Jatkan vielä… (Ja pahoittelut samasta nimimerkistä :D)
Vielä sen verran haluan jatkaa aiheeseen, että olisin myös hyvin peloissani lapsen kasvatuksen suhteen. Tiedän etten voisi lasta suojella kaikelta enkä koko hänen elämäänsä, ja se on jo pelkästään ajatuksen tasolla suunnattoman ahdistavaa. Olen itse ollut koulukiusattu, työpaikkakiusattu, avioeroperheen lapsi, uusioperheen riitojen keskellä elänyt, perheeni alistama ja äitini hyväksikäyttämä (taloudellisesti, henkisesti ja seksuaalisesti). En ikinä kestäisi, jos lapseni joutuisi kokemaan edes osan siitä kärsimyksestä mitä itse olen kokenut.
Toisaalta taas koen, että olisi hyvin terapeuttista päästä näyttämään universumille (ja äidilleni) kuinka kunnollinen äiti kasvattaa ja huolehtii, suojelee ja rakastaa lapsiaan. Koen ettei oma lapsi ole kuitenkaan oikea tapa kostaa maailmalle, vaikka kosto olisikin sitä että olisin itse mahdollisimman täydellinen äiti.
Onpa virkistävää lukea teidän viestejä, samaistun niin moneen ajatukseen!
Olen 35-vuotias, ja monen vuoden ajan olen ajatellut etten halua lapsia. Ajatus on aina ollut, etten jaksaisi/pystyisi kasvattamaan lasta, ja vuosi toisensa jälkeen olen tuntenut jääväni oman ystäväpiirin ulkopuolelle kun ystävät saavat lapsia. Yhtäkkiä tuntuu etten ole osa sitä samaa todellisuutta kuin he. Tuntuu inhottavalta sanoa, mutta on kuin olisi olemassa jonkinlainen äitikerho, ja siellä olevat ymmärtävät ja osaavat tukea toisiaan. He on jotenkin löytänyt elämässä uuden tason, ja minä en sille samalle tasolle pääse, vaikka olen heidän arjestaan kiinnostunut ja yritän parhaani mukaan eläytyä heidän uusiin elämäntilanteisiin. Tuntuu, että jää yksin.
Viime vuosina olen tiedostanut että monella tasolla työstän nyt tätä lapsettomuus asiaa, ja hetkittäin se on ollut todella raskasta. Tällä viikolla kuitenkin pikkusiskoni sai ensimmäisen lapsensa, ja tämä oli minulle valtava triggeri. Olen suorastaan romahtanut, ja nyt se iski päin naamaa, että jos olen täysin rehellinen itselleni, niin haluaisin lapsen. Mutta tunnen myös itseni ja tiedän, että edelleenkään en pystyisi lasta kasvattamaan. Samaistun vahvasti teihin muihin, ketkä kerrotte että kunnon yöunet ja rauhallinen rytmi ja palautuminen arjessa on aivan todella tärkeää omalle hyvinvoinnille ja mielenterveydelle. Tiedän minkälaisen lapsuuden ja elämän haluaisin lapselle antaa, ja tiedän myös etten pystyisi pyörittämään arkea ja olemaan riittävän hyvä vanhempi (mitä lie se onkaan).
Ärsyttävintä on ihmiset, jotka tähän sanovat ”kyllä sinä siihen pystyt, kaikki tuntee samoin, ei sinun tarvitse yksin sitä tehdä”. Minä tunnen itseni ja mieleni. Pelkään että hukkuisin, ja kuka sitten nukuttaa, syöttää, leikittää lasta, käy kaupassa, laittaa ruokaa ja siivoaa kodin, hoitaa vanhempainillat, auttaa läksyissä, kuskaa harrastuksiin, on läsnä ja rakastaa – ellen minä!? Tunnen niin äärettömän suurta surua siitä, etten ole se henkilö, joka kykenee tähän kaikkeen. Suren omaa päätöstäni ja sitä, että olen tällainen.
