Isovanhemmat = ongelma josta ei saa puhua

Nimetön

Kaikilla keskustelufoorumeilla toitotetaan että vanhemmilla on pinna kireällä. Isovanhemmilla on oikeus hemmotella…

Miksi missään ei saa sanoa että isovanhemmat ovat lapsiperheille toisinaan jopa ongelma?

Esimerkkejä:

Entäpä kun… mummo lukee sisustuslehteä pihakeinussa ja potkii lisää vauhtia. Keinun toisella laidalla istuu 10 kk ikäinen lapsi…. mummosta on niin ihana pitää lapsenlasta ulkona auringossa, ilman mitään aurinkosuojaa ja keinutella samalla lehteä lueskellen…

Entäpä kun …mummo vie vuoden ikäisn laiturille katsomaan vettä ja lähtee itse kitkemään kukkapenkkejä….

Entäpä kun …mummo antaa 3 vuotiaan leikkiä meikeillä… pöydällä kynsilakanpoistoaineet, sakset, jne.. yöpöydällä lääkepurkkeja, mummo menee tekemään ruokaa. Mummosta on ihanaa tehdä tyttöjenjuttuja lapsenlapsen kanssa….

..sitten tietysti kaiken lisäksi karkin ja lelujen jatkuva virta ja lapsen jokaisen oikun noudattaminen…

Miksi aina vaan käsketään vanhempien löysätä kireää pipoa ja antaa isovanhempien touhuta?

Yleensä isovanhemmille on asioista sanottu, mutta he eivät ota kuuleviin korviinsa. Ovatko isovanhemman ikääntyessään (alle 60 vuotiaina jo) unohtaneet miten valvotaan lasten turvallisuutta? Miten ihmeessä he ovat onnistuneet pitämään omat lapsensa hengissä?

Sitten isovanhemmat itkevät oikeuksiensa perään kun lapsia ei jostain kumman syystä anneta heille hoitoon. Ja sitä hoitoon tahtomistahan riittää….

Nimetön

Juu. En anna lastani anopille hoitoon. Eikä johdu siitä, että on anoppini. Hän on mankunut lapsen syntymästä asti ”koskas sinä tulet mummille yökylään” jne. No hän ei pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, eli turvallisuus ei ole taattu. Hän ei uskalla laittaa rajoja, vaan lapsi saa hänen mielestään tehdä mitä haluaa (nyt 5v.). Hän lässyttää lapselle eikä osaa olla luontevasti lapsen kanssa. Hän tuputtaa ja tyrkyttää ruokaa. Kaikki vain tökkii hänen tavassaan olla lapsemme kanssa. Käydään kylässä ja sillä hyvä. Ja sittenkin vingutaan, kun käydään liian harvoin ja asutaan liian kaukana (automatka 30min). Itse hän ei kyllä meille ole tulossa oma-aloitteisesti, mutta lasta pitäisi aina hänelle käydä ”näyttämässä” ja mummia ”kattomassa”. Ei ymmärrä, että meillä työssäkäyvillä ihmisillä on muutakin tekemistä iltaisin ja viikonloppuisin. Ihan pelkkä arkikin vie aikaa.

Nimetön

Hei,

Myös meillä on havaittu, että vanhemmat ihmiset eivät enää osaa/jaksa huomata mahdollisia vaaratilanteita ja jotenkin ajatus meidän mummoilla riittää vain hetkeksi lapseen ja sitten ajatus siirtyykin vaikka ruuanlaittoon ja lapsi unohtuu. Äitini jätti 2 v yksin aamiaispöytään, kahvinkeittimen ihan pöydän reunalle (lapsi olisi voinut vetää sen päällensä) ja puuron kiehumaan hellan reunimmaiselle levylle ja meni itse suihkuun. Muisti sitten suihkusta tullessaan, että jäikös se puuro siihen hellalle.

Lisäksi meillä vielä lisänä, että isoäiti haluaa jollakin kummalla tavalla näyttää valtaansa (tai näin olen sen tulkinnut, voihan se olla jotakin muutakin): jää lapsenvahdiksi ja sovitaan, että ovat sisällä ja sitten tietenkin menevät ulos vaikka toisin sovittiin tai isoäiti ilmoittaa, että voi katsoa lapsia muutaman tunnin ja kertoo sitten, että kävi suihkussa, kun oli niin kuuma ja jätti pienet lapset yksin leikkimään. Eli halutaan hoitaa, muttei kuitenkaan jakseta ja sitten tehdään mitä mieleen juolahtaa. Yhtään ei voi luottaa ja siksipä hoitoajat ovat lyhyitä ja vain äärimmäisessä hädässä. Yhtään ei tee mieli loukata vanhaa äitiä, mutta eipä sitä voi lasten turvallisuuden kustannuksella leikkiä. Harmittaa. Ja kuten tässä ketjussa muillakin: apua ollaan tarjoamassa todella usein.

Täytyy vain luovia tässä ja yrittää muistaa, että kun itse on ikääntynyt, niin voisi paremmin jutella omien lapsien kanssa siitä, mitä odottavat lastenlasten hoidolta ja mitä sitä sitten siinä vaiheessa itse vielä osaa/muistaa/jaksaa.

Nimetön

Meillä on kärjistynyt tilanne siihen että isovanhemmilta on tullut kuristus uhkailuja, sekä kolmistaan vaimoni kanssa ovat alkaneet haukkua ja toivoa eroa vielä lasten kuullen.
”Sinä et tuollaista miestä tarvitse”

Traumaattisesta kokemuksesta selvittyäni päätin (tilanteeseen liittyi paljon muuta jonka vuoksi olin heikoimmillani), että lapset eivät enää mene Mummolaan. Siellä päivittäin Mummo ja Vaari haukkuvat ja lyövät toisiaan. Aamu ei ala siellä ilman että toista huudetaan idiootiksi tai imbelissiksi. Pääsääntoisesti kaikki tapahtuu anopin toimesta. En halua että lapset oppivat käytännössä täysin vihamielisen ympäristön puhumattakaan Appiukon alkoholin käytöstä ja kännisestä konttaamisesta lasten edessä.

Kaikki historia, uhkailut, haukkumiset ja henkiset pahoinpitelyt olen yrittänyt sietää Vaimoni käytännössä vähätellessä koko ongelmaa syyttäen siitä minua. Nyt se on loppu, minkäänlaista anteeksipyyntöä ei ole tullut vaikka itse olen malttanut mielen, ja pysynyt erossa henkilökohtaisuuksista ja muistuttanut siitä kuinka mä olen kuitenkin isä ja kasvattaja (myöskin koulutukseltani).

Tiedän että tämä ei enää onnistu ilman että nuo isovanhempiaan itsenä pitävät suljetaan lasten kasvatuksesta. Tässä asiassa ei auta vaimoni juonittelu lasten kautta ja hän yrittää koko ajan puhua lapsille kaikkea hunajaa heidän korviin miksi mummolaan pitäisi lähteä ”siellä on lunta, siellä on joulupukki yms.”

Samaan aikaa Mummo syyttää minua liian ankaraksi, koska en halua lasten vetelevän sokeria, roskaruokaa, karkkeja päivittäin. Lisäksi heitä palkitaan juuri noilla roskaruoilla. Eli he kokevat sen palkintoina.

Jos tulee ero, niin koko tämä suoja menee mahdottomaksi. Lasteni vuoksi olen käytännössä tehnyt montaa työtä ja opiskellut samaan aikaa, Vaimon kirjoittaessa ja hoitaessa kotitöitä 7 vuotta. Olen sairastanut vakavan masennuksen johtuen tilanteesta ja työuupumisesta, mutta saanut pidettyä laivan pinnalla huolimatta kovista menoista. Vaimon mukaan hän on osallistunut elättämiseen työttömyysturvallaan.

Olen selättänyt masennuksen ja päässyt eroon lääkkeistä (joista irtautuminen oli muuten pahempaa). En suosittele niitä kenellekään. Olen saanut hoidettua lisää töitä vaimollenikin, joiden myötä vastuu on niiden hoitamisesta siirtynyt mulle. Ei ole varaa menettää mainetta, koska itse olen asiakkaat hankkinut. Kaikki on melkein ok, kunnes taas vi***** alkaa jos hankin pojalleni esim. syntymäpäivä lahjaa, jolloin alkaa lapsellinen käytös ja yritys saada poikani tuntemaan syntymäpäivillään syyllisyyttä siitä että nyt käydään hänen kanssaan pizzalla ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Nyt kun kerroin että laitan tän kirjoituksen, koska muuten ajaudun heidän luomaan mielenterveydelle uhkana olevaan kuoppaan, tuli vastaus, että ”mä hankin sulle lähestymiskiellon”.
ja tämä on sitten loppu meidän avioliitolle.

Näin tervehenkistä ja rakentavaa keskustelua meillä on, ja useimmin vastaus on vain että ”mä en jaksa puhua”.

Nyt tarvitsen ohjeita ja voimia. Mulla on monta ”työmaata”, jotka pitäisi hoitaa kunnialla ja en saa enää voimia tehtyä koska tämä tilanne lähti taas syömään uskomattomalla tavalla voimavarani.
En keksi muuta kuin kirjoittaa paha oloni pois ja toivoa ihmettä. Rakastan lapsiani aivan suunnattomasti ja uhkailut ”vien sun rahat” ja ”et tuu enää näkemään lapsiasi” kaikuvat koko ajan korvissa. Anopin ohjett lapsilleen ”hyväksikäytä sitä” yms. eivät myöskään ole historiassa kasvattaneet omaa luottamusta Vaimoa kohtaan. Sormuksien käytöstä he olivat Anopin kanssa yhtä mieltä että eiväthän hekään käytä, joten meidänkään ei tarvitse. Mun sukunimen käytöstä ei olla edes keskusteltu, mutta en ole jaksanutkaan kaikesta aiheuttaa keskustelua.

Tekeekö tämän kaiken sietäminen musta täysin Idiootin ja sinisilmäisen. Eihän tällaisessa ole mitään järkeä enää….

Toivonsa menettänyt

Lapseni kummatkaan isovanhemmat eivät ole mukana lastenhoidossa mitenkään ja parempi niin. Yksi saa aikaan lasten lasten välille eripuraa ja ei osaa olla lasten seurassa luonnollinen vaan muuttuu feikiksi ja piilovittuilevaksi. Toisen puolen isovanhemmat ovat vanhanaikaisia ja käyttävät liikaa kuria muutenkin herkkään ja yli-kilttiin lapseen..eli kummankin puolen isovanhempien seura saa pikemminkin kyyneleet lapsen silmiin kuin että heistä olisi tueksi ja turvaksi pienelle ihmiselle. Ja vanhemmille myös aiheuttaneet pahaa mieltä ja lähes avioeron niin että parempi kyllä ilman heitä. Harmittaa kyllä ettei ole sellaista mummolaa mihin olisi mukava mennä tai pitää yhteyttä ja autella puolin ja toisin.

Tiina

Meillä ei ole kuin yksi mummi lapsilla se on minun äitini. Hän on vaikea tapaus ja tilanteet kärjistyvät hyvin usein siihen, että hän välittää vain toisesta lapsenlapsestaan eli tyttärestäni. Pojastani hän ei välitä yhtään. Ei kehu, ei kannusta eikä juuri puhu. Vaatii oikein ponnisteluja häneltä jos hän välittämistä yrittää esittää. Mutta toisaalta ei edes yritä, sillä inho ja viha poikaani kohtaan näkyy hänestä kauas. Poikani aistii tämän, emmekä vie häntä enää mummille yökylään koska hän ei itse halua. Tyttö saa vielä toistaiseksi mennä. Mutta tiedän, että hän on manipuloinnin uhri kuten minäkin olin aikanaan.

