Isovanhemmat = ongelma josta ei saa puhua
Meillä mummo tunkee viikonlopuiksi meille kolmilapsisen perheeseen yökylään. Makaa sohvalla ja kertoo oman elämänsä ongelmista, miten rankkaa hänellä on. Ehkä voi astiat korjata pari kertaa vkl aikana, muuten on passattavana. Asuu kuulemma niin kaukana, että pitää ilmeisesti sitten saada pidempään olla. Yksi yö ei riitä (3-4 h matka) , pitää olla 2-3 kerrallaan. Ja näitä viikonloppuja 3-4 vuodessa.
Mummo lapsille tärkeä. Hoitaa isompia loma-aikoina viikon kahdesti vuodessa, alkujaan yhtä kerrallaan pari päivää. Mutta pitääkö lapsiperheen majoittaa aikuista ihmistä isovanhempisuhteen takia? Olen jo sulkeutunut kun hän on meillä ja arvostelee ruokapöydässä ääneen valintojani. Kerään kiukkua ja pelkään että joku päivä räjähdän. Teemme vaativaa työtä ja minulla siihen päälle opiskelujen vuoksi todella kuormittava elämäntilanne. En pidä hänestä enkä viihdy kotonani kun hän on meillä. En voi sille mitään. Lasten takia olen tämän sallinut, nyt ajattelin ilmoittaa, että tervetuloa kahville mutta yösija on etsittävä muualta. Ei kai meidän pidä kärsiä siitä, mihin hän on eläkkeellä päättänyt asettua asumaan? Jos hänelle lapset tärkeitä, eikö hän ole sitten se joka joustaa (asumisen, yösijan suhteen?) Lapsia saa puolestani kotonaan hoitaa niin kuin haluaa. Mutta siinäkin matka hänellä verukkeena, lapset pitää ”tuoda” meille takaisin (olemme ilmoittaneet että isot alakoululaiset voivat linja-autolla kaksin tulla) ja sitten se on syy jäädä nurkkiin lojumaan yökylään, ”koska matka”.
Meilläpäin tämä suosikki-ilmiö on tullut esiin esim siten, että yksi lapsenlapsi viettää arviolta vähintään neljä kertaa enemmän aikaa isovanhemmilla, kuin muut. Tämä suosikki pääsee mukaan lomille ja matkoille, muut joko eivät ollenkaan tai puolet vähemmän. Tämä suosikki saa keikkua vaikka tuolien selkänojilla, kun muut komennetaan kiltisti istumaan tai tekevät sen istumisen pöydässä jo ihan vanhempiensa antaman perus ohjeistuksen kautta sujuvasti muutoinkin. Tämän suosikin kanssa tehdään sitä, tätä ja tuota ja toki nuo tekemiset myös kerrotaan siinä muiden lasten kuullen, oikein iloisin ilmein.
Ja muut kiltisti kuuntelevat.
Näin hyvin lyhykäisyydessään näin alkuunsa tästä suosikki aiheesta.
Ihanaa, että tästä vaietusta asiasta keskustellaan.
Enemmän päänvaivaa aiheuttaa anoppi ja appiukko isovanhempina.
Appiukolla tapana pelleillä lasteni hengellä esim. Lapsella vaikka karkki suussa, niin mitä tekee appiukko alkaa kutittamaan kovin toista vaikka toisella on se karkki edelleen suussa.
Lasten pelottelu on appiukon lempi puuhaa myös.
Yhtenä talvi-iltana appiukko tuli kylään ja vaati, että hän voisi lapset ottaa tuohon pihalle. Lapset olivat tuolloin 4 ja 2-vuotiaita.
En tiedä miksi suostuin vaikka joku ääni takaraivossa yritti sanoa että tämä ei ole ole nyt hyvä idea.
Jokin ajan kuluttua havahduin siihen kun 2-vuotiaani itkee kovin yksin pimeässä pihalla ja ulko-ovi käy. Appiukkohan se siinä ja ilmoittaa että hän tuli tänne sisälle lapsia piiloon. Huoh! Lähdin heti hakemaan lapseni sisälle ja sen jälkeen sai ukko kuulla kunniansa.
Näitä tälläisiä tapahtumia appiukon puolelta on tapahtunut monta kertaa ja sitten ihmetellään miksi ei saa koskaan vahtia lapsia.
Anoppikin on outo ihminen.
Hän ei ole oikein koskaan pitänyt minusta koska ”vein” häneltä pojan. Pitää siis poikaansa vielä pikkupoikanansa.
Lapset pitäisi aina sinne viedä hoitoon ja mielellään silleen ettei me vanhemmat oltaisi mukana ollenkaan koska hän haluaa vain ja ainoastaan viettää lasten kanssa aikaa. Sitten saan lapsilta kuulla kuinka pienemmän serkun(vauvan) ehdoilla mentiin vain. Eli ei olla siinä kohtaa vietetty lainkaa aikaa lapsieni kanssa.
Itsellä on aina kova huoli kun lapset ovat anopilla hoidossa kun en luota siihen että lapsia huomioitaisiin tasapuolisesti.
Meille hän tulee silloin vain kun kutsutaan(asutaan samalla paikkakunnalla).
Hän jaksaa valittaa miten vähän hän lapsia näkee(olen tähänkin sanonut että meille saa aina tulla moikkaamaan lapsia, mutta hän ei tule ilman kutsua. Selvä. Älä tule sitten) .
Ja sitten kun hän tulee meille niin sitten alkaa tämä ”voi kun on ollut lapsia niin kova ikävä”-virsi. Itse hän ei koskaan soita edes lapsille vaikka numerot on. Minä olen se joka ottaa aina yhteyttä häneen ja olen sitäkin pikkuhiljaa vähentänyt, kun en jaksa olla aina se kuka ottaa yhteyttä ensin.
Omien vanhempieni kanssa ollaan viikottain yhteydessä ja se on sellaista vasta vuoroisuutta.
Kun lapset menevät vanhempieni luokse kylään ollaan me vanhemmatkin sinne tervetulleita eikä vanhempani ole vaatimassa lasten kanssa olemista ilman meitä vanhempia.
Tiedän että anoppini on mustakipeä siitä kun vietetään lasteni kanssa enemmän aikaa vanhempieni kanssa.
Mutta vanhempani myös kysyvät usein meitä vanhempia ja lapsia mukaan erilaisiin aktiviteetteihin missä ollaan yhdessä.
Anoppi ei vastaa viesteihini ellei se viesti ole kuva lapsesta.
Esim. Laitoin lapseni synttärikutsut kaikille vieraille viestillä niin anoppi oli ainoa kuka ei reagoinut siihen mitenkään. Yleensä vastataan vaikkapa Kiitos kutsusta, mut hän ei vastannut mitään.
Varmaan heti olisi vastannut jos poikansa olisi kutsun lähettänyt.
En tiedä mutta hyvin vaikea ihminen on kyseessä.