Luin tältä sivustolta jostain kommentin siitä, miten aina ei ole niin mustavalkoista että onko vapaaehtoisesti lapseton, vai tahattomasti lapseton. Olen usein ihmetellyt miten voi tuntua niin pahalta, koska lapsettomuus on ollut minulle tähän asti oma päätös. Olen miettinyt miten voin surra sitä että olen vapaaehtoisesti lapseton. Ei mitään järkeä! Mutta kun luin tämän kommentin ja ajatuksen siitä, että tällaisessa tilanteessa se ei välttämättä olekaan kyse vapaaehtoisuudesta, vaan siitä että kyseenalaistaa omaa kykyä vanhemmuuteen niin vahvasti, ettei uskalla toivoa lasta – tämä antoi minulle jotenkin luvan alkaa prosessoimaan asiaa uudella tavalla. Ja tämän viikon romahduksen perusteella, tämä on todellakin nyt tarpeen.
Valtavasti tsemppiä kaikille teille (meille), jotka kamppailette näiden asioiden kanssa. Ette ole yksin <3
Kiitos kaikille kokemuksista! Löysin tänne keskusteluun ja ajattelen hyvin samalla tavalla kuin moni muu. En ole koskaan tuntenut vahvaa halua saada lapsia (”vauvakuume”) enkä koe oikein mitään osaa lapsiperhe-elämästä houkuttelevana, vaikka pidän läheisteni lapsista ja olen tehnyt töitäkin lasten kanssa. Etenkään vauva-aika ei houkuttele lainkaan.
Pidän elämästäni nykyisellään ja arvostan vapautta tehdä itseä kiinnostavia asioita. Tuntuu kuitenkin, että tällaista motiivia olla hankkimatta lapsia pidetään kovin itsekkäänä. Uskon, että lapsista olisi iloa, jos heitä olisi, mutta elämä tuntuu ihan kokonaiselta näinkin. Lisäksi pitäisi tärkeänä, että lapsella olisi sisarus, koska olen itse läheinen sisarusten kanssa, mutta en usko jaksavani perhe-elämää useamman lapsen kanssa saati haluaisi viettää useampaa vuotta raskaana tai perhevapailla.
Kuten muutama muukin, olen kolmenkympin puolivälissä ja kohta lopullinen päätös on senkin puolesta tehtävä. Aiemmin ajattelin, että jos vauvakuume ei ole tullut 35-vuotiaaksi mennessä, päätös on selvä. Nyt kuitenkin useampi tuttava on saanut lapsen n. 40-vuotiaana ja koen vähän ahdistavana sen, että vielä olisikin edessä useampia vuosia valinnan tekemistä siitä, halutakko vanhemmaksi vai ei.
En osaa tehdä päätöstä, sillä pelkään katuvani, jos emme yritä lasta, koska niin usein tuodaan esiin lapsia elämän parhaana asiana. Mutta en myöskään juuri tunnista muita syitä, joiden takia erityisesti haluaisin lapsen. Kuten muutkin ovat tässä ketjussa pohtineet, ei kai lasta pidä hankkia vain ”varmuuden vuoksi”? Tämä kaikki ahdistaa aika paljon eikä asiasta voi puhua kovin monen ystävän kanssa, sillä yleisin asenne omassa melko liberaalissa ystäväpiirissäkin on, että lapsi pitäisi olla, jos on yhtään epävarma (osan mielestä muutenkin).
Lisään vielä sinulle ”Vertaistuen tarpeessa”: tunnistan tuon vapaaehtoisen lapsettomuuden surun, vaikka koen sitä ehkä vähän eri syistä kuin sinä. Voiko kokea surua siitä, että on vapaaehtoisesti lapseton? Koen iloa siitä, että minulla on vapaus tehdä niitä asioita joita itse haluan, asumme puolisoni kanssa asunnossa, jossa emme voisi missään nimessä lapsen/lasten kanssa asua ym. Mutta samalla olen surullinen siitä, että jään mahdollisesti jonkun ylimaallisen ihanan kokemuksen ulkopuolelle. Tunteeko joku muukin näin?
Ihana lukea samanlaisia kokemuksia! Ajattelin aina että viimeistään 30-vuotiaana minulla olisi lapsi, jos päätyisin koskaan päätökseen haluta äidiksi.
Nyt olen 30 enkä yhtään viisaampi sen suhteen mitä haluan, paineistuneempi kylläkin. Tuntuu, että pitäisi päättää nyt.