Kalle

Meillä tilanne on kummallinen. Oma äitini potee jonkinmoista ikäkriisiä ja on ensimmäistä kertaa yksin ilman mieskumppania eronsa jälkeen. Meitä veljeksiä perheinemme on 3 ja kaikilla lapsia. Me avopuolisoni ja poikani kanssa asumme lähimpänä (100 km). Mummu olisi koko ajan tulossa ”avuksi” ja tahtoisi 2v poikaamme jatkuvasti sinne kylään. Se apu kun ei vain koskaan ole tuntunut oikein avulta. Mummu on voimakastahtoinen ja aina oikeassa ja osaa loukkaantua hyvin syyllistävösti, jos hänen käytöstään kritisoi. Aiemmin ei ole ollutkaan tarvetta puuttua toisen käytökseen, mutta nyt on kyllä tietty kunnioitus häntä kohtaan äitinä alkanut rapisemaan. Mummu sanoo pojan kuullen usein, miten ”tiukkoja, julmia, vihaisia ja väärässä nuo vanhempasi ovatkaan”, ”tule mummun syliin, mummu auttaa ja hoitaa”. Monesti myös lahjoilla ja karkeilla houkuttelee pois meidän luotamme ja sepittelee tarinoita, joiden opetus on aina sama: mummu on parasta hänelle, eivät vanhemmat.
Kunnioittaisin äitiäni, jos hän kunnioittaisi meitä vanhempina. Meillä veljeksillä oli hyvin vapaa ja liiankin rento kasvatus äitini puolelta. Hän oli kaveri, ei niinkään äiti. Omaa poikaani kasvatamme puolisoni kanssa rakkaudella ja rajoilla. Itselläni en muista kovin paljon rajoja ikinä olleen ja muistan tunteneeni olevani aika turvaton. Tästäkin mummu kommentoi, että ”lasta ei saisi kieltää”. Kasvatusperiaatteemme eivät siis täsmää, mutta me emme lapsen kuullen ikinä puhu pahaa mummusta. Mummu sen sijaan haukkuu meitä pojan kuullen ja mököttää usein.

Surullinen

Ihanaa että tästä aiheesta keskustelu. Meillä toiset isovanhemmat ovat ilmoittaneet että eivät jaksa osallistua lastenlastensa elämään. Puolisoni puolen isovanhemmat asuvat onneksi niin kaukana että heitä joutuu tapaamaan vain 1-2 kertaa vuodessa ja nekin kerrat ovat täyttä tuskaa. Puolisoni puolen isoisä on alkoholisoitunut tv:n tuijottaja. Isoäiti todella kieroutunut luonteeltaan. Häneen ei pysty luottamaan ollenkaan. Hän ei jaksa keskittyä lapsiin. Vaikka esittää muille että on muka niin ihana mummo. Hänen omat mielenkiintonsa kohteet menevät aina lastemme edelle vaikka näkee lapsenlapsiaan niin harvoin. Luulisi silloin keskittyvänsä vain heihin. Vanhimman lapsemme ristiäisissä hän sanoi kahvipöydässä annoitte huonon nimen lapselle. Nyt puolisoni pakottaa lapsemme lähtemään kanssaan pitkän matkan päähän katsomaan tätä isoäitiä ja isoisää koska se on velvollisuus. Joka vuosi olen lähtenyt velvollisuuden tunnosta mukaan. Tänä vuonna en lähde. Lapsetkaan eivät haluaisi lähteä. Jotenkin niin kurja olo lasten vuoksi kun heidän kaverit kertovat ihanista mummola vierailustaan. Meillä ei voi kyllä mummola vierailuilla hehkuttaa kun vastentahtoaan sinne pakolla viedään velvollisuuden tuntoon vedoten.

Laura

Tilanteen kärjistyttyä vanhempieni kanssa kirjoitin epätoivoissani Googlen hakukenttään ”Huonot isovanhemmat -tukiryhmä” ja päädyin tänne. Luettuani aiemmat kirjoitukset sanoisin keskustelun määrän chatissa kiivastuneen kuluneen vuoden 2019 aikana. Onko tämä merkki siitä, että suuri ikäpolvemme, jota omat 50-luvulla syntyneet vanhempani edustavat, on täynnä huonoja isovanhempia? Tämä kävi mielessäni myös, sillä vastaavanlaisia – ei kylläkään niin pahoja – ongelmia kuin meillä, on myös muilla ystäväpiiriimme kuuluvilla lapsiperheillä isovanhempiensa suhteen.

Omat vanhempani käyttäytyvät vihamielisesti ja halveksuen minua ja miestäni kohtaan. Laitamme lapsemme kaikessa etusijalle, elämme hyvin perhekeskeistä elämää ja nautimme siitä. Olisin toivonut vanhempieni jakavan nämä arvot kanssamme, sillä ollessani itse lapsi, uraa luodessaan heillä ei riittänyt minulle aikaa. Nyt he ovat eläkkeellä. Olemme kuitenkin luopuneet toivosta tämän suhteen jo vuosia sitten pyrkien itse sittemmin mahdollistamaan lasten ja isovanhempien mukavat kohtaamiset luoden itse tällaisille puitteet. Emme ole edes osanneet odottaa kahdenkeskeisiä hetkiä ja olemme olleet valmiita tyytymään heidän osaltaan hyvin vähään. Tällainen järjestelyhän kuormittaa lapsiperhettä jo entisestään, mutta näin olemme saaneet ylläpidettyä suhdetta viimeiset vuodet, kunnes nyt sekään ei tunnu riittävän.

Vanhempani eivät halua olla tekemisissä minun tai mieheni kanssa, mutta eivät ilmaise sitä suinkaan suoraan, vaan haukkuvat meitä selän takana muulle suvulle ja yhteisille tuttavillemme. Asiat käännetään myös päälaelleen väittäen meidän aiheuttavan riitatilanteet ja haluavan erottaa heidät lapsista. Jos epäkohdat ottaa puheeksi heidän kanssaan, on se kuin kaataisi bensaa liekkeihin – nyt olemme tällaisen jälkeisessä tilanteessa, eikä ulospääsyä siitä näy. Omasta mielestään heistä ei löydy kehitettävää.

Vanhempani lähtevät siitä ajatuksesta, että heillä on oikeus tavata lastenlapsia milloin ja missä haluavat sekä täysin omilla ehdoillaan. Meidän tulisi vain sopeutua heidän oikkuihinsa. Lasten oikeuksilla ei ole minkäänlaista painoarvoa. On vain heidän mielihalunsa, tarpeensa ja toiveensa. Heidän aikataulunsa ja sovitut menonsa. Tapauksessamme isovanhemmat ovat tapojensa orjia, jolloin usein mielivaltaisilta kuulostavat menot aikatauluineen ajavat esimerkiksi alle 5-vuotiaan lapsen nälän edelle.

Tämä on mielestäni suurin epäkohta isovanhempien osallisuudessa lastenlastensa elämässä. Mielestäni oikeus tulisi olla lapsella – heissä on kaikki toivo ja tulevaisuus. Heistä tulisi pyrkiä kasvattamaan rakastamalla, terveitä esimerkkejä antamalla ja myönteisiä kokemuksia tarjoamalla tasapainoisempia ihmisiä kuin varmasti oman sukupolveni edustajat monilta osin ovat. Lapsen ei taas mielestäni tule olla sisällön tuottaja isovanhempiensa elämässä.

Tilannettamme hankaloittaa entisestään se, että vanhempani asuvat kolmen tunnin ajomatkan päässä ja meitä arvelluttaa jättää lapsia heidän hoitoonsa. Yksin lasten kanssa leikkiminen on osoittautunut heille haasteelliseksi, vaikka olemme mieheni kanssa hoitaneet tuona aikana muut askareet, kuten ruoka- ja pyykkihuollon, huolehtineet yleisesti järjestyksestä ja maksaneet ruoat.

Minua on myös kasvatettu manipuloimalla, minkä huomaan nyt toistuvan lapsiamme kohtaan. On lisäksi huolestuttava yhdistelmä, kun isovanhemmalla on taipumus manipulointiin ja samalla lapsen vanhemman halveksuntaan. Olemme menettäneet luottamuksemme heihin monen kielteisen kokemuksen seurauksena.

Näkisin, että rakastavien isovanhempien kaunein teko jälkikasvuaan kohtaan olisi voimavarojensa rajoissa pyrkiä keventämään lapsiperheen taakkaa viettämällä aikaa lastenlasten kanssa ja olemalla heille sitä, mihin vanhemmilla ei arjen pyörityksessä aina riitä aika ja voimat. Olen yrittänyt avata tätä ajatustani omille vanhemmilleni, mutta ei se vain avaudu. Oma isäni vastasikin minulle tähän: ”Ai nytkö sulla on muka jotain syvällisiä ajatuksiakin?”

