Vanhemmuutta sata lasissa

Vanhemmuus on 2020-luvulla aiempaa demokraattisempaa ja lapsilähtöisempää. Samalla siihen liittyvät odotukset ja suorituspaineet ovat kasvaneet. Myös perhemallit ovat entistä moninaisempia, kun esimerkiksi uusperheet ja sateenkaariperheet ovat yhä yleisempiä. Perhemallista riippumatta toimiva yhteisvanhemmuus eli vanhempien tiimipeli helpottaa vanhemmuutta, mutta se vaatii joustavuutta ja neuvottelua.

2020-luvulla vanhemmuus näyttäytyy aikaisempia vuosikymmeniä moninaisempana. Vanhemmuuden käsitteen voidaan ajatella heijastavan myös yhteiskunnallisia muutoksia. Samoin perheen käsite on muuttunut, kun uusperheiden ja sateenkaariperheiden rinnalla myös esimerkiksi itsellinen vanhemmuus on yleistymässä.

Siinä, missä vanhemmuus vielä 1980-luvulla oli aikuisjohtoisempaa ja suoraviivaisempaa, nyky-Suomessa siinä korostuvat demokraattisuus, tasapuolisuus ja lapsilähtöisyys. Lisäksi uutena vanhemmuuden osa-alueena on ruutuajan ja digitaalisten laitteiden käytön rajoittaminen, valvonta ja ohjaus. Nykyään vanhemmuuteen latautuu enemmän odotuksia kuin aiemmin.

– Nykyään puhutaan intensiivisestä vanhemmuudesta, jossa lapsi on pitkälti keskiössä: hänelle pyritään tarjoamaan parasta mahdollista, halutaan olla läsnä ja tukea tunne-elämää. Näen, että kehitys on ollut myönteistä, mutta samalla vanhemmuudelle on kasautunut uudella tavalla suorituspaineita. Tämän seurauksena vanhemmuus voi tuntua aikaisempaa raskaammalta ja kuormittavammalta, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä toteaa.

Odotukset intensiivisen vanhemmuuden toteutumisesta lisäävät paitsi äitien myös isien kuormitusta – erityisesti Suomessa. Kansainvälistä vertailututkimusta tehdessään Rönkä on pannut merkille, että meillä odotukset isän roolia kohtaan ovat muuttuneet kenties enemmän kuin monessa muussa maassa.

– Suomessa isät ovat vahvemmin mukana lasten elämässä kuin 20 vuotta sitten. Täällä ei kerta kaikkiaan enää menisi läpi se, ettei isä osallistu lainkaan lasten elämään. Esimerkiksi Japanissa on vielä tavanomaista ja hyväksyttyä, että isät keskittyvät työntekoon ja saattavat pitkän työpäivän jälkeen vielä lähteä oluelle kavereiden kanssa.

Röngän mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa on myös piirteitä, joilla on taipumus lisätä vanhempien kuormitusta.

– Länsimaiset yksilökeskeiset arvot korostavat vapautta, mutta samalla ne tuppaavat pitämään yllä yksin pärjäämisen kulttuuria. Suomessa perheen tukihenkilöt, kuten lapsen isovanhemmat, asuvat usein toisella paikkakunnalla. On todettu, että maissa, joissa kollektiiviset arvot ovat voimakkaampia ja sukulaiset asuvat lähempänä, vanhempien uupumus on harvinaisempaa kuin meillä. Kun tukiverkko on lähempänä ja vanhemmuutta pystyy jakamaan useampien kanssa, yksittäisen vanhemman taakka on kevyempi.

Kulttuurisesta muutoksesta ja perhekäsityksen laajentumisesta huolimatta vanhemmuuden peruspilarit ovat Röngän mukaan pysyneet samoina vuosikymmenten ajan.

– Jo pitkään on puhuttu rakkaudesta ja rajoista kasvatuksen perustana. Edelleenkin ajatellaan, että hyvä vanhemmuus rakentuu niiden päälle. Myös arjen rakenteet, ennustettavuus ja turvallisuus ovat perinteisiä kriteereitä, jotka ovat yhä relevantteja. Mutta siinä, missä ennen riitti, että lapsella on turvallinen koti, ruokaa ja kotiintuloajat, ovat niiden rinnalle tulleet odotukset lapsen tunnetarpeiden kokonaisvaltaisesta tyydyttämisestä. Nykyään vanhemmat usein kokevat, että lapsen arjessa on oltava koko ajan täysillä mukana. Samalla olisi kuitenkin hyvä muistaa olla armollinen itselleen.

Vanhemmuus on moniulotteinen kokonaisuus, jonka toimivuuteen tai toimimattomuuteen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin vanhemman halu olla hyvä vanhempi.