Minulla oli ihana lapsuus. En koe suurta huolta maailman pahuudesta… tai siis nähdäkseni maailma on aina ollut julma paikka, julmuuden esiintymistavat vain muuttuvat. Ei ole olemassa niitä kuuluisia parempia aikoja. Luulisin, että pystyisin vanhemmuuteen ja minulla on vakaa hyvä parisuhde.
Mutta en tiedä halunko lapsia vai haluanko haluta lapsia.
– Tuntuu että maailma ja yhteiskunta odottaa minun haluavan lapsia ja koen siitä suurta painetta.
– Pelkään myös tuota paitsijäämisen pelkoa mitä useat ovat täällä kommentoineet. Että jäisikö jotain kaikista tärkeintä kokematta. Niin isoa glooriaa vanhemmuuden kuvailut nauttivat.
– Isoin syy miksi haluaisin lapsia tuntuu olevan se, että haluan antaa kokemuksen lapsenlapsesta vanhemmilleni. He ansaitsisivat sen.
– Jaan tuon saman tunteen arjen rankkuudesta jo nyt kuten monet muutkin. Palautuminen vaatii paljon ja on vaikea jaksaa elämää nytkään. Miten voisin kuvitella jaksavani äitinä?
– Talous on nyt ihan hyvin tolallaan, lapsi varmasti horjuttaisi tätäkin ja toisaalta siksi mietin onko mitään järkeä hankkia lasta ja sitten joutua laskeskelemaan rahojen riittävyyttä lopun elämää
– Mikään lapsiperhe-elämässä ei houkuta. Etenkin vapauden menettäminen on ahdistava ajatus.
Minä en ole koskaan tuntenut haluavani lapsia, mutta tämä muuttui kun tapasin aviomieheni 10 vuotta sitten. Silloin ei kuitenkaan ollut oikea hetki ja päätimme odottaa kunnes minä saisin vakituisen työn, mutta kun sen sitten sain, olin aivan liian väsynyt enkä tuntenutkaan olevani valmis. Niinpä jätimme taas asian hautumaan. Muutama vuosi sitten jätimme ehkäisyn pois koska epäilin etten tulisi kovin helposti raskaasti, eikä mitään tosiaan tapahtunutkaan. Juttelimme asiasta ja olimme molemmat yhtä mieltä siitä, ettei kuitenkaan yritetä yrittämällä ja ettei haittaisi jos jäämme lapsettomiksi.
Mutta sitten yllättäen tulinkin raskaaksi! Ja se tuntui ihanan luonnolliselta, että juuri näin tämän olikin tarkoitus tapahtua. Minulla oli levollinen olo: itsekriittisyys oli tiessään ja tunsin että minulla vihdoin oli paikka tässä maailmassa, tärkein tehtäväni olisi olla hyvä äiti.
Sitten sain keskenmenon… Mutta kun itkin, en itkenyt menetettyä lasta. Itkin, koska tiesin että nyt mieheni tahtoisi lasta enemmän kuin mitään muuta, mutta itse en vieläkään ollut asiasta varma…
Aina välillä saan itseni psyykattua sellaiseen tilaan että kyllä, haluan lapsen. Mutta kun kuukautiset sitten tulevat, se tuntuu aina uudelta mahdollisuudelta päättää toisin, ja taas olen alkupisteessä.
Ja tässä tilanteessa olen vieläkin, yli 5 kuukautta myöhemmin. Minun pitäisi yksin päättää, millainen loppuelämästämme tulee ja että tuleeko maailmaan uusi ihminen. Tämä on ihan hullua!!
Olen käynyt juttelemassa tästä mielenterveyden ammattilaisen kanssa ja hänen kantansa oli, että minulla on vain pelkoja ja että meidän kannattaisi yrittää lasta sen mukaan miltä minusta tuntui raskaana ollessa.
Mutta entä jos raskaustuntemukseni ovatkin erilaisia sitten jos teen päätöksen itse? Olenko ikuisesti vihainen itselleni siitä että saatoin itseni tarkoituksella sellaiseen tilanteeseen? Olenko vihainen miehelleni joka ”painosti” minut siihen?
Olen 37-vuotias, joten päätös pitäisi tehdä pian. Mieheni on itse sanonut että hän todennäköisesti katkeroituu jos emme tosissamme yritä lasta ja pelkään että hän myös masentuisi. Hän olisi kyllä todella ihana isä enkä tahtoisi riistää sitä häneltä. Eroaminen ei ole vaihtoehto.
