Myrsky lennonjohdossa

Murrosikäisen aivoissa on meneillään valtava myllerrys. Lennonjohtotornina toimiva otsalohko on vasta rakenteilla. Vanhemmilta nuori tarvitsee ymmärrystä, läsnäoloa ja ohjausta.

Minä itte! Minä osaan! Nämä uhmaikäisen mietteet saavat uutta tuulta purjeisiinsa murrosiässä. Itsenäistymistä opetteleva nuori uskoo kykyihinsä ja tahtoo tehdä kaiken omalla tavallaan – vaikka taidot eivät aina riitä.

– Murrosikä on uusi uhmaikä. Lapsi vain on painavampi ja pidempi eikä häntä voi enää hallita pelkästään komentamalla ja ottamalla syliin, kuvaa lasten- ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Linnea Karlsson.

Kaikesta itsenäistymisen uhosta huolimatta murrosikäinen tarvitsee tuekseen aikuisen ohjausta. Myös silloin, kun hän ilmeillään ja sanoillaan toivoo vanhempien suksivan kuuseen. Tuen tarve on usein suurinta silloin, kun nuori sitä vähiten näyttää haluavan.

Nuoren äkkiväärää, poukkoilevaa ja itsekeskeistä toimintaa ohjaavat keskenkasvuiset aivot. Sukupuolihormonien herääminen ja stressihormonien lisääntyminen panevat vauhtiin myllerryksen aivojen korkeimmassa osassa eli etuotsalohkossa. Otsalohkon varassa ovat ajattelu, tiedonkäsittely ja tunteiden säätely.

– Otsalohko on kuin aivojen lennonjohtotorni, joka säätelee päätöksentekoa ja ohjaa tunteita, toimintaa, motivaatiota ja ajattelua, Karlsson kertoo.

Neljännesvuosisata kypsyttelyä

Aivojen kehityksen kannalta ihmiselämässä on kolme keskeistä spurttivaihetta: sikiöaika, ensimmäiset kaksi elinvuotta sekä murrosikä. Lopullisen rakenteensa ja toimintakykynsä aivot saavuttavat noin 25-vuotiaana. Vasta silloin voidaan puhua aikuisista aivoista.

Ennen murrosikää aivojen niin sanottu harmaa aine lisääntyy. Murrosiässä harmaan aineen tilavuus lähtee laskuun. Vaikka vähentyminen kuulostaa pahalta, se on päinvastoin eduksi: menossa on siivousoperaatio, jossa käytössä tarpeettomiksi todetut hermosoluyhteydet karsiutuvat ja painoarvoa saavat ne, jotka ovat osoittautuneet tärkeiksi.

Tässä vaiheessa nuoren aivot tarvitsevat paljon harjoitusta, sillä ne asiat vahvistuvat, joita harjoittelee säännöllisesti ja usein.

– Jos haluaa oppia soittamaan viulua, sitä tarvitsee soittaa. Pelkästään ajattelemalla viulunsoittoa ei kehity mestarisoittajaksi. Samalla tavalla murrosikäisen on harjoiteltava niitä taitoja, joita hänen voi olettaa aikuisena tarvitsevan.

Murrosikäisen puolesta asioista ei pidä tehdä: silloin aivot eivät saa harjoitusta. Passaamalla nuorta vanhempi tulee viestittäneeksi, ettei hän usko tämän kykyihin.

– Aikuisen on osattava vetäytyä taka-alalle seuraamaan ja olemaan avuksi vain tarpeen tullen. Virheistä ja etenkin niiden korjaamisesta oppii.

Suojelua teiniaivoille

Teiniaivot kaipaavat Linnea Karlsson mukaan erityistä suojelua. Keskenkasvuiset aivot tarvitsevat perusasioita: riittävästi unta ja liikuntaa sekä laadukasta syötävää.

– Kaikki vanhemmat tietävät, että juuri näissä asioissa murrosikäinen usein lipsuu – tai käyttää niitä kapinoinnin välineinä. Kännykällä tai tietokoneella roikutaan aamuyön tunneille ja maha täytettäisiin mieluiten milloin milläkin hötöllä.

Karlsson opastaa pysymään jämäkkänä, vaikka se ei tunnukaan palkitsevalta.

– Vanhempien velvollisuus on huolehtia, että nuori nukkuu riittävästi. Unentarve ei vähene murrosiässä – päinvastoin se jopa kasvaa – vaikka vuorokausirytmi siirtyykin herkästi tunneilla eteenpäin.

Sipsi- ja limudieetille pyrkivälle nuorelle tulee tarjota vähemmän prosessoitua ruokaa. Karlsson uskoo niin sanottuun suoli–aivo-akseliin eli siihen, että suolistomikrobin koostumus vaikuttaa aivoihin.

– Uskon, että nuoren aivoille olisi hyväksi tarjota mahdollisimman paljon perusraaka-aineista tehtyä ruokaa.