Onko todella niin, että joudun jälleen odottamaan seuraavaan lukuun elämässäni, jolloin voin korjata vanhempieni virheitä puolestaan omien lastenlasteni kanssa? Olen äärimmäisen surullinen, etten voi tarjota lapsilleni tässä vaiheessa parempaa. Jos isovanhemmat olisivat kaupan, ostaisin hyviä sellaisia lapsilleni tusinan.

Muut vähääkään vastaavassa tilanteessa: kaikki vinkit tuskamme helpottamiseksi otetaan suurella kiitollisuudella vastaan! 🙏🏻

Minä vaan

Oma äitini jätti yksin 4-vuotiaan poikani Helsingin päärautatieaseman laiturille vahtimaan laukkuja. 2 metrin päästä tuli juna juuri laiturille ja ihmisiä vilisi sinne tänne. Pyysin häntä erikseen pitämään poikaani tiukasti kädestä, kun kannan laukkuja junasta. Se oli hänestä turhaa. Luottamus meni täysin, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Vieläkin puistattaa se tilanne, kun mietin näin jälkikäteen. Ollaan yhteydessä mummin kanssa, mutta en iki maailmassa jätä poikaani hoitoon hänelle edes viideksi minuutiksi.

lapseni pappa ja mummi

Lapsieni pappa ja mummi ovat kuolleet.
Minulla on ikävä äitiä ja isää. Nyt olen itse mummi. Minkä taakseen jättää, edestään löytää.
Valitettavasti.
Miten toimin, miten tyhmästi toiminkin,
Nyt sitä samaa on minulla. Nähkää se hyvä ajoissa, anna heikkous anteeksi, ettei tarvitse katua. Saat saman takaisin.

Surullinen

Miltä tuntuu, kun et voi olla mummi ollenkaan. Mietit mikä sinussa on vikana? Miksi tällaista rasismia saa olla olemassa? Kukaan ei peräänkuuluta sitä, mikä valta onkaan vanhemmilla. Jos he päättävät ei mummi saa tavata lapsenlapsiaan lainkaan. Ei minkäänlaista kommunikaatiota. Ei kuvia , ei mitään. Minut on täysin pyyhkäisty pois lastenlasteni elämästä. Itse olen viiden lapsen äiti. Siis pidän itseäni kokeneena kasvattajana. Valmistun nyt ammattikorkeakoulusta agrologigsi. Takana on viisi vuotta tiivistä opiskelua. En mielestäni ole ”tyhmä”. Rasismia voi olla myös toisin päin. Maahanmuuttajat kokevat rasismia. Myös minä koen rasismia, vaikka olen kanta suomalainen. Vävyni on ranskalainen ja vielä aatelinen. Minä sukujuuriltani umpisavolainen en ole sopivaa rotua. Suorasanainen lavertelija! Erosin miehestäni viisi vuotta sitten ja sen jälkeen en ole saanut tavata lapsenlapsiani. Eron haki mieheni en minä. Entinen mieheni saa tavata lapsenlapsiani vapaasti ja hoitaa rajattomasti. Vävy ja entinen mieheni ovat parhaat ystävät. Sattuu suunnattomasti, kun toiset ihmiset luovat minusta kuvan lapsenlapsille enkä koskaan voi luoda suhdetta heihin. Lapsuus on jo menetetty. Miettikää vanhemmat tarkkaan , kun asetatte rajoituksia isovanhempien tapaamiselle. Itselle omat isovanhemmat ovat jättäneet suuren kulttuuriperinnön, josta olen ylpeä. Savolaisuuden!