Milloinkaan elämässäni en ole ollut näin vaikean päätöksen edessä.
Halusin kovasti lapsia, mutta se ei ollutkaan minulle mahdollista. Hedelmöityshoidot olivat todella rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin ja pahensivat kovasti sisäelimiäni jo valmiiksi runnellutta endometrioosia. Nyt vaihtoehtoina olisi lapsettomuus, adoptio tai hoidot lahjoittajan soluilla. Koko prosessi on tähän asti ollut aivan kauhea enkä enää tiedä haluanko lapsia.
Viihdymme aivan hyvin kahdestaankin, mutta tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Oma terveys ja kohtalainen kivuttomuus ja sen tuoma elämänlaatu on itselle näiden kokemusten jälkeen kuitenkin varmaan se kaikkein tärkein asia. Olen aina ajatellut, että lapset tuovat merkitystä elämään ja on päivänselvää että haluan äidiksi.
Seitsemän vuoden kivun ja surun jälkeen en enää uskalla oikein haaveilla enää enkä todella tiedä haluanko lapsia. Asia pitäisi päättää pikaisesti koska hoitojen ja adoption suhteen ikäni on kohta liian korkea. Yhtäkkiä en kuitenkaan enää ollenkaan tiedä, haluanko lapsia. Oloni on kovin tyhjä ja missään ei ole vastauksia.
Mielenkiintoinen palsta! Kovin on tutunkuuluisia ajatuksia. Olen 31 v. ja koko aikuisikäni tiennyt, etten halua lapsia. Minulla on useita kroonisia sairauksia ja pelkään, että en pystyisi huolehtimaan lapsesta tai hän perisi sairauteni. Sairauksieni takia en ole myöskään koskaan ollut parisuhteessa enkä näe sitä tulevaisuudessakaan tapahtuvaksi. Lisäksi maailma ei kaipaa yhtään enempää ihmisiä. Liekö maailma enää elinkelpoinenkaan 50 vuoden päästä…MUTTA pidän lapsista paljon ja hoivatarve on kova. Työskentelen luokanopettajana ja kasvatus myös vanhemman roolissa kiinnostaa paljon. Biologinen kello on alkanut tikittää, kun ystäväni ovat alkaneet saada lapsia. Pelkään myös yksin jäämistä, vaikkakin lapset eivät ole mikään tae siitä, että joku huolehtisi minusta vanhuuden vaivojen iskiessä. Itsekkäistä syistä siis toivon lasta, mutta toisaalta emmekö tee monia asioita itsekkäistä syistä…Vanhempani olisivat tosin myös seitsemännessä taivaassa, jos saisivat lapsenlapsia. Minulla on vielä muutama vuosi päättää asiasta (ellen pakasta munasolujani kuin serkkuni!). FOMO alkaa painaa…
Olipa upeaa löytää tämä keskustelu, tunnistan itseni niin monesta tekstistä, etenkin nimimerkin Vertaistuen tarpeessa kirjoitus oli kuin minun elämästäni! Olen miettinyt ihan samaa, että en edes tiedä, olenko lapseton vapaaehtoisesti vai olosuhteiden pakosta.
Suurin suru liittyy ehkä siihen havahtumiseen, että minulla on mennyt käytännössä koko aikuisikä erilaisten ongelmien kanssa painimiseen, ja vaikka muuten on vielä elämää edessä niin lasten saamisen suhteen aika loppuu kesken. 35 on sellainen rajapyykki jonka ylittyminen tuntui todella kamalalta.
Minuakin kyllästyttää kliseiset hokemat, että kukaan ei ole valmis ja koskaan ei ole oikea hetki, mutta pitää vaan uskaltaa ja äidiksi kasvaa vasta äitiyden myötä.