– Vanhemmuus rakentuu monista eri tekijöistä, jotka voivat olla joko kuormittavia tai voimavaratekijöitä. Niitä ovat esimerkiksi sosiaalinen tukiverkko, parisuhde, työtilanne ja taloudelliset olosuhteet. Työelämän, talouden tai parisuhteen paineet heijastuvat helposti vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen, Rönkä sanoo.

Hän korostaa, että hyvät ja huonot päivät kuuluvat kaikkien perheiden elämään. Kielteiset vaikutukset alkavat näkyä siinä vaiheessa, jos vanhemman kokema liiallinen kuormitus jatkuu päivästä toiseen pitkiä aikoja.

– Jos perhe niin sanotusti toimii hyvin, se mukauttaa omaa toimintaansa. Jos yhtenä päivänä sukset menevät ristiin, niin usein vanhemmat tsemppaavat seuraavana päivänä.

Koti on se paikka, jossa tunteita kuuluukin voida näyttää.

– On myönteinen asia, että lapsi uskaltaa näyttää kotona tunteidensa koko kirjon. Jos hän on koko päivän tsempannut päiväkodissa, on tavanomaista, että kotona kiukuttaa, vaikka se voikin olla vanhemmille kuormittavaa. Kun oma poikani oli kuusivuotias, hän kerran päiväkodista tultuaan istahti kotona eteiseen ja totesi, että on se kumma, kun kotiin tullessa rupeaa harmittamaan ja suututtamaan, Rönkä kertoo.

Yleisessä keskustelussa vanhemmuustaitojen käsite toistuu usein. Röngän mielestä termillä on kuitenkin taipumus viedä näkökulmaa vanhemman suoritukseen yksilönä, kun pohjimmiltaan kyse on aina vuorovaikutuksesta ja yhteispelistä.

– Jos puhutaan taidoista, tunteiden säätely ja tunnetaidot ovat keskeisessä osassa kaikessa vanhemmuudessa. Puhun itse kuitenkin mieluummin toimintatavoista. Omassa tutkimustyössäni olen keskittynyt yhteisvanhemmuuteen eli siihen, miten vanhemmat toimivat yhdessä tiiminä, Rönkä kertoo.

Yhteisvanhemmuus eli co-parenting on termi, joka sekoittuu helposti yhteishuoltajuuden kanssa. Yhteisvanhemmuudella kuitenkin tarkoitetaan sitä, miten vanhemmat – ovat he sitten lapsen biologisia vanhempia tai jokin muu kokoonpano – toimivat yhdessä lapsen kasvattajina. Yhteisvanhemmuutta tutkitaan tällä hetkellä maailmalla paljon, ja viime vuosista lähtien myös Suomessa.

Viimeisimpänä Rönkä kollegoineen on tutkinut Suomen Akatemian tutkimushankkeessa yhteisvanhemmuuden rakentumista vanhemmuuteen siirtymävaiheessa. Tässä pitkittäistutkimuksessa oli mukana suomalaisia, portugalilaisia ja japanilaisia lasta odottavia pareja.

– Tutkimuksissa yhteisvanhemmuudessa on eroteltu eri ulottuvuuksia, joista tutuin lienee työn- ja vastuiden jako. Yhteisvanhemmuuteen kuuluu kuitenkin monia muitakin puolia, kuten se, miten vanhemmat tukevat ja arvostavat toisiaan vanhempina, miten pysytään neuvottelemaan kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä ja miten lapsille asetetaan yhteisesti sovittuja rajoja. Lisäksi olennaista on se, miten erimielisyyksiä ratkotaan niin, ettei lapsi joudu niihin osalliseksi, Rönkä avaa.

Yhteisvanhemmuus koskee kaikenlaisia perheitä. Toimivan tiimipelin elementit ovat pitkälti samoja riippumatta siitä, onko kyseessä perinteinen ydinperhe, eronneet vanhemmat tai esimerkiksi uusperhe.

– On vahvaa kansainvälistä ja nyt myös suomalaista tutkimusnäyttöä siitä, että jos yhteistyö vanhempien välillä toimii hyvin eli toista tuetaan, tehtäviä jaetaan ja puhalletaan yhteen hiileen sekä erimielisyyksiä käsitellään rakentavasti, se säteilee myönteisellä tavalla moneen suuntaan. Tämä korostuu usein vauva-arjessa, jossa vanhempia kuormittavia tekijöitä on paljon. Jos yhteisvanhemmuus toimii hyvin, se tukee lapsen myönteistä kehitystä ja vanhempien hyvinvointia. Erityisesti sen suojaava luonne tulee esiin, jos lapsella on erityisiä haasteita tai perhe on kuormittavassa elämäntilanteessa, Rönkä sanoo.

Toimiva yhteisvanhemmuus ei yleensä synny itsestään, vaan se vaatii harjoittelua.

– Kun lapsi tulee maailmaan, monilla pareilla on yleensä takanaan jo yhteistä elämää. He ovat ehkä jo tottuneet jakamaan kotitöitä ja lemmikin hoitovastuuta. Lapsen tulo perheeseen on aina uusi tilanne, jossa esiin tulee sellaisia asioita, jotka ovat siihen asti pysytelleet taustalla ja joita joutuu yhteensovittamaan vauva-arjessa. Näitä voivat olla esimerkiksi vanhempien temperamentit sekä kokemukset omista vanhemmista, Rönkä sanoo.

Vauva-arjessa tulee väistämättä vastaan erimielisyyksiä ja vanhempien välinen yhteispeli korostuu.

– Voi myös olla, että perheessä ei riidellä sen enempää kuin aiemminkaan, mutta myönteiset toimintatavat puuttuvat. Toisen kannustaminen ja tukeminen, avun tarjoaminen ja tilan antaminen ovat yhteisvanhemmuudessa keskeisessä roolissa siinä missä työnjakokin. Kyse ei ole vain kotitöiden excelöinnistä. Suuri voimavara on tunne siitä, että toinen ymmärtää ja tukee minua tässä yhteisessä asiassa, Rönkä toteaa.

Toimivalle yhteisvanhemmuudelle ei ole kuitenkaan yhtä toimivaa mallia. Se, mikä toimii toisilla, ei välttämättä ole hyväksi toisille. Rönkä sanoo, että vaikka hyvän yhteisvanhemmuuden taustalta löytyvät samat peruselementit, niitä voi toteuttaa eri tavoin. Perhemuotokin vaikuttaa siihen, miten vanhemmuus limittyy osaksi arkea. Se, millainen on kullekin toimivin yhdistelmä, löytyy keskustelun kautta.

– Yksi hyvä kysymys pohdittavaksi on se, että mitkä ovat vanhempien vahvuudet tiiminä. Sitä kautta voidaan esimerkiksi huomata, että työnjako toimii hyvin, mutta henkinen tuki on jäänyt taka-alalle. Tai ihan konkreettisella tasolla voidaan todeta, että toinen vanhemmista on aamuvirkku ja hoitaa mielellään aamuun liittyvät jutut, kun taas toisen vastuu voi painottua enemmän iltaan. Yhteisvanhemmuudessa tärkeintä ei ole, että kaikki jaetaan täsmälleen puoliksi, vaan että molemmat kokevat työnjaon oikeudenmukaiseksi, Rönkä sanoo.

Toimiva tiimityö mahdollistaa sen, että kumpikin vanhempi pystyy toteuttamaan omia vahvuuksiaan. Se edellyttää kuitenkin joustavuutta.

– Joskus haasteena voi olla se, ettei anneta toiselle mahdollisuutta tehdä asiat eri tavalla. Jos toinen on niin sanotusti ‘täydellinen’ vanhempi, niin helposti toinen jää varjoon eikä pääse vanhempana kukoistamaan. Toisaalta voi olla kaksi ‘täydellistä’ vanhempaa, mutta yhteisvanhemmuus ei toimikaan lainkaan.

Tietyllä tapaa nykyinen intensiivisen vanhemmuuden ihanne voi vaikeuttaa yhteisvanhemmuuden toteutumista. Monesti odotukset voivat aiheuttaa painolastia etenkin äidille, joka kokee, että hänen on suoriuduttava yksilönä ensiluokkaisesti. Yhteisvanhemmuudessa on kuitenkin kyse nimenomaan lastin jakamisesta.

– Mielestäni hyvässä yhteisvanhemmuudessa ja vanhemmuudessa ylipäätään on tärkeää, että se on omannäköistä. Kun perusasiat ovat kunnossa, niiden puitteissa voi olla omanlaisensa eikä tietynlainen tai varsinkaan täydellinen. Tärkeintä on, että löytää omat hyvät tavat toimia, Rönkä toteaa.

Isät ovat tänä päivänä hoivaavampia ja osallistuvampia kuin aiemmin, mutta lapsenhoidon vastuut eivät vieläkään jakaudu täysin tasaisesti.

– Esimerkiksi perhevapaiden kohdalla olisi vielä parannettavaa. On hyvin yleistä, että isät luovuttavat omia perhevapaitaan lastensa äideille, perhetutkija Petteri Eerola toteaa.

Eerolan mukaan perhepolitiikka vaikuttaa siihen, miten vanhemmuutta jaetaan perheissä. Neuvoloissa tulisi ottaa huomioon systemaattisemmin myös isät, jotta heidän rooliaan tuetaan aktiivisesti eikä oleteta äidin olevan ensisijainen hoitovastuussa.

Kuuntele lisää  MLL:n podcastista, jossa Eerola syventyy isyyden muutokseen, vanhemmuuden jakamiseen ja yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksiin.