Olen kolmen lapsen ylpeä äiti. Kaksi eli vanhin ja nuorin ovat ns. minun omia vaikka kaikki he ovat yhtä rakkaita. Etenkin juuri se poikapuoli on tullut erittäin tärkeäksi, kun hän on käymässä juuri samoja asioita läpi kuin minä pienenä oman äitini kanssa ja lisäksi hänellä on erikoisherkkyys, motoriikka ja keskittymisongelmia jne.
Olen kantanut vähän liiankin paljon huolta pojasta ja kiitoksena olen saanut vain tuumailut isännältä, että kyllä se siitä ajan kanssa ohi menee ja helpottuu eikä tarvitse tukitoimia.
Itselläni alkaa olla voimat välillä tosi lopussa, koska hoidan kotona päivisin kolmea alle kouluikäistä joista yksi on alle vuoden ja isommat tosiaan enemmän ja vähemmän haastavia.
On rankkaa, kun joudut vieläkin opettamaan yli neljä vuotiasta olemaan tukehtumatta syödessään, riisuuntumaan ja pukemaan, jne, kun kohta niitä asioita täytyisi opettaa enää sille vuosikkaalle.
Itse olen hakenut pojalle apua, koska epäilen vahvasti, että kyse on aivan jostain neurologisesta häiriöstä, mutta pojan isä taas vain hyssyttelee vaikka minä olen se joka hänen poikaansa hoitaa ja kasvattaa.
Välillä toki on parempia hetkiä ja jaksoja, mutta alan olla aivan loppu eikä ne pienet helpommat hetket auta enää jaksamaan samalla tavalla kuin ennen.
Jonnekin oli vain pakko avautua, kun olen ajatellut, että jos löytäisin keinon missä purkaa tätä turhautuneisuutta niin ei tarvitse pelätä, että viimein mielenterveyteni saa tarpeeksi ja sekoan.
Vaikutat välittävältä ja rakastavalta äidiltä!
Kuulostaa kuitenkin siltä, että alat olla jaksamisesi rajoilla. Huolehdit lapsistasi, mutta nyt olisi tärkeää kiinnittää huomiota myös omaan hyvinvointiisi. Hienoa, että olet itse huomannut tilanteen ja haet apua ja neuvoja.
Arki kotona pienten lasten kanssa on usein intensiivistä ja raskastakin. Onko sinulla mahdollisuuksia järjestää aikaa levolle ja itsellesi mieluisalle tekemiselle? Saatko lastenhoitoapua puolisoltasi, muulta lähipiiriltä tai perheen ulkopuolisilta tahoilta? Onko lähipiirissäsi ihmisiä, joiden kanssa voit jutella tilanteestasi?
Kirjoitat 4-vuotiaan poikanne kehitystä ja erityistarpeita koskevasta huolestasi ja siitä, ettei puolisosi ota huoltasi vakavasti. Voisitko kuitenkin yrittää ottaa asian vielä puheeksi miehesi kanssa ja korostaa avun hakemisen merkitystä myös omalle jaksamisellesi? Et kertonut viestissäsi mistä olet jo hakenut apua pojalle, mutta esimerkiksi neuvolassa voisit puhua tilanteestamme.
Jos kaipaat henkilökohtaisempaa keskustelua, voit myös kirjoittaa Vanhempainnetin kirjepalveluun tai soittaa Vanhempainpuhelimeemme. Tarkemmat yhteystiedot löydät vasemmasta linkkipalkista tai osoitteesta
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/vahempainpuhelin/
Olemme onneksi saaneet apua lasten psykologilta jonka kautta saimme aikoja pojan arviontiin ja saatiin lähete neurologisiin tutkimuksiin ja joka tapauksessa tukenamme tulee kulkemaan toimintaterapia sekä perheneuvola sitten, kun saamme tietää, että onko taustalla joko/sekä neurologiset ja psyykkiset häiriöt.
Kesä tulee olemaan vielä rankkaa aikaa, kun odottelemme kutsua neurologiselle josta ei kuulema todennäköisesti kuulu ennen syksyä mitään.
Varasin ihan itse elokuulle sille tutulle psykologille ajan, että voidaan käydä läpi kesän kuulumiset ja päivittää mihin suuntaan pojan kehitys on mennyt.
Mieheni on nyt myös herännyt todellisuuteen pojan tilasta ja tukee minua.
Mieheni tulee olemaan ehkä ensi viikosta lähtien 1,5 kk keikkatöissä ja on vain vklput kotona, mutta onneksi saamme poikaa tarvittaessa ukkilaan ihan viikonkin ajaksi hoitoon ettei taakka käy liian raskaaksi kantaa.
Minulla on läheisenä ystävänä pojan kummi jolle voin purkaa tuntojani ja arjen haasteita. Se on suuri voimavara.
Olen etsinyt edelleen netistä vertaistukea ja olen tietoisesti opetellut tervettä itsekyyttä siinä, että jos ei jaksa tehdä aina kaikkea kerralla niin sitten ne tehdään joku toinen päivä, kun jaksaa enkä ottaudu jokaiseen lasten ns. ”tyhjän päiväisiin” kitinöihin.
Eiköhän tämä tästä ala olla taas sen puolella, että jaksaa ja olen päättänyt, että jos tilanne menee siihen etten jaksa niin otan yhteyttä ihan pojan ja hänen äitinsä tilannetta hoitavaan sosiaalityöntekijään ja kehoitan tekemään jotain selkeitä ja pitäviä ratkaisuja heidän suhteensa ettei pojan tarvitsisi elää epätietoisuudessa ja meidän muiden kärsiä sen seuraamuksena. Onneksi tilanteesta on tulossa muutenkin elokuussa palaveri vaan aijon lähettää sähköpostilla oman näkemykseni siitä miten tilanne vaikuttaa meidän arjessa ja mitä minun mielestäni kannattaisi tehdä. Kiitos! :)
Alueelle ‘Perheen ihmissuhteet’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.