Ihan kuin kaikki olisivat automaattisesti hyviä vanhempia. Jos näin olisi, lastensuojelun palvelut tuskin olisivat niin ruuhkautuneet…
Minulle tutut ja puolitutut ovat sanoneet, että olisin kuulemma hyvä äiti. Minua tuo ärsyttää, koska mitäpä he tietävät tilanteestani? Mitä tarkoittaa olla hyvä äiti? Olen kyllä fiksu ihminen ja lahjakaskin monen silmissä, mutta samalla arkeni on yhtä kaaosta. Olen kärsinyt erilaisista fyysisistä ja psyykkisistä sairauksista niin kauan kuin muistan. Olen nyt juuri ja juuri oppinut huolehtimaan itsestäni, mutta en tosiaankaan tiedä pystyisinkö huolehtimaan toisesta. Olenko todella valmis riskeeraamaan oman mielenterveyteni ja samalla ottamaan riskin etten pärjäisikään lapsen kanssa? Mitä siitä seuraisi?
Tästä on vaikea puhua ääneen muille kuin aivan läheisimmille ystäville ja tuntuu etteivät hekään aivan ymmärrä. Kaikilla muilla joko on lapsia, tai haluavat niitä palavasti ja käyvät hoidoissa, tai sitten tietävät etteivät missään tapauksessa halua. Minä olen se outolintu. Kolle ei ole löytynyt vertaistukea, koska lapsettomuuteni ei liity hedelmällisyyden ongelmiin.
Valittu lapsettomuus nähdään usein julkisessa keskustelussa pelkkänä vapauden kaipuuna ja haluna matkustella tai juhlia. Tai että ihminen vain pelkää ihan turhaan. Keskustelu turhauttaa, koska uskon että monilla muillakin lapsettomuuden tai sen pohtimisen syyt ovat paljon mutkikkaampia ja kipeämpiä. Ja turhaksi murehtimiseksi leimattu epäröinti voi olla täysin perusteltua harkintaa, oman ja lapsenkin edun kannalta. Asiasta on vain vaikea puhua, sillä mm. mielenterveyden ongelmat on niin arka aihe. Kiitos tästä mahdollisuudesta löytää vertaistukea.
Itse painiskelen täysin samojen kysymysten äärellä.
Olen 35-vuotias ja parisuhteessa. Olen viettänyt paljon aikaa elämässä lasten kanssa, lastenvahtina jne ja ovathan lapset tosi upeita! Mutta tämä kysymys omasta lapsesta on noussut suureksi ja vaikeaksi.
Tiedän että en ole mikääm kovin nuori, mutta tuntuu että milloin sitä olisi “valmis” äidiksi? Ei ole vauvakuumetta, ja koen että ei sitä voi haluta vauvaa vaan ihmisen kasvatettavakseen ja huoltaakseen. Kun korona-aikana vauvauutisia putkahdellut sieltä ja täältä niin minua on enemmänkin ahdistanut miten näin epävarmaan maailmaan voisi lapsen tuoda. Samalla kuitenkin mietityttää itsekkäästi jos ei pääse kokemaan äitiyttä, ja katuuko sitä sitten. Ja vielä sekin, että rakastan menemistä ja aikatauluttomuutta ja koen edelleen olevani vähän teinikin, vaikka elämä on hallinnassa.
Paljon keskustelemme partnerin kanssa kuitenkin, eli eiköhän tässä lähivuosina päätetä halutaanko yrittää.
Tervehdys kaikki ihanat! :)
Mieletöntä, kun löysin tämän keskustelun!! Tuntuu, että täällä on ajatusten, elämäntilanteen ja iänkin puolesta tasolla paljon vertaisia. :)
Itselläni se tilanne, että olen ollut n.10v. parisuhteessa mieheni kanssa, jolla aiemmasta liitosta kaksi lasta, toinen jo täysi-ikäinen ja nuorempikin teini-iässä. Olen saanut olla yhtenä aikuisena heidän elämässään, kun pienempinä vuoroviikoin asuneet meillä. Tiedän siis jotakin lapsi-arjesta, jo senkin lisäksi että sisaruksillani ja hyvillä ystävillä lapsia tälläkin hetkellä 1-vuotiaista – 20-vuotiaisiin. Olen tätinä monelle ja seurannut siskojen lasten kasvua vauvasta aikuisuuden kynnykselle.
Olen siis 33-v, korkeakoulu käytynä ja vakituisessa, työpaikassa, unelmatyössäni jo useita vuosia. Tällä hetkellä töiden ohella opiskelen omakustanteisesti ja urahaaveita tulevaisuuteenkin tullut/vahvistunut viime vuoden aikana lisää.
