Timo Parvelan huumori yhdistää lapset ja aikuiset

Timo Parvela ymmärsi jo lapsena naurun voiman. Se yhdistää lapsen ja aikuisen, viihdyttää, houkuttelee lukemaan. Tärkeimpänä tehtävänään kirjailija pitää kuitenkin ajattomien tarinoiden punomista.

1960–70-LUVULLA Jyväskylän Kortepohjan omakotialueella vilisi lapsilaumoja. Heitä nimitettiin kotikatunsa mukaan: oli Tähtäimen lapset ja Piilukon, Ruutisarven ja Luotipyssyn lapset. Talvet pelattiin katulätkää, kesäisin pyöräiltiin. Ikähaitari oli suuri, mutta kaikki saivat olla mukana leikeissä ja pihapeleissä.

Mukana juoksenteli Parvelan opettajaperheen kekseliäs pojanviikari, Timo.

Toisaalta Timo, jota kaverit kutsuivat Partsuksi, viihtyi mainiosti myös omissa maailmoissaan. Parhaimpia hetkiä olivat omat lukuhetket, jolloin hän varasi itselleen valtavan pinon Suklaa-Sanna -keksejä ja sarjakuvia ja vetäytyi olohuoneen sohvalle lukemaan.

Ahmimisiässä hän luki kaikki Suomessa ilmestyvät sarjakuvat: Asterixit, Tintit, Lucky Luket. Jaska Jokusta lukiessaan hän piipahti vähän väliä keittiössä kysymässä äidiltään, mitä jokin outo ilmaus tarkoitti.

Tuohon aikaan puhuttiin sarjakuvien mädättävän aivot, koska ne eivät olleet oikeaa taidetta. Keskusteltiin siitä, voiko äidinkielen tunneilla edes käsitellä sarjakuvaa, ovatko ne sopivaa luettavaa lapsille.

Mutta Timo oli oppinut lukemaan Aku Ankoista. Hän oli vaatinut lukemaan ääneen samaa lehteä niin kauan, että osasi sen ulkoa. Näin hän oli pikkuhiljaa oppinut hahmottamaan sanoja.

KOULUN ainekirjoitustunnilla Timo loisti. Hän tähtäsi aina siihen, että hänen aineensa luettaisiin ääneen ja että luokkakaverit nauraisivat. Oli aihe mikä tahansa, Timo väänsi sen hauskaksi.

Kerran otsikkona oli ”Mitä on laiskuus?” Tavoitteena oli aina saada kolme liuskaa tekstiä. Timo kirjoitti ainekirjoitusvihkon ensimmäiselle sivulle ”Tätä”, toiselle sivulle ”on” ja kolmannelle sivulle ”laiskuus”. Onneksi opettajan huumorintaju riitti.

Hän koki olevansa vahvimmillaan kirjoittaessaan. Haaveammatteja oli monia lääkäristä metsänhoitajaksi, mutta todellisia vaihtoehtoja oli vähän.

– Opettajien lapsi kasvaa opettajien maailmaan, pitkiin kesälomiin ja lyhyisiin työpäiviin, silloin ne olivat vielä lyhyitä. Eikä opettajankoulutuslaitoksen pääsykokeisiin ei tarvinnut lukea yhtä ainutta kirjaa, naurahtaa Parvela.

Opettajankoulutuslaitoksen äidinkielen lehtorit kannustivat Parvelaa kirjoittamaan, ja tekstejä alkoi syntyä.

– En ole heittäytyjä. Monta vuotta opetin päivät ja kirjoitin illat. Kun saimme lapsia, ajattelin jättää opettajan työn vain hetkeksi.

Toisin kävi. Tuolloin 90-luvun puolivälissä Parvela kirjoitti muun muassa Ansa ja Oiva -tv-sarjaa ja ensimmäiset Ella-kirjat. Kuudennen kirjansa jälkeen hän uskalsi jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi.

NYKYISIN Parvelan molemmat lapset ovat jo aikuisia, mutta heidän lapsuusajastaan hän jäi erityisesti kaipaamaan iltasatuhetkiä. Ne alkoivat yleensä painilla vanhempien suuressa sängyssä. Lapsia piti kääriä peittoihin, möyhentää tyynyillä, antaa heidän purkaa energiaa ennen kuin he rauhoittuivat kainaloon kuuntelemaan.

Tietenkin kirjailija testasi omia tekstejään lapsillaan. Lisäksi hän luki muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Lapset rakastivat näitä hetkiä vielä teini-ikäisenäkin.

Eivät kirjailijan omatkaan lapset silti välttyneet nykyajan vitsaukselta: lukuajan syöviltä ruuduilta. Erityisesti Parvelaa huolestutti, miten saisi pelaamisesta innostuneen poikansa lukemaan.

Hän keksi nerokkaan peliajan latausjärjestelmän. Munakelloon väännettiin aikaa 45 minuuttia. Kun poika oli lukenut kellon pärähdykseen saakka, hän saisi pelata vastaavan ajan. Miten kirjailija riemuitsikaan, kun poika kerran jatkoi lukemista kellon soimisesta välittämättä, sillä kirja oli liian jännässä kohdassa.

– Lukutaito vaatii aluksi paljon harjoittelua. Sitten kun lukemista ei tarvitse enää miettiä, sisältö vie kyllä mennessään. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että joku auttaisi häntä löytämään omat keinonsa harjoitella lukemista.

Kun lapset olivat pieniä, kirjailija poti syyllisyyttä siitä, että oli liian vähän läsnä lastensa elämässä. Hän oli paljon kotona, mutta usein omissa ajatuksissaan.

– Siitä on edelleen tuplaharmitus. Nyt tekisin toisin. Silloin en ollutkaan se, mikä olen nyt. Toisaalta aika harva vanhempi jaksaa täpöllä olla lasten leikeissä mukana.