Aivojen herkkyysvaihe tulisi Karlssonin mukaan ottaa huomioon myös koulussa. Kehittyvät aivot stressaantuvat liioista vaihtoehdoista, ja juuri niihin valinnanvapautta korostavassa opetuksessa uskotaan.

Opettajalla on suuri merkitys. Valintaviidakosta selvitäkseen tarvitaan laumanjohtajaksi aikuinen, joka opastaa nuorta etenemään vaihe vaiheelta.

Sijainen otsalohkolle

Murrosikäisten elämä tuntuu olevan yhtä elämyksen hakua, ja usein hyvinkin riskialttiilla tavalla. Tähänkin löytyy selitys neurotieteistä. Aivojen dopamiinivälitteinen palkitsemisjärjestelmä tarvitsee toimiakseen voimakkaampia ärsykkeitä nuorilla kuin aikuisilla. Nuori janoaa tajunnan räjäyttäviä ja välittömiä palkintoja!

– Teiniaivot kaipaavat jonkin välittömän palkinnon onnistumisesta. Ne eivät kykene näkemään, että viiden vuoden päästä tästä asiasta on minulle hyötyä. Otsalohko ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan niin pitkälle, Karlsson toteaa.

Vanhempien ja koulun haaste on keksiä, kuinka motivoida murrosikäistä, joka ei näe nenäänsä pidemmälle. Paras ratkaisu olisi etsiä yhdistelmä, jossa nuorelle etsitään yhdessä hänen kanssaan mieluinen pikamotivaattori ja varsinainen palkinto eli tiedon hyödyntäminen käytännössä tulee vuosien päästä.

Aivokuvantaminen antaa vahvistusta sanonnalle ”joukossa tyhmyys tiivistyy”. Näin todellakin käy nuorille, kun heidät pistetään ratkomaan ongelmia ryhmissä. Ratkaisun etsimisen sijasta nuorten aivoissa jyllää esimerkiksi huoli siitä, kelpaanko joukkoon tai mitä muut minusta ajattelevat. Otsalohkon käyttö jää näissä pohdinnoissa toiseksi.

– Aikuisen tehtäväksi jää edustaa otsalohkoa. Nuorta kannattaa tukea hienovaraisesti sen tehtävän parissa, jota hänen piti ratkoa.

Läsnäolo tärkeintä

Kuinka vanhempi voi tukea nuorta, kun tuntuu, ettei keskustelua synny? Vastaukset ovat pisimmälläänkin ”emmä tiiä” tai ”en mä muista”.

– Keskusteluja auttaa se, jos vanhemman ja lapsen välille on muodostunut hyvä yhteys ennen murrosikää. Silloin nuori tietää, että noi tyypit ovat täällä minua varten ja he haluavat parastani, Linnea Karlsson muistuttaa.

Sinnikkyyttä ja teflonpintaa tarvitaan, kun keskusteluyritykset saavat nuoren vain tiuskimaan. Tarjolla on ”vuoden huonoin äiti”-palkinto. Tuolloin on hyvä muistaa, että mielenilmaukset saattavat olla osoitus turvallisuudentunteesta. Nuori uskaltaa räjähdellä kotona, kun luottaa saamaansa tukeen.

Karlssonin mielestä tärkein on läsnäolo. Nuorella tulee olla tunne, että vanhemmalla on aikaa, kun hän sitä tarvitsee. Keskusteluyhteys avautuu yllättävissä tilanteissa, eikä se katso sopivaa hetkeä kalenterista.

– On siedettävä sitä, ettei nuori useinkaan tunnu kaipaavan aikuista seuraa, ja silti olla käytettävissä tavalla tai toisella.

Oikea hetki

Hetken valinta on oleellinen. Keskustelua ei kannata herätellä, jos nuorella on jotain muuta tekemistä menossa. Hän ei silloin ole kuulolla.

Parempi on odottaa myös silloin, jos nuori tai vanhempi on tunnekuohun vallassa. Stressitilanteessa otsalohko ei ole käytössä eikä silloin synny rakentavaa keskustelua.

– Huutaminen ei toimi. Nuori ei ymmärrä vanhemman raivon kumpuavan huolesta, Karlsson muistuttaa.

Nuoren heikkoa itsetuntoa ei myöskään pidä mennä horjuttamaan entisestään. Jos vanhempi sortuu pilkkaamaan nuorta ja hänen valintojaan, peli on menetetty. Nuori ei enää kuuntele.

Omaan rauhallisuuteen kannattaa siis panostaa.

– Viesti menee perille, kun kertoo asioita siksi, että välitän sinusta. Tarpeeksi monen toiston jälkeen nuori uskoo.


”Jälkikäteen näen kaiken tarpeellisena”

Murrosiän taitekohta osui espoolaisella Saana Vartiaisella samaan aikaan kuin yläasteelle siirtyminen. Nyt jo omilleen muuttanut tyttö tutki kehossaan tapahtuvia muutoksia ja mietti, kelpaako hän toisille.

– Eniten minua mietitytti ulkonäkö. Olin ujo ja epävarma itsestäni.

Taustalla Saana Vartiaisella oli koko ala-asteen jatkunut koulukiusaaminen. Kavereita ei omassa luokassa ollut, mutta onneksi samassa koulussa oli luottoystävä, jonka kanssa sai jakaa kokemuksiaan. Myös joukkuetoverit Olarin Voimistelijoiden kilparyhmässä olivat tärkeitä, kuin toinen perhe.

– Olen aina ollut pohtiva ihminen. Olen harkinnut tarkkaan sanomisiani ja tekemisiäni. Tämä korostui murrosiässä.

Omat tunteensa Saana Vartiainen piti pitkään sisällään. Ne purkautuivat ulos iltaisin. Ennen nukkumaanmenoa oli hyvä hetki keskustella vaikeista tai mieltä painavista asioista.

Hän muistaa kapinoineensa ja ärsyttäneensä äitiä tai isää tarkoituksella, usein täysin turhistakin asioista, kun hän kaipasi haastetta. Yleisin aihe oli kotiaskareiden tekemättä jättäminen. Yhteenottoja tuli erityisesti äidin kanssa.

– Toisaalta juuri äidin kanssa pohdin tuntemuksiani vaikeina hetkinä. Hän on tukenut minua paljon.

Suuri muutos Saana Vartiaisen elämässä oli kilpaurheilun lopettaminen 18-vuotiaana. Hänestä tuntui epäreilulta joukkuetovereita kohtaan se, ettei hän jaksanut enää panostaa 110-prosenttisesti voimisteluun. Motivaatio ei riittänyt 30 harjoitustuntiin viikossa.

Fyysisesti murrosikä päättyi aiemmin kuin henkisesti. Vasta muutto omaan kotiin noin vuosi sitten aloitti itsenäistymisen toden teolla.

– Olen oppinut itsestäni paljon. Tiedän esimerkiksi nyt, etten voi mennä koko ajan sata lasissa eteenpäin ellen ota välillä hetkiä täysin itselleni. Romahdan, jos en välillä relaa ja kuuntele itseäni.

Jälkikäteen Saana Vartiainen pitää murrosikäänsä tarpeellisena ja opettavaisena vaiheena, vaikka se ei silloin siltä tuntunutkaan.

– Nyt näen, että asioiden on pitänyt mennä juuri näin. Kaikella silloin tapahtuneella on joku tarkoitus.


Mitä? Teilläkin!

Ilmajoella murrosikäisten vanhemmat ovat lyöneet päänsä yhteen. MLL:n Köppääset äireet -ryhmä on kokoontunut vuodesta 2015 kasvokkain ja suljetussa Facebook-ryhmässä keskustelemaan haasteista, joita nuoren kasvuvaihe aiheuttaa. Nimestään huolimatta myös isät ovat ryhmään tervetulleita.

Rajojen asettaminen puhuttaa eniten. Vanhemmat pohtivat, voiko 7.-luokkalaisen päästää kylille pyörimään tai mikä olisi sopiva kotiintuloaika kussakin iässä. Myös kalja- ja siiderikokeiluihin ja suhtautuminen mietityttää.

Perheiden tilanteet vaihtelevat: Yläasteelle siirryttäessä ratkottavat asiat ovat usein vielä helpohkoja. Toisessa ääripäässä ovat huostaanottopohdinnat, kun vanhemmat eivät enää koe pärjäävänsä lapsensa kanssa.

– Silti vanhemmat löytävät yhteiset keskustelunaiheet. Pieniä ongelmia ei vähätellä ja suuriin ei jämähdetä, ryhmän vetäjänä toimiva Sirpa Rintala iloitsee.

Murrosikäisten elämä koskettaa Sirpa Rintalaa omakohtaisestikin. Hänellä on nyt 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapset.

Keskustelut avaavat vanhempien silmiä. Murrosikä heiluttaa arkea joka perheessä.

Ryhmän tapaamisissa on käynyt myös ulkopuolisia puhujia. Terveydenhoitaja jakoi omia havaintojaan murrosikäisen elämästä. Hän kertoi esimerkiksi, kuinka yksinäisille nuorille on löytynyt ystäviä ohjaamalla heitä samoille rippileireille.

Sirpa Rintala haluaa muistuttaa vanhempia siitä, että nuorten kanssa pärjää useimmiten maalaisjärjellä. Murrosvaihe kestää lopulta vain hetken. Kun kestää tunnekuohut, huoneessa lojuvat vaateläjät ja puolillepäiville makaamisen sängyssä, mutta pitää johdonmukaisesti kiinni rajoista, nuori saa hyvät eväät aikuisen elämään.

Artikkeli on julkaistu Lapsemme 3/2018 -lehdessä.

Nina Riihimaa

Kirjoittaja

Nina Kaverinen

Valokuvaaja

Ladattavat materiaalit

Aiheeseen liittyvät

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *