Ellen Jokikunnas on unelma-ammatissa äitinä

Juontaja ja mediapersoona Ellen Jokikunnas on aina haaveillut perheen perustamisesta. Äidiksi tuleminen vaati kuitenkin vuosia kestäneen adoptioprosessin. Nyt kotona on 9-vuotias poika Ralph, jonka kotiutumista ovat helpottaneet yhteiset keskustelut, selkeät rutiinit sekä mahdollisuus tehdä päätöksiä turvallisessa ympäristössä.

Ellen Jokikunnas muistaa yhä selvästi hetken, jolloin hän sai ensimmäistä kertaa kuulla, että hänestä tulee äiti. Hän istui autossa miehensä Jari Raskin kanssa italialaisen huoltoaseman parkkipaikalla ja odotti lentoaan Suomeen. Yhtäkkiä tuli soitto, jossa kerrottiin, että pariskunnalle on tulossa Filippiineiltä adoptiolapsi nimeltä Ralph. Jokikunnaksen pitkäaikainen haave kävi viimein toteen.

– Silloin kaikki pysähtyi. Tunsin jokaisen sydämenlyöntini ja veren kohinan korvissa, kun koko kehoni reagoi niin valtavan hienoon uutiseen. Mietin, että pyörrynkö vai pakahdunko, Jokikunnas kertoo.

Matka adoptiohakemuksen vireille laittamisesta pojan tapaamiseen ei kuitenkaan ollut helppo. Lapsettomuudestaan avoimesti julkisuudessa kertoneet Jokikunnas ja Rask aloittivat adoptioprosessin vuonna 2017 ja saivat hakea Ralphin kotiin vasta vuoden 2024 lopulla. Poika oli tällöin jo 8-vuotias.

Kokonaisuudessaan adoptioprosessi oli pitkä ja monivaiheinen, ja siihen kuului paljon odottamista ja epävarmuutta. Jokikunnaksen mukaan adoptioon liittyykin monia tekijöitä, joita ihmiset eivät tule ajatelleeksi.

– Koko ajan pitää varmistaa omaa elämäänsä niin, että pysyy terveenä, taloudellinen tilanne säilyy vakaana eikä arkeen tule isompia muutoksia, jotka vaikuttaisivat vanhemmuuteen. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten paljon se on kuormittanut. Toisaalta meillä on ollut hyvin aikaa valmistautua vanhemmuuteen, ja olemme tehneet paljon itsemme ja parisuhteemme tutkiskelua. Sanoisin, että emme enää ihan pienestä hätkähdä, Jokikunnas toteaa.

Puhelusta ehti kulua vielä yhdeksän kuukautta, ennen kuin Jokikunnas ja Rask pääsivät hakemaan Ralphia Filippiineiltä. Odotus oli kaikille osapuolille raastavaa.

– Viikkoa ennen ensitapaamistamme kerroimme Ralphille, että älä sitten ihmettele, jos äiti ja isä alkavat itkeä, sillä me olemme vain odottaneet tapaamistamme niin kovasti. Mutta kun sitten näimme sohvan uumenissa istuvan pienen lapsen, jolla oli silmissä pelkoa ja toiveikkuutta, tuntui ettei kummallakaan meistä ollut tilaa itkulle. Minun tehtävänäni oli olla lapselle turvallinen ihminen heti ensihetkestä lähtien. Se oli todella ihmeellinen hetki, Jokikunnas muistelee.

Tuoreet vanhemmat olivat varautuneet siihen, etteivät rakkauden tunteet välttämättä syntyisi ensitapaamisella – olihan kyseessä heille ventovieras lapsi. Toisin kuitenkin kävi. Jokikunnakselle tuli heti tunne, että hänen täytyy suojella ja rakastaa lasta sekä korjata kaikkea sitä, mikä on rikki. Alkujännityksen purkauduttua myös Ralph rentoutui, ja ilmassa oli lapsenomainen innostus.

– Jotenkin siinä hetkessä me kaikki oivalsimme, että tästä alkaa jotakin suurta. Meidän perheessämme puhutaan, että ensitapaamisemme oli rakkausräjähdys, Jokikunnas nauraa.

Ensimmäiset kuukaudet Suomessa sujuivat uutta arkea ihmetellessä ja opetellessa. Alkuun oli tärkeää luoda tarkat arkirutiinit aina nukkumaanmenoajoista satujen lukemiseen ja ruokailuihin, jotta koti tuntuisi lapselle turvalliselta. Samalla piti huomioida, ettei lapsi ollut tyhjä taulu, vaan omia kokemuksia, muistoja ja historiaa omaava ihminen.

Jokikunnas kertoo, että arki lähti kuitenkin rullaamaan heti todella hyvin. Perheen tutustumista helpotti yhteinen kieli, englanti, joka on Ralphin toinen äidinkieli.

– Olemme pystyneet Ralphin kanssa sanallistamaan ajatuksiamme ja tunteitamme alusta asti, mikä on edesauttanut uuteen maahan sopeutumista. Perheessämme on pidetty eräänlaisena ohjenuorana sitä, että puhumme paljon ja käymme läpi sekä päivän hyviä että huonoja hetkiä, Jokikunnas kertoo.

Perheessä puhutaan Ralphin muistoista ja aikaisemmista kokemuksista aina kun lapsi itse niin toivoo. Ralph on kova tarinankertoja, ja muistaa paljon asioita lapsuudestaan Filippiineillä. Jokikunnaksen mukaan on valtavan arvokasta, että he pystyvät jatkuvasti oppimaan toisiltaan kaikenlaisia asioita.

– Ensimmäisten kuukausien aikana Ralph ihmetteli, että eikö Suomessa todella ole maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Hän on myös opettanut meille, miten tulee toimia, jos kohtaa myrkkykäärmeen luonnossa.

– Sitten olemme yhdessä katsoneet, että Suomessa ainoastaan kyykäärme on vaarallinen ja jos se puree, niin sitten sattuu lujaa, mutta siihen ei kuole. Ralph on ihmetellyt, että miten niin ei kuole, Jokikunnas sanoo nauraen.

Jokikunnakselle on ollut tärkeää, että uutta perhe-elämää ja arkea on rakennettu yhdessä lapsen kanssa, hänen toiveitaan ja tarpeitaan kuunnellen. Suomessa Ralph on ensimmäistä kertaa saanut osallistua omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin ja ottaa vastuuta turvallisten rajojen sisällä. Lastenkodissa tähän ei ollut mahdollisuutta.

– Olemme huomanneet, että Ralph kukoistaa, kun hän saa ottaa vastuuta ja esimerkiksi kokkailla itsenäisesti aamupalaa tai sytyttää aamulla puuhellan. Vaikka kyseessä olisi vain kahdesta vaihtoehdosta valitseminen, päätösten tekeminen on Ralphille valtavan tärkeää. Pienetkin päätökset vahvistavat itsetuntoa ja minäpystyvyyttä, Jokikunnas sanoo.

Perheen adoptioprosessi on ollut julkisesti esillä MTV:n Unelmia Italiassa -ohjelmassa, jossa seurataan heidän elämäänsä Suomessa ja kakkoskodissa Italiassa. Maaliskuussa 2026 julkaistulla kolmannella kaudella myös Ralph ja uuteen perhe-arkeen liittyvät asiat ovat tiiviisti mukana. Ohjelmasta on tullut Ralphille tärkeä tapa käsitellä adoptioon ja Filippiineihin liittyviä muistoja.

– Olemme katsoneet Filippiineistä kertovaa jaksoa lukuisia kertoja. Ohjelman kautta hän voi nähdä millaisen matkan ja tunteet olemme käyneet läpi, kun olemme hakeneet hänet kotiin. Samalla hän pääsee palaamaan ihmisiin ja tunnelmaan Filippiineillä, Jokikunnas kertoo.

Hän kokee, että ohjelma on tuonut heidän elämäänsä ainoastaan positiivisia asioita. Moni on jakanut ohjelman nähtyään omia kokemuksiaan sekä myötäelänyt Jokikunnaksen läpikäymiä tunteita. Vertaistuki on ollut adoptioprosessin aikana erittäin tärkeää.

– Toki julkisuuden kanssa on oma taiteilunsa. Haluamme suojella lapsen yksityisyyttä, jotta hänellä on mahdollisimman hyvä ja turvallinen lapsuus, mutta Ralph itse ei pidä julkisuutta minään. Elämme sellaista maalaiselämää, että julkisuus ei näyttäydy arjessamme ohjelman lisäksi juurikaan, hän sanoo.

Äitiys on ollut Jokikunnakselle koko elämänmittainen haave.

– Kaikki ura-asiat ovat aina tuntuneet ihan triviaaleilta siihen verrattuna, että haluan perheen ja lapsia, hän sanoo.

Vaikka adoptioprosessi oli odotettua hitaampi ja raskaampi, Jokikunnas kokee nyt, että asiat menivät lopulta juuri niin kuin pitikin. Pitkä odotus ja elämänkokemus ovat tuoneet mukanaan armollisuutta itseä kohtaan. Hän on oivaltanut, että täydellisyyttä tärkeämpää on olla hetkessä läsnä.

– Olen joutunut odottamaan todella pitkään, että olen päässyt unelma-ammattiini äidiksi. Samalla se on tuonut asioihin perspektiiviä. Hyvä vanhemmuus ei vaadi sirkustemppuja, vaan tärkeintä on, että lapsi on kainalossa ja voimme yhdessä höpötellä, Jokikunnas sanoo.

Yhtä lailla vanhemmuus on opettanut hänelle kärsivällisyyttä. Adoptiolapsen vanhempana Jokikunnas oppii yhä uutta lapsensa historiasta, ja luottamus on pitänyt rakentaa hiljalleen turvallisten rutiinien ja tekojen kautta. Lopulta hän kuitenkin ajattelee, ettei adoptiolapsen vanhemmuus merkittävästi eroa biologisen lapsen vanhemmuudesta.

– Näkisin, ettei vanhemmuus ole niinkään kasvattamista vaan jatkuvaa oppimista. Lapsen mieli on niin metka. Me vanhemmat saamme oppia uutta koko ajan, Jokikunnas nauraa.

Kuva: Ellen Jokikunnaksen kotialbumi