Suhteemme alussa mieheni toi osin leikillään ja osin tosissaan, ettei lapsia tai avioliittoa enää tulevaisuudessa. Muutamia vuosia sitten asia tuli kuitenkin puheeksi, että hänen näkemyksensä muuttunut ja toisaalta ei sitä niin jyrkkänä kantana silloin aiemminkaan pitänyt, mutta ei tajunnut, miltä puhe minun korviini kuulosti. Itse olen ollut noin 16-v. alkaen ajoittain vauvakuumeinen, mutta suhteemme alun johdosta, vuosien mennessä eteenpäin, ajatukseni omien lapsien hankinnasta ikäänkuin hiljalleen haihtui. Työstä tuli minun ”vauvani”, jota teen intohimolla ja sydämellä.
Nyt tilanne muuttui kertarysäyksellä reilu viikko sitten. Tein positiivisen raskaustestin ja nyt on käyty hyvää keskustelua ja pohdintaa mieheni kanssa mitä tehdään. Meillä ei ole ollut ehkäisyä erinäisistä syistä käytössä n.3 vuoteen, mutta olemme muilla tavoin yrittäneet minimoida raskauden. Ja näiden vuosien aikana se on toiminut, kunnes nyt sitten annoimme rakastelun huumassa mahdollisuuden nauttia täysillä h-hetkestä ja seurauksena raskaus. Raskaus ei siis ole sinällään yllätys, mutta sitten toisaalta on, kun jotenkin en ole omien elämäntapojenikaan ajatellut lisäävän omaa hedelmällisyyttä (vähäinen liikunta, tupakointi).
Olemme siis tilanteessa, jossa pohdimme 50/50 jatkammeko raskautta vai ei.
Ja siihen pohdintaan liittyy juurikin se mitä täällä tuotu esiin; yhteiskunnan/maailaman meneminen alamäkeen, koronalla ja ilmastoasioilla ahdistamista, väkivalta ja seksi; erityisesti tv:n/median syöttämät sarjat, kuvat, tekstit, jotka eivät kuulu lasten silmille ja korville. Enkä tarkoita nyt olla mikään nihilisti, mutta mielestäni on liian raakaa kuvaa jo televisioissa. (Toisella keskustelupalstalla 9v. tyttö kysyi abortista, kun oli harrastanut seksiä poikakaverinsa kanssa, WHAAAT?!?) En siis tiedä, haluanko lasta tähän maailmaan. En jaa kaikkia tämän yhteiskunnan arvoja, enkä tiedä miten saisin kasvatettua jokseenkin täysipainoisen aikuisen tämän kaiken keskellä? Vaikkakin omat lähtökohtani perheessä/lapsuudessa ja tämän hetkisessä elämässäni ovat kunnossa. Mies on töissä, asumme jo valmiiksi riittävän isossa asunnossa eikä suurempia taloudellisia huolia ole.
Kuitenkin lapsi muuttaisi meidän yhteistä aikaa, spontaania menemistä, ja kuten aiemmassakin tekstissä oli, niin koen itseni tietyllä tavalla meneväksi/”teinimäiseksi” aikuiseksi. Vaikka meillä on ystäviä ja minulla sisaruksia, meillä ei ole kuitenkaan käytännön tasolla sellaisia läheisiä, joita voisi pyytää lapsenvahdiksi, että saisi parisuhdeaikaa. Ja toki, mieheltä lapset jo ikään kuin lentäneet pesästään, niin hän itsekin nauttinut tietynlaisesta vapaudesta jo joitakin vuosia.
Toisaalta, juurikin se, että aiemmin nuoruudessani olen aina haaveillut äitiydestä, niin tulee olo, että pitäiskö nyt vain antaa raskauden jatkua ja ottaa se vastaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Olemme varanneet ajan neuvolaan, jossa tarkoitus yhdessä työntekijän kanssa pohtia vaihtoehtoja. Sen jälkeen on päätösten aika, joka ei varmasti ole helppo. Etenkin kun täällä netin ihmeellisessä maailmassa on nyt luettu kaikki mahdollinen äitiydestä, raskauden keskeytyksistä ja ihmisten kokemuksista.
Tuntui, että tämä keskustelu antoi eniten, ihana kokea, että samanlaisia ajatuksia on paljon!
Ihanaa, terveellistä ja turvaallista alkanutta vuotta kaikille! :)
Terve! Kun tästä sivusta tuli mainos vastaan instagramissa, olin vähän skeptinen ja yllättynyt, mutta täällä olikin hyviä keskusteluita. Joten avaudun nyt myös itse.
Täällä mainitut ajatukset ja tunteet kuulostaa tutuilta. Itse olen pian 29 v, yli 6 vuoden suhteessa elännyt. Mieheni haluaa lapsia, hän haluaa kokea vanhemmuuden ja tykkää käyttää argumenttia ”mieti kun surullista, jos ollaan tulevaisuudessa kaks yksinäistä vanhusta ilman lapsia, jotka katuu sitä päätöstä”.
Olen siis puolisoni takia alkanut miettiä, että haluanko lapsia. En ole koskaan ollut niitä, jotka unelmoi lapsista tai äiteydestä. Kuten moni muu täällä, niin ei minuakaan mikään lapsiperheenarjessa houkuta. Lähinnä näkee väsyneitä kinaavia vanhempia ja sen vuoksi kinastelua kopioivia lapsia.
Samaa myös kuullut, että olisin muka hyvä äiti, mut en kyllä jaksa uskoa. Näen minkälainen siskoni on, ja muistan minkälainen oma äiti oli, enkä halua omaa lasta ahdistaa minun yliherkällä ja temperamenttisella luonteella. Toki olen empaattinen ja hyvin hoivaava, minkä vuoksi olenkin miettiny, että saisinko kuitenkin jotain ennentuntematonta iloa, kun oma hoivausvietti pääsisi kunnolla käyttöön äitinä.
Siskoni lapset on söpöjä, mut väsyn heidän kanssa hyvin nopeasti ja ahdistaa, että he satuttavat itsensä tai toista. Lasten äänet ja tottelemattomuus on tosi turhauttavaa.
Lähinnä se, että se lapsi on siinä kokoajan, sen tarpeet pitää huomioida kokoajan, sen tavarat on levillään, sen päivärytmin mukaan eletään, lapsesta tulee niin kaiken keskipiste. Ja minusta tulee vaan äiti. En olisi enää mitään muuta. Se jolla pitäis olla kaikki narut olla käsissä, se joka muistaa aina missä mikäkin on ja mitä milloinkin tapahtuu. Olishan mies mukana ja ehkä hän osaisi yllättää ja olla kunnolla läsnä. Mut uskon, että vanhemmuus kuitenkin menisi siihen, että lapsi nojautuu enemmän minuun ja minun vastuulle.
En haluaisi kuitenkaan erota, mutta en myöskään riistää mieheltäni mahdollisuutta olla isä. Siksi tämä päätös on niin vaikea ja luo painetta.
Mulla oli yksi piensisarrus, ja aina kavereita, olin joukon johtaja ja viihdyin yksikseni, jolloin harjoitin määrätietoisesti taiteellisia lahjojani. Kotini oli kuitenkin välinpitämätön, vanhemmilta ei mitään kannustusta, eikä rahaakaan harrastuksiin ollut. Toinen vanhemmistani kehitti järisyttävän alkoholismin, joka pilasi kaiken, suhteet sukuun ja aiheutti häpeää, vihaa ja epäluottamusta. Ja toki sääliä.
Itseäkin kohtaan.
Ajattelin aina, jotta saan perheen, jossa voin antaa ja saada oikeudenmukaista kohtelua, arvostusta, ja sitä välittämistä, kannustusta, ja rakkautta. Psykologian termein, saada korvaavia kokemuksia.
Ensimmäinen oikea poikaystävä, samasta lukiosta, antoi luottamusta ja uskoa ja ensimmäistä kertaa tunsin olevani jollekin miespuoliselle arvokas (oma isä ei arvostanut, vaan moitti ja oli välinpitämätön). Suhde jatkui syksystä kevääseen, joilloin tämä poikaystävä ilmoitti puhelimessa, että tahtoo lähteä jonkun aivan uuden tytön kanssa suhteeseen. En saattanut uskoa, järkytyin ja olin koko kesän kuin halvaantunut. Onneksi minulla oli tuolloin vielä vanha koulukaverini, joka vei minut puoliväkisin kaupungille ihmisten ilmoille, kentälle pelaamaan pesistä, ymv.
Sen jälkeen en tuntenut miehiä kohtaan yhtään mitään, ei kiinnostanut.
Niin meni parhain ikä, 20-26.
Sitten muutin toisaalle, ja tapasin harrastuksen parista söpön miehen, pidin häntä kädestä, eikä hän estellyt, seurustelimme 1,5 vuotta. Mutta mies ei ei edes vähentänyt kaljan juontiaan, saati muuta rälläämistään, ja jätin hänet ja lähdin opiskelemaan.
Olin 29.
Sen jälkeen en olekaan löytänyt ketään, vuosikausien aktiivisesta etsinnästä huolimatta.
Lukuisia netti-ilmoituksia olen laatinut ja toisiin vastannut.
Viha ja katkeruus: miesten lähettämät pippelikuvat, arvottomat vastaukset, lukuisat huorintekoehdotukset, ymv.
Kävin ulkomailla hedelmöitysklinikalla, mutta rahani eivät riittäneet siihen kaikkeen.
Ajattelen, että en tule koskaan voittamaan täysosumaa lotossa,
mutta voisinko joskus tavata ihmisen, joka olisi ystävällinen ja varakas ja edes jossain määrin epäitsekäs,
ja voisi kustantaa hedelmöityshoidon ulkomailla, jossa laki sen ikäiselleni (Suomessa ikäraja hoidoissa 48 v.). Luen joskus juttuja, joissa jopa 70 -vuotias nainen on saanut lapsen – ja vieläpä jossain kehitysmaassa…
Suomessa sadat tuhannet ihmiset jäämässä lapsettomiksi, koska yhteiskuntamme ja kulttuurimme on amerikkalaistettu ja perinteemme ja sukumme hajotettu.
Vai mi syy onkaan – näyttää olevan sama kehityssuunta kaikkialla ns. lännessä.
Jos kelläkulla asiaa vastata tähän monologiini, voi minulle kirjoittaa myös s-postiin [sähköpostiosoite poistettu, julkaisemme keskustelupalstan sääntöjen mukaan sähköpostiosoitteita vain Uusia ystäviä-palstoilla. Vanhempainnetin keskustelun ohjeet – Mannerheimin Lastensuojeluliitto (mll.fi) / Vanhempainnetin ylläpito].
Tiedän, että jos löytäisin oikeanlaisen kumppanin niin haluaisin lapsia.
Mutta pitäisi päättää jätänkö täydellisen parisuhteen ja lähden koettamaan onneani vai jäänkö tähän. Rupeaako joskus harmittamaan etten hankkinut..? Voin kuvitella kyllä itseni ilmankin..
Täytin viime vuonna 30-vuotta, ja naisena ajatukset ovat iän puolesta vähän pakostikin kääntyneet kysymykseen haluanko joskus lapsia.
Muutama vuosi sitten olin melko varma, että haluan lapsia ”joskus tulevaisuudessa”.
Enää en olekaan ihan niin varma.
Maailman tila on todella huolestuttava, enkä usko, että se tulee paranemaan seuraavien sukupolvien aikana. Oikeastaan luulen tilanteen vain pahenevan kiihtyvällä tahdilla.
Mitä järkeä on tehdä lapsia tuhoutumisen kynnyksellä olevaan elinympäristöön? Se ei olisi lainkaan lapseni etu vaan minun itsekäs valintani. Tietoisena olentona koen suorastaan velvollisuudekseni miettiä millaiset olosuhteet lapsellani tulisi olemaan hänen KOKO elämänsä ajan.
Nykytietojen valossa voin sanoa rakastavani syntymättömiä lapsiani niin paljon, etten voi antaa heidän syntyä tällaiseen elämään.
Koen myöskin hyvin suurena vääryytenä sen, miten edelleen äidit joutuvat ottamaan isomman vastuun lapsista sekä koko perhe-elämän pyörittämisestä kuin isät.
Vaikken tekisi biologista lasta, on olemassa muitakin tapoja kokea vanhemmuutta ja kasvattajan roolia esim. sijaisvanhempana tai ystävien lapsien elämään osallistumalla. Nämä voisivat olla kohdallani harkinnan arvoisia vaihtoehtoja äitiydelle.