Mumneli

Näen hädän ja huolen lasten vanhemmilla,
jota ei saisi olla kun vanhempiensa hoteisiin lapsensa jättävät.Kyllä meillä pitää olla
selkeä vastuu olla luotettavia aikuisia ja suojata kaikissa tilanteissa ensisijaisesti lapsien turvallinen olo.Lasten vanhempia myös kuunnellen.Mikäli lapsilla on rajoitettu karkin syönti, rajoitetaan sitä myös mummolassa vaikka mummolan tavalla.Vaikka jälkkärijäätelö ruoan jälkeen
Ja kerran karkkihetki vkl aikana.Koen että meidän tulee suunnilleen jatkaa siitä miten vanhemmat tekee.Toisaalta voimne antaa paljon sellaisia muita elämyksiä esim luontoretkillä mitä vanhemmat eivät välttämättä aina ehdi,kertoa ja lukea
tarinoita ja rakennella ja oppia kaikenlaista.Ei lasten luottamusta voi eikä tarvitse ostaa tavaroilla vaan sen voi ansaita omalla toiminnallaan olemalla läsnä ja silloin on itselläkin hauskaa.On mukava viedä iloinen lapsi jolla on kerrottavaa takaisin kotiin ja noutaa taas seuraavan kerran.Ihania hetkiä on kun lapsi juoksee syliin kun menee käymään.Se ei tarvitse suuria juttuja,pienet tavalliset yhdessä touhutut asiat riittävät.Toivon sovinnollisia hetkiä ja suvaitsevaisuutta kaikien vanhempien välille,puhumalla asiallisesti
Ja kunnioittavasti puolin ja toisin.Se on kaikkien etu.Tiedän,ei aina onnistu,mutta voi yrittää.😊

LopenKyllästynyt

Anoppini on leimannut minut lastenpiilottajaksi. Mielestään olen vienyt lapsen piiloon häneltä. Hän on omalla käytöksellään saanut aikaan sen, ettemme ole hänen kanssaan tekemisissä. On ollut aina tervetullut luoksemme ja on myös kutsuttu mutta ei ole kiinnostanut. Kun ei ole tullut, on laittanut meidän syyksi. Levittää itse keksimiään juttuja muille, jotka sitten uskovat hänen versionsa ja alkavat myös kiukutella. Viimeinen niitti oli kun alkoi minua omalle äidilleni haukkumaan ja tekeytyi marttyyriksi. Hullu saa olla mutta ei tyhmä! Lapseni eivät tarvitse ympärilleen noin negatiivista ihmistä. Pitäisin itseäni tyhmänä jos antaisin lapseni olla tekemisissä ihmisen kanssa joka haukkuu tämän omia vanhempia. Kaiken lisäksi anoppi kuvittelee että me olemme menettäneet jotain ihmeellistä, kuten hänet. Kunpa ymmärtäisi jättää meidät rauhaan ja hankkia elämälleen jotain kunnollista sisältöä.

Kateellinen

Perheeseemme kuuluu 1 ja 3 vuotiaat lapset ja isovanhemmat asuvat kaikki suhteellisen lähellä 15min ajomatkan päässä. Ennen kun meillä oli lapsia, vanhempani hoitivat muiden sisarusteni lapsia, ottivat jopa töistä lomaa että pääsivät 100km päähän useamman päivän ajaksi hoitamaan lapsenlapsiaan.
Nyt kun meillä on lapsia, hoitoapua ei tule. Kysyttäessä tuntuu siltä kuin se olisi hankalaa. Jälkikäteen kuulen miten veljeni lapset ovat olleet siellä yötä ja siskoni lapset ovat tulossa sinne viikoksi kesälomalla. Olen alkanut ymmärtämään että äidilläni on suosikkilpaset, niin on ollut pienestä asti mutta nuorempana en sitä tajunnut. En enää edes viitsi kysyä apua koska tiedän että sitä ei tule.
Anopilta kun kysyy pääsisikö hän hoitamaan lapsia, hän alkaa luettelemaan miten paljon hänellä on tekemistä sillä viikolla. Suoraa vastausta ei saa. Lisäksi hän meni varaamaan Viron lomamatkan sille aikaa kun hänen oli tarkoitus hoitaa esikoista minun ollessani synnärillä. Tekisi mieli muuttaa ulkomaille isovanhempien takia, sieltä löytyisi yhtä paljon lastenhoitoapua.

Vastaa aiheeseen: Isovanhemmat = ongelma josta ei saa puhua
Huomioithan että keskusteluareenan viestit tarkistetaan ennen julkaisua. Periaatteiden vastaisia viestejä ei julkaista. Työntekijät moderoivat viestit kaksi kertaa viikossa, joten viestisi julkaisemisessa saattaa kestää joitakin päiviä.