Korona-arjessa korostuu vanhemmuuden tuen tarve

Päivä alkaa kuten mikä tahansa arkipäivä koronakevään aikana. Kaksi unenlämpöistä lasta kömpii kainalooni ja heräilemme kaikessa rauhassa. Puoliso on vetäytynyt jo kukonlaulun aikaan aloittelemaan työpäiväänsä, ja itselläni on vetovastuu perheen nuorimpien jäsenten aamupäivästä. Ensimmäisen kahvikupillisen aikana saan lapset aamupalapöytään ja käynnistän työkoneen.

Vanhempainpuhelimeen ja muihin vanhemmuuden tuen kanaviimme on viime viikkoina tullut paljon yhteydenottoja liittyen koronaviruksen aiheuttamaan poikkeustilaan ja sen vaikutuksiin perheissä. Kasvava aihe yhteydenotoissa on ollut vanhempien kasvava kuormitus, kun yhteensovitettavana on etätyöt tai -opiskelut ja lasten kotonaolo.

Moni vastaanottamamme puhelu on alkanut sanoilla: en ole koskaan ennen ottanut yhteyttä mihinkään tällaiseen numeroon, mutta nyt oli pakko saada puhua jollekin.

Tasapainoilua

Työsähköposteja läpikäydessäni patistan lapset pukemaan ja toisen kahvikupillisen voimin aloitamme päivän pöytähommat – sovimme eskarilaisen kanssa, mitä tehtäviä tänään tehdään. Kolmevuotias ei haluaisi tehdä mitään, ja totta puhuen hän on vielä yöpuvussa. Maanittelen hänet hetkeksi pöydän ääreen piirtämään. Kaadan itselleni kolmannen kupin kahvia ja huokaisen – voi olla, että nyt on edessä jopa kymmenisen minuuttia suhteellista hiljaisuutta ja melkein eskeytyksetöntä aikaa työn ääressä.

Suurin osa vanhemmista varmasti tunnistaa kuvatun kaltaisen tilanteen ihan tavallisesta lapsiperhearjesta: moni asia vaatisi huomiota ja keskittymistä, mutta keskittyminen herpaantuu jatkuvista keskeytyksistä. Nyt koronakevään aikana tällaista jatkuvien keskeytysten arkea on monessa perheessä eletty viikkotolkulla.

Etäkoululaisten tukeminen opiskelussa tai pienempien lasten ohjaaminen edes hetkiseksi mielekkääseen tekemiseen on ollut usealle vanhemmalle haastavaa ja sitä on monissa kodeissa tehty oman työn kustannuksella, koska vaihtoehtoja ei vain ole. Nämä kahtaalta tulevat ristiriitaiset paineet ja syyllisyyden tunteet, joita monille tilanteesta seuraa, yhdistettynä yhteiskunnallisen tilanteen aiheuttamaan epävarmuuteen ja huoleen, ovat kasvattaneet vanhempien tuen tarvetta.

Osaanko laskea rimaa?

Joinain aamupäivinä olemme puolison kanssa molemmat samaan aikaan kiinni palavereissa, ja silloin lapset menevät hetkeksi keskenään pihalle – mikä lykky on juuri tänä keväänä asua omakotitalossa ja omistaa trampoliini. Yleensä teemme puolison kanssa puolenpäivän jälkeen pari-kolme tuntia töitä samaan aikaan.  Tämä kohta päivästä tarkoittaa myös täydellisen ylimitoitettua ruutuaikaa lapsille, mutta kellon kyttäämiseltä olen alusta asti päättänyt visusti ummistaa silmäni.

Riman laskeminen on näinä viikkoina ollut monelle vanhemmalle yllättävän vaikeaa, etenkin jos on tottunut siihen, että omassa perheessä rutiinit ja arki sujuvat yleensä kohtuullisen mallikkaasti ja ennakoitavasti. Nyt poikkeustilanteessa korostuu se, että itseen, lapsiin tai puolisoon kohdistuvien odotusten laskeminen voi olla välttämätöntä, vaikka kuinka haluaisi pitää kiinni totutuista puitteista.

Ehkäpä poikkeustilanne pakottaa myös tarkastelemaan sitä itse asetettua rimaa ja tavoitteita uusin silmin. Onko oikeastaan ihan ok, että perheen ruokavalio koostuisi suuremmasta määrästä eineksiä kuin aiemmin? Ovatko lapset oikeastaan aika onnellisia, vaikka harrastukset ovatkin nyt tauolla?

Yhdistä stressi ja väsymys, saat syyllisyyttä ja riittämättömyyttä

Kun muutama viikko poikkeustilaa on kulunut, perheessämme koetaan aallonpohja, jolloin kaikilla perheenjäsenillä tuntuu loppuvan kisakunto. Itse en jaksaisi enää hetkeäkään tätä piinallista kevättä, jatkuvaa ruuanlaittoa, yhtäkään taistelua kolmevuotiaan kanssa tai sisarusten välisen riidan selvittelyä. 

Olo on kumman yksinäinen huolimatta ystävien kesken järjestetyistä Teams-treffeistä ja siitä faktasta, että olen 24/7 perheeni seurassa. Omia ahdistuksen tunteita seuraa välittömästi syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet suhteessa lapsiin, joille tulisi tarjota kaikesta ympärillä vallitsevasta epävarmuudesta huolimatta turvaa ja vakautta ja mahdollisimman tavallista arkea.

Stressaantuneena ja väsyneenä, eristäytyneenä ja vailla monia totuttuja kontakteja moni asia saattaa saada aivan toisenlaiset mittasuhteet kuin jos kohtaisimme ne virkeinä ja osana tavallista arkea. Omaa vanhemmuutta tulee herkästi arvioineeksi paljon ankarammin kuin tavallisesti, ja syyllisyyden tunteet valtaavat mielen herkemmin.

”Päivä kerrallaan, niin tästä selvitään”

Eräänä päivänä huomaan miettiväni, että vaikka harvaa asiaa jään tästä keväästä kaipaamaan, niitä rauhallisia aamuja, kun pötköttelen vielä sängyssä uneliaiden lasteni kanssa, todennäköisesti tulee ikävä.

Vanhempainpuhelimessa ja muissa vanhemmuuden tuen palveluissamme käydään yhteydenottajien kanssa usein keskustelua siitä, miten kovin tärkeää vanhemmuudessa on olla lempeä itseään kohtaan – riittävän hyvä oikeasti ja aidosti riittää. Tänä poikkeuksellisena keväänä tätä keskustelua on käyty kanavissamme yhä enemmän.

Usein yhteydenottaja tuntee helpotusta jo siitä, että pääsee sanoittamaan toiselle aikuiselle omaa riittämättömyyden ja kuormittuneisuuden tunnettaan – silloin asiat ja tilanteet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja omaan itseensä, lapsiinsa ja puolisoonsa saa tarvittavan etäisyyden. Korona-ajassa omien tunteiden ja ajatusten, niiden vaikeidenkin, käsittelyn ja niistä puhumisen tarve ja tärkeys korostuvat.

Vaikka täydellisen eristäytyneisyyden aika tällaisenaan lähestyy nyt monissa perheissä loppuaan, on hyvä tunnistaa, että korona-ajan aiheuttama pitkäkestoinen stressi ja kuormitus voivat vaivata mieltä ja vaikuttaa omaan arkeen vielä pitkään ja myös takautuvasti. Muistetaan silloinkin, että apua kannattaa hakea ja sitä on saatavilla.

Anna Weckström

Anna Weckström

Auttavien puhelinten päivystystyön koordinaattori

Aiheeseen liittyvät

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huomioithan, että kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.