hyvä juttu ja tasoitti pahinta myrskyä vaikkei johtanutkaan toivottuun lopputulokseen.
Minulla on tällä hetkellä aikamoinen mielipide asiaan: kaikki eivät yksinkertaisesti ole yhtä vauvantuoksuisia vanhempia ja asiaan ei pääse sisälle. Lapsen hieman kasvettua (kun kommunikointi esim. alkaa sujua) tilanne helpottaa aika radikaalisti. Ainakin meillä kävi näin. Äidin pinna vaan ei tahdo kestää sitä odottamista että milloin isästä ja lapsesta tulee ”kaverit” kun joka päivä on herättävä uuteen aamuun ja monta kertaa yölläkin. Kiva olisi laittaa puhtaita vaatteitakin joskus päälle… Muista että kämpän ei tarvitse olla putipuhdas kaiken aikaa! Kunhan on pötyä pöydässä ja kunnon päikkärit välillä!
Sinuna tekisin niin että jätät paperille ohjeet vaikka kellonaikoineen ja lähdet ihan minne vaan pariksi tunniksi kerrallaan, tietenkin niin että voit luottaa heidän pärjäävän ohjeillasi. Lopputulos tulee varmaankin olemaan joko se, että isältä tämä ”peikko” häviää pikkuhiljaa kun itsekin huomaa ettei se ammattipätevyyttä vaadi tai sitten hän lyö rukkaset tiskiin. Lapset on kyllä ennenkin pehmittäneet koviakin kundeja ja oman elämänsä sankareita!
Älä anna asioiden soljua nenän edestä vaan vaadi oma tilasi ja katso mitä tapahtuu, onnea matkaan!