Hei. Täällä bonus isä. Menin yhteen naisen kanssa jolla on poika 13v, aikaisemmasta suhteesta. Nyt meillä on myös 2 yhteistä lasta ,4 ja 6 vuotiaat. Bonus lapsella todettu adhd. On kuitenkin hyvä luonteeltaan, ei mitenkään hankala. Ja koulukin sujuu pää osin hyvin, saa hyviä numeroita. Mutta, en voi käsittää miksi minun on niin vaikeaa yrittää olla hänelle se hyvä bonus isä. Näiden vuosien aikana(7) ei ole vieläkään tullut läheistä suhdetta hänen kanssaan. Koetan parhaani yrittää olla hyvä isä puoli, mutta se on äärimmäisen kuluttavaa ja vaikeaa. Hän on kokoaikaisesti meidän perheessä, ei ollenkaan oman isän luona. Vaikeutta vielä lisää se kun huomaan kuinka valtava ero on verrattuna omiin lapsiini. Heitä rakastan ja ovat minulle todella tärkeitä. Mutta oikeastaan mitään samoja tunteita ei minulla ole bonus lasta kohtaan. Ainoastaan helpottunut olo silloin kun hän on poissa kotoa. Silti kyllä haluan hänelle kaikkea hyvää, ja koetan kaikkeni olla hyvä hänelle. Mutta näistä vuosista huolimatta en ole edistynyt bonus isänä. Minulle tämä aiheuttaa suurta ristiriitaa ja syyllisyyttä. Ja aivan syystäkin, kun en pysty parempaan. Olen miettinyt paljon, mistä tämä vaikeus johtuu.
Hei. Mulla suhteellisen uusi tilanne, miehen kanssa ollaan yli vuosi seurusteltu, viimeset puoli vuotta oltu koko ajan kahdestaan joko mun tai hänen kotona, lapsia näkiä sillon kun kerkesi töiltä. Itse olen lapseton. Nyt osti uuden talon ja mulla edelleen vuokrakämppä nimissä, ja ollaan pääasiassa hänen luona koko ajan eli periaatteessa asutaan yhdessä vaikka ei kirjoilla ollakaan niin.
Miehellä on kaks lasta edellisistä suhteista, toinen teini ja toinen 5v. 5v on täällä pari yötä jokatoinen viikko. Ihan super kiltti lapsi, ei huuda tai mesoa pahemmin, ei kiukuttele juurikaan. Mutta ihan uskomattoman nirso ja huomaa että veli on 10v vanhempi ja kasvaa ns ainoana lapsena, just heti pitäis saaha kaikki ja mikään ei kelpaa. Ei se siitä kiukuttele silti mutta toi nirsous ärsyttää suunnattomasti jostain syystä itseä..
Noh tottakai kun tähän olen lähtenyt tietäen että lapsia on mukana, pyrin olemaan mahdollisimman reilu ja kiltti, ainakin turvallinen lisä aikuinen tässä suhteessa vaikka lapsi onkin vielä(kin) aika ujo ja arka mun suhteen.. En tietenkään tietoisesti aiheuta mitään mielipahaa lapselle jne, tiedän että miehelleni kuitenki tärkeää.
Silti ihan hir ve ä syyllisyyden tunne kun en tunne lasta kohtaan mitään, lähinnä ärsyttää kun se sekoittaa meidän elämää kahestaan. Voi olla että itsellä hiljattain tehty raskaudenkeskeytys vaikuttaa.. Tai siitä kumpuaa jotain negatiivisia tunteita tähän, ehkä katkeruutta että itse teki valinnan ettei halua vielä olla äiti, mutta silti joutuu sellaista leikkimään. Tuntuu pahalta kun lapsi on niin parhaasta päästä mitä ne voi olla, ei halua pahaa kuitenkaan kellekään ja huomaa että on vaa arka ja kiltti. Mutta silti en saa poistettua sitä tunnetta, että tää on ihan vieras pieni ihminen joka välillä käy täällä sotkemassa vaan.
Helpotti kyllä lukea kaikkien kokemuksia, että ei ole yksin näiden tunteiden kanssa.
