Lapsi tarvitsee toista lasta

Lasten vertaissuhteet ovat yhtä tärkeitä kuin toisten seura aikuisillekin. Lapsi kaipaa ikäisiään jo aivan pienestä pitäen.

Jo pieni vauva saattaa kujerrella ja nauraa nähdessään toisen vauvan: hän tunnistaa, että toinen on samanlainen kuin hän itse. Lasten tarve olla tekemisissä toisten lasten kanssa on ihmisyytemme ydintä. Meillä on synnynnäinen kiinnostus ihmisten välisiin suhteisiin.

– Aiemmin on luultu, että kiinnostus muihin ihmisiin kehittyy vähitellen. On ajateltu, että lapsi on vauvana passiivinen ja turvaa kaipaava, joka pelkästään luo symbioosisuhteen äitiin, mutta se on kerta kaikkiaan väärä käsitys, sanoo lastenpsykiatri Jukka Mäkelä.

Vauva toki mieluiten tarkkailee muiden ihmisten toimintaa turvallisesta sylistä käsin. Hänelle kertyy laaja valikoima keinoja erottaa eleitä, äänensävyjä ja ilmeitä jo paljon ennen sanoja.

– Lapsella on luonnostaan kyky sosiaalisuuteen, mutta jotta taidot kehittyisivät, pitää saada kokemuksia ja virikkeitä. Aivot eivät voi kehittyä ilman harjoittelutilanteita, Mäkelä sanoo.

Lapsen aivot tarvitsevat päivittäistä harjoitusta muuttuakseen ja kehittyäkseen. Mäkelän mukaan aivojen kasvulle on hyväksi, että ympäristö on moninainen ja vaatii monenlaisia taitoja. Jos on tottunut hallitsemaan monimutkaisuutta, pärjää myöhemminkin paremmin uusissa yllättävissä tilanteissa.

Mäkelästä nykyinen ydinperheihanne on kulttuurihistoriallisesti outo ilmiö. Kulttuuritutkimuksen ja vertailevan eläintutkimuksen mukaan ihminen on laji, jonka erityisyys syntyy siitä, että ollaan ryhmissä lapsesta asti. Mäkelän mukaan on väärinkäsitys, että alle 3-vuotiaan lapsen olisi parempi pysyä kotona.

– Sille ei ole mitään tieteellistä perustetta. Nämä käsitykset tulevat osittain väärinymmärretystä ajatuksesta, että meillä olisi samantyyppinen tapa kiintyä kuin verrokkilajeilla. Ihmislapsi kuitenkin kiintyy samanaikaisesti moniin hoitajiin.

Vertaissuhteiden tarve ei tule tyydytetyksi pelkästään sillä, että lapsi sysätään leikkimään yhdessä kenen tahansa muiden lasten kanssa. Parhaiten vertaissuhteet kehittyvät ryhmissä, joissa kanssakäyminen on säännöllistä ja jatkuvaa ja joissa lapsella on oma paikkansa.

Käytännössä yleisin tällainen ympäristö on päiväkoti tai myöhemmin koulu. Kuitenkin sillä, minkälaisia ryhmät päiväkodissa ovat, on Mäkelän mukaan valtava merkitys. Oleellista on, että sekä ryhmät että niissä olevat aikuiset ovat suhteellisen pysyvät. Lapsella ei tarvitse olla yhtä omahoitajaa, kunhan kaikki aikuiset ovat lapseen sitoutuneita.

Jos subjektiivista päivähoito-oikeutta kavennetaan eduskunnan hyväksymällä tavalla, osa-aikaisten hoitolasten määrän kasvu voi Mäkelän mukaan tehdä lopputuloksesta kaoottisen.

– Jos lapsella on oikeus hoitopaikkaan kahtenakymmenenä tuntina viikossa, vanhemmat voivat toteuttaa sen kahtena kymmentuntisena päivänä tai neljänä tuntina joka päivä, joka voi olla joskus aamulla, joskus illalla ja joskus päivällä. Ryhmät hajoavat, ja tämä on se suurin huoli.

Sen sijaan ryhmäkokojen kasvattaminen ei Mäkelästä ole automaattisesti huono asia, vaan kyse on siitä, millä tavoin ryhmissä toimitaan. Esimerkiksi Japanissa yksi aikuinen hoitaa kahtakymmentä lasta, mutta siellä ryhmissä lapset ovat eri-ikäisiä ja isommat lapset hoitavat pienempiä.

– Ryhmät toimivat, jos ryhmä on lapselle aidosti meidän porukka ja muut lapset koetaan omiksi kavereiksi, Mäkelä sanoo.

Hän toteaa, että kasvattajien kyky ottaa huomioon lapsen yksilöllinen tuen tarve on ryhmäkokoa olennaisempaa. Tämä voi toki olla vaikeampaa ryhmäkokojen kasvaessa.

Kasvatustieteiden tutkija Mari Vuorisalo katsoo, että aiempaa suurempi määrä lapsia ryhmässä lisää huomattavasti lapsen taakkaa. Lapsen pitää hallita entistä suurempaa sosiaalista verkostoa, vaikkei hän itse olisikaan jokaisen lapsen kanssa suoraan leikkikaveri.

– Se murentaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut päiväkodeissa vahvaa. Lasten on vaikea hahmottaa, ketkä ovat ”me”, Vuorisalo sanoo.

– Aika ei lisäänny, joten on selvää, että yksilölliseen tukeen on vähemmän aikaa ja mahdollisuuksia lapsiryhmän kasvaessa. On huolestuttavaa, että päättäjät eivät pidä aikuisen tukea lapsille tärkeänä, vaan ovat valmiita sitä kaventamaan.

Aikuisen rooli lasten vertaissuhteiden vahvistamisessa on tärkeä. Jukka Mäkelän mukaan ihmisellä on taipumus jaotella ihmiset meihin ja muihin ja jättää helposti ulkopuolelle erilaiset. Aikuisen tehtävänä on varmistaa, että lapset voivat kokea kaikkien kuuluvan samaan ryhmään, vaikka toinen olisikin erinäköinen tai puhuisi eri kieltä.

Toisaalta lapset selviävät keskinäisistä ristiriidoistaan usein hyvin ilman aikuisiakin. Kun tutkittiin 2-vuotiaita lapsia päiväkodissa, lapset eivät keskinäisessä konfliktinratkaisussaan olleet kiinnostuneita siitä, kuka teki oikein ja kuka väärin, mutta kun aikuinen tuli paikalle, alettiin etsiä syyllistä ja leikki keskeytyi.

– Pitäisi ottaa oppia pienistä lapsista. Sosiaalisuuden taito ei ole sitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan miten leikitään eteenpäin, Mäkelä sanoo.

Toisaalta aikuisten pitäisi myös tarkkaan miettiä, miten puuttua lasten leikkeihin. Mari Vuorisalon mukaan ei pidä vain mekaanisesti käskeä lapsia ottamaan sellainenkin lapsi leikkiin mukaan, jonka kanssa toiset eivät halua leikkiä, koska se voi johtaa kurjiinkin juttuihin.

– Toiselle voidaan esimerkiksi sanoa, että voit olla perheen isä, mutta ai niin, ei meillä olekaan isää. Ole vaikka koira ja mene tuonne pöydän alle makaamaan. Viesti siitä, että toista ei haluta mukaan ja että tämä ymmärtäisi lähteä pois, punotaan leikin sisään, Vuorisalo sanoo.

Olemalla riittävän lähellä ja seuraamalla leikkejä aikuisella on mahdollisuus tunnistaa tällaiset tilanteet ja ehkäistä niitä. Vuorisalosta se, että leikki yhdistää kenet tahansa lapset, on liian yksinkertainen ajatus.

– Samalla tavalla kuin aikuiset välttävät tiettyjä ihmisiä, myös lastenvälisissä suhteissa on kohtaamattomuusongelmia.

Kuitenkin aikuinen voi tukea lasten yhteisen sävelen syntymistä.

– Aikuinen voi olla mukana osoittamassa keskenään vieraille lapsille, että hei, sinähän oletkin tosi hyvä ja kiinnostava kaveri ja voidaan leikkiä yhdessä.

Varhaiset vertaissuhteet voivat estää sekä kiusaamista että kiusatuksi tulemista.

Erityisen tärkeää on huolehtia kotihoidossa olevien lasten vertaissuhteista, koska ne eivät synny luonnostaan, kuten päivähoidossa. Pääasia olisi löytää lapsille säännöllistä yhdessäoloa ja tekemistä muiden lasten kanssa. Se voi joskus olla hankalaa, jos esimerkiksi leikkipuistossa ei ole vakiintunutta porukkaa, johon lapsi solahtaisi mukaan. Kerhot taas saattavat kokoontua liian harvoin.

Jos lapsi jää kokonaan tai lähestulkoon ilman vertaissuhteita, hänestä tulee helposti sosiaalisesti muita kömpelömpi.

– Tässä, kuten muissakin taidoissa, on yksilöiden välisiä eroja. On niitä, jotka aika vähällä kokemuksella kehittyvät sosiaalisesti taitaviksi, ja niitä, jotka tarvitsevat paljon enemmän harjoittelua, Jukka Mäkelä sanoo.

Mari Vuorisalon mukaan vertaissuhdetaidot kannattaa oppia lapsena, jolloin ollaan kaikkein herkimmillään ylipäänsä oppimaan. Vertaissuhteissa lapsi oppii, miten toisten ihmisten kanssa ollaan, mistä saa hyvää tai huonoa palautetta, miten solmitaan suhteita ja ollaan hyvä kaveri. Perheissä, joissa vanhemmilla on heikot sosiaaliset taidot, lapsen on ehkä vaikeampi saada ystäviä.

– Se, miten ihmissuhteissa ollaan, on opittua. Jos vanhemmilla on vähän ystävyyssuhteita, todennäköisesti lapsillakaan ei ole niitä paljon. Sosiaalisen olemisen tapa opitaan jo ensimmäisissä ihmissuhteissa, Vuorisalo sanoo.

Juttu on julkaistu Lapsemme-lehdessä 1/2016.