Huusin juuri aivan äitini äänellä
Voisin vanhempainpuhelimessa kuulemani perusteella sanoa, että lapsuudessa jollain lailla vanhempiensa kohdalta väärin ymmärretyksi tulleet aikuiset yrittävät omassa vanhemmuudessaan eniten olla hyviä vanhempia. Halu olla hyvä vanhempi ja kehittyä vanhemmuudessa on valtava varsinkin, jos omassa lapsuudessa on ollut karikkoja. Siihen, millainen vanhempi itse haluaisi olla, kiinnitetään silloin erittäin paljon huomiota.
Vanhempi päättää tietoisesti tehdä omien lasten kohdalla toisin niissä asioissa, joiden muistelu omasta lapsuudesta tuntuu kipeiltä. Omaa lapsuutta on monesti pitkään käsitellyt ja käyttänyt aikaa sen miettimiseen, millainen vanhempi haluaisi itse olla. Oman vanhemman huonojen puolien vastakohta, se ainakin on varma.
Jos oma vanhempi kiihtyi helposti ja alkoi huutamaan, vanhempi on päättänyt työstää itsessään sitä, että maitolasin kaatuessa ei räjähdä heti moittimaan ja huutamaan. Haluaa, ettei häntä tarvitse vanhempana jännittää epäonnistuessa tai missään tilanteessa muutenkaan. Jos oma vanhempi oli etäinen ja vaikeasti lähestyttävä, haluaa luoda lapsilleen kulttuurin, jossa heitä sylitellään ja ollaan paljon tunnetasolla läsnä.
Arjessa saattaa kuitenkin käydä niin, että tiukan paikan tullen vanhempi huomaa huutavansa oman vanhempansa äänellä ja tyylillä. Suusta voi tulla omasta lapsuudesta tuttuja fraaseja ja rangaistuksia tai halu vetäytyä kuoreensa tai lähteä kesken hankalan tilanteen pois. Ihan samalla lailla kuin oma vanhempi teki. Voi tuntua siltä, että menee kontrolli, ei tunne enää edes itseään, vaan historia toistaa itseään. Tiukat paikat ovat niitä, joita ei ole suunnitellut etukäteen, ei ole ihan oma itsensä. Ehkä väsynyt, kuormittunut, muita huolia mielessä.
Voi olla kauhistuttavaa huomata, miten omasta lapsuudesta tutut sanonnat tai kasvatusmallit yhtäkkiä heräävät itsessä eloon ja sen mukaisesti siitä seuraava henkinen pahoinvointi on sitä suurempi. Vanhempaa nolottaa, surettaa, harmittaa ja olo on epätoivoinen. Ehkä juuri siksi, että omat muistot tulvivat mieleen. Miltä tuntui lapsena, kun huudettiin yhtäkkiä tai kun sai jännittää, tekeekö oikein. Juuri se tunne, mitä ei ikinä omalle lapselleen halunnut!
Vanhemman olo on epäonnistunut, totaalisen epäonnistunut. Tilanteen jälkeen vanhemmasta voi tuntua, että hän pilasi lopullisesti kaiken, vaikka nimenomaan ei halunnut olla sellainen vanhempi, ei missään nimessä.
Jos vanhemmalla on rohkeutta ja mahdollisuus puhua tunteistaan ääneen jollekin, olisi ihanteellinen tilanne sellainen, jossa hän saisi osakseen ymmärrystä.
Itseään kannattaa vanhempana helliä sen jälkeen, kun ei ole tyytyväinen omaan toimintaansa aikuisena, siinä missä lastakin. Huono hetki ei tee huonoa vanhempaa. Huono hetki ei muuta vanhempaa samankaltaiseksi kuin omat vanhemmat olivat tai ylipäätään pilaa mitään pysyvästi. On ymmärrettävää, että se, miten sinut on kasvatettu, joskus näkyy, vaikka et sitä haluaisikaan ehkä näkyväksi. Vanhemmuus on prosessi, jossa kasvaa itse mukana ja on tärkeää harjoitella armollisuutta itselle vanhempana. Samalla lailla kuin harjoittelee itselle oikeaa tapaa kasvattaa lasta.
Laura Pilkama
Auttavien puhelinten päivystystyön koordinaattori