Rakastan miestäni kuitenkin niin paljon, että jotenki pakko yrittää ja yrittää vaikka ärsyttääkin. Helpompi tilanne siinä mielessä, kuin monella mitä olen lukenut, että mies kuuntelee minunkin mielipiteitä esim. Kasvatuksesta ja kodin säännöistä, ei pakota mihinkään äitipuolen rooliin, mutta hänestäkin huomaa että yrittää hyvittää eroa lasten äidin kanssa kaikenmaailman passaamisella ja kaiken antamisella lapselle. Mutta hyvä isä hän on siitä huolimatta. En tiedä, hankalia tilanteita.
Onhan se niinkin, että biologiset lapset on mustasukkaisia uusista puolisoista. Mutta itse en jaksaisi tuollaista, negatiivista elämää. Erotkaa ja pysykää sinkkuina niin kauan että lapset pärjää omillaan.
Mä olen asunut uusperheessä tyttäreni kanssa ja sanon että uusperhehelvetti se oli ja näitä luettuani mietin että niin ne taitaa olla kaikki.
Olen ollut nyt 3 vuotta sinkku ja asun kahdestaan tyttäreni kanssa. En aio asua kenenkään kumppanin kanssa enää. Enkä anna deittikumppanien tavata lastani.
Uusperheet ovat rankkoja kaikille osapuolille.
Olipa ihana löytää tämä keskustelu. Meillä on onneksi erilliset asunnot, eikä varmasti yhteistä ole tulossa jos kaikki jatkuu samoin…eli kumppanilla 3 lasta joista 2 teinejä ja yksi kohta 4v. Alkuun vaikutti niin kivalle ja mahtavalle, mutta kuukausien saatossa alkoi totuus paljastua.
Teinit ei tee mitään, ellei kumppani oikeasti raivostu kunnolla tai odota esimerkiksi koiran ulosvientiä kaksi tuntia. Teinit vie isäänsä 10-0, tietävät mistä narusta vetää. Molemmat ovat nirsoja, ja yleisesti ottaen vaan kallein kelpaa (esim. Ei halpislihapullia, ei halpispizzaa, kännykät tms pitää olla kalleimmat mahdolliset). Silloin harvoin kun olisi hetki kaksin, toinen teini usein haluaa mukaan esim. Autoajelulle, jolta tarkoitus mennä vaikka metsään kävelemään tai merenrantaan. No, teini lähtee mukaan, Istuu takapenkillä ja katsoo kännykkää, ja taka-ajatuksena on saada isä ostoksille. Sen jälkeen marisee kotiinpääsyä.
Toisella teineistä on nepsydiagnoosi, ja on koneella 24/7. Kaikki päivärytmi on hukassa, ja sitä ei yritetä edes ylläpitää kun laiskoilla kehotuksilla joskus 02-03 yöllä. Nuori ei hoida hygieniaansa eikä häntä siihen patisteta vaikka haju on kamala.
Pienin on paikalla vähemmän, mutta saa kaiken läpi, valvoo puolille öin/yhteen yöllä ja vie omalta lapseltani kaiken kädestä väittäen että se oli hänellä ensin. Puutun kokoajan tilanteisiin ja onneksi nyt kumppanikin on alkanut pitää minun lapseni puolta. Tämä lapsi myös nukkuu vieressä, joten seksielämä on siinä tauolla tai en ainakaan kykene nauttimaan siitä lapsen nukkuessa vieressä. En tiedä kauanko tämä vieressä nukkuminen on tarkoitus jatkua, varmaan rippikouluun asti ellei lapsi muuta halua.
Olen todella onnellinen että meillä on oma koti. Tämä on tällainen oksennus, mutta usein toivon ettei puolisollani olisi yhtään lasta tai korkeintaan yksi. Mietin usein, miten nopeasti meidän juttu kaatuu siihen että vaikka yhteistä aikaa olisi, ei kumppani pidä siitä kiinni vaan ottaa lapset mukaan jos ne pyytävät. Olen myös alkanut viettämään lapsieni kanssa aikaa meidän omassa kodissa enemmän koska en vaan jaksa olla siellä kuuntelemassa teinien naukumista tai setvimässä sadatta lapseltani kädestä vietyä tavaraa tai kuuntelemassa lässytystä miten isin prinsessa on niin ihana ja täydellinen. Kaikki mun hellittelynimetkin on siirtyneet muksulle😔
Puolisoni oli ensin hirveän mukava ja kiltti ja kiva lapselleni. Sitten tuli raskaaksi niin alkoi saatananmoinen sorsiminen. Ei voi edes hyvää yötä sanoa. Jos olisin tiennyt että esittää vain mukavaa kunnes saa kiikkiin niin en olisi kyllä tässä suhteessa…
Sanokaa suoraan jos ette pidä lapsesta jo seurustelu vaiheessa niin ei tartte kaikkien kärsiä sen takia ja voi erota jo alkumetreillä. ..
Haluan kommentoida edellistä viestiä. Minä tykkäsin aluksi tosi paljon kumppanini nykyisin 9v tyttärestä, joten en olisi millään osannut suhteen alussa kertoa kumppanilleni etten tule (välttämättä) pitämään hänen lapsestaan.
En ole aiemmin ollut osa uusperheettä, joten en osannut ennustaa millaiseksi oma elämäni sen myötä muotoutuisi. Mutta suhde lapseen on muuttunut komplisoituneemmaksi sen myötä, että asumme yhdessä ja toisen lasta pitäisi huomioida silloinkin kun ei jaksaisi. Lapsen isä (yhtenä esimerkkinä) sopii loma-asioista ensin lasten äidin kanssa, joten tunnen olevani sivuroolissa omassa uusperheessäni. Kumppanini esittää paljon vaatimuksen kuuloisia asioita siitä, miten hän haluaisi minun lapsensa kanssa käyttäytyvän, mistä tunnen olevani silmätikkuna omassa kodissani. Lapsen äiti on joskus tullut kotiimme lapsen vanavedessä ilman, että olisin saanut siitä etukäteen mitään varoitusta ja lapsen takia äiti häälyy kotona puhelujen muodossa. Tunnen ärtymystä kun lapsi pyrkii ohjailemaan meidän kaikkien toimintaa ja isä mahdollistaa sen, hän myös tuntuu selvästi priorisoivan kaikkea lapseen liittyvää parisuhteen kustannuksella muuttaen meidän yhteisiä suunnitelmia ilmoittamatta minulle kyseisistä muutoksista, odotan häntä ja saan kuulla myöhemmin tästä kun hän palaa kotiin. Tuntuu hankalalta kun kumppanini saattaa soitella lapsen tai lapsen äidin kanssa silloinkin kun meillä oli mielestäni tärkeä hetki meneillään. Arvelen, että rajojen häilyvyys on aiheuttanut sen, että tunteet lasta kohtaan eivät ole helpot. Joskus meillä on kivoja hetkiä yhdessä, erityisesti ollessani kaksin lapsen kanssa eikä hänen ja isän välinen häiritsevän tuntuinen dynamiikka ole niin pöydällä. Joskus taas tuntuu että en kestä eikä kumppanini tunnu ymmärtävän tai ottavan tätä vastaan. Hän ei ole ollut vastaavassa tilanteessa.
Arjessa on toistuvasti hetkiä, jotka inhottavat, esim. haluaisivat nukkua öisin yhdessä ja tekevät niin aina kun en ole paikalla. Lisäksi isä saattaa esim. rapsutella lasta kylpytakin tai paidan alta, mikä mielestäni on vain parisuhteeseen kuuluvaa läheisyyttä. Kun näen tällaisia tilanteita, minun on vaikea kokea romanttisia tunteita kumppaniani kohtaan ja koen vastenmielisyyttä. Helpottaisi tosi paljon, jos isä ilmaisisi läheisyyttään lasta kohtaan ikätasoon sopivammalla tavalla, mutta isä pitää sitä kontrolloivana jos kerron millaiset tilanteet on minulle vaikeita. Vaikeista tunteista puhumista hän kokee pyrkimyksenä rajoittaa tai kontrolloida heidän suhdettaan. Itse koen, että parisuhteessa pitäisi saada puhua kaikista tunteista.
Jos en olisi tämän lapsen kanssa asuva aikuinen, niin varmaan pitäisin kyseistä lasta ihastuttavana. Hänen mukanaan kuitenkin tulee niin paljon omaan elämääni vaikuttavia asioita, että on vaikea suhtautua häneen edes neutraalisti. Pyrin kuitenkin käyttäytymään vähintään asiallisesti häntä kohtaan ja puran turhautumistani lähinnä juttelemalla ystävien kanssa.