Parvela muistaa isänsä sanoneen, ettei vanhempien tehtävä ole leikkiä lasten kanssa. – Siihen nähden me 60-luvulla syntyneet muutimme perinteitä tosi paljon, ja nykyvanhemmat vielä enemmän.
Varsinkin lasten ollessa teini-iässä Parvela kirjoitti paljon vanhemmuudesta.

– Oli paljon asiaa siitä mustasta möykystä joka istuu huoneen nurkassa ja jolle ei mikään kelpaa eikä se puhu mulle. Sitä hankalaa aikaa oli terapeuttista käsitellä huumorin keinoin.

SYYSKUUSSA Parvela nousi Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämölle yhdessä Loiskis-orkesterin kanssa. Se oli hieno hetki, sillä paikka oli esikuvana eräälle hänen lempitarinoistaan, Ella teatterissa. Ensimmäistä kertaa hän pääsi lukemaan tätä tarinaa sen syntysijoilla.

Hän lukee kohdan, jossa Pate kyseenalaistaa teatterin mielekkyyden, sillä luulee näyttelijöiden näyttelevän pimeässä esiripun takana. Se räjäyttää lapset nauruun. Toinen takuuvarma hihityshitti on Ella luokkaretkellä -kirjan kohta, jossa Sampan uimahousut tippuvat uima-altaaseen yhä uudelleen.

Osa tarinoista on kirjoitettu yli 20 vuotta sitten, mutta ne naurattavat lapsia edelleen. Huumori koukuttaa ja yhdistää lapsen ja aikuisen. Juuri sitä Parvela tavoittelee: että lapset ja aikuiset viihtyisivät kirjan parissa yhdessä.

– Elloja kirjoittaessani en välittänyt siitä, ymmärtävätkö lapset jokaista yksityiskohtaa. On herkullista ajatella, että vanhemmat ja lapset joutuvat keskustelemaan niistä. Lapsi huomaa kyllä, ellei teksti kiinnosta aikuista.

Parvela aloitti suositut Ella-tarinakonserttikiertueet vuonna 2013. Tarinakonserttien esikuvana on keskieurooppalainen kirjallisuuden ääneenlukuperinne erityisissä kirjallisuustaloissa. Lukijat ovat tähän erikoistuneita näyttelijöitä.

– Meiltä tällainen esittävä kirjallisuus puuttuu.

Kuinka ollakaan, juuri samoissa maissa, Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä on pystytty vastustamaan lukuinnon laskua.

– EU:n lukutaitohankkeen mukaan merkittävin lapsen lukutaitoa ennakoiva tekijä on kirjallinen ympäristö. Jos lasten halutaan tarttuvan kirjoihin, niiden pitää olla esillä. Isän ja äidin kädessä, televisiossa, somekanavilla.

PARVELA vieraili hiljattain Sierra Leonessa Unicefin kutsumana. Hän seisoi paikallisessa koulussa luokkahuoneen edessä ja kysyi: – Tiedättekö, mitä kirjailija tekee? Lapset katselivat hämmentyneinä toisiaan. –Tiedättekö, mikä on kirja? Jälleen syvä hiljaisuus.

– Lapset eivät tiedä, koska kirjoja ei ole. Lukutaitoon kannustetaan heitäkin, mutta mitä he sitten lukevat?

Unicef on painattanut joitakin kirjasia, joissa kuvataan arkielämää kylissä, mutta lastenkirjallisuus puuttuu sisällissotien ja luonnonkatastrofien murjomasta Sierra Leonesta täysin.

– Lukutaidon kehittyminen vaatii motivaatiota. Täsmäaseeksi on kehitetty lastenkirjallisuus. Kirjailija tekee kaikkensa, että tarina kiinnostaisi. Harva aloittaa lukemisen Kafkasta. Siksi lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta. Se on portti.

Kirjailijan tavoitteita lasten kasvattaminen ja lukutaidon kehittäminen eivät kuitenkaan ole, vaan tarinan punominen mahdollisimman laadukkaaksi.

– Kun kirjoitan tarinoita lapsille, pidän kielen lapsentasoisena, mutta aiheet ja tarinat ovat yleismaailmallisia. Hyvässä tarinassa pitää olla rakenne ja kiinnostavat hahmot ja draamaa niiden välillä. Kenties ripaus ajankohtaista sekä sopivia koukkuja. Niin se syntyy.


Kuka hän on?

TIMO PARVELA

  • Suomen tunnetuimpia ja kansainvälisimpiä kirjailijoita. Viettää tänä vuonna 30-vuotistaiteilijajuhlaansa.
  • Kirjoittanut tv-sarjoja ja yli 80 kirjaa, mm. suosittua Ella-sarjaa ja nuorille suunnattua Kepler62 -sarjaa.
  • Unicefin Lapsen oikeuksien vaikuttaja 2016 -tunnustus.
  • Kirjoittanut vanhemmuudesta kirjassa Murrosikäisen käyttöohje – kertomuksia perhearjen keskeltä (Tammi).
  • Junior Finlandia -palkinto vuonna 2006 kirjasta Keinulauta.
  • Asuu Kirkkonummella vaimonsa Reijan ja kahden lancashirenkarjakoiran kanssa.
  • Lempiharrastus laiturin päässä mato-ongella istuminen ja lempipaikka: metsä.

Artikkeli on julkaistu Lapsemme 4/2019 -lehden Vieraana-palstalla.

Tuija Siljamäki

Kirjoittaja

Jani Laukkanen

Valokuvaaja

Ladattavat materiaalit

Aiheeseen liittyvät

Aiemmin Vieraana-sarjassa julkaistuja juttuja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *