Siirry sisältöön
Ahdistunut

Heippa!

Huomaan käyväni samoja asioita läpi mitä muutkin täällä. FOMO, kehon muuttuminen, arjen muuttuvuus, maailman meno ja tulevaisuus.

Itse olen nyt 28 ja mies 35. Jos haluan lapsia haluan niitä nopeasti, koska en usko kehoni palautuvan niin hyvin vanhempana. Mies haluaa lapsia, mutta itse en tiedä. Harrastukseni on myös semmoinen, minkä joutuisin laittamaan tauolle ainakin 1,5 vuodeksi.

Ovatko aijemmin vastanneet tulleet mihinkään päätöksiin asioiden suhteen?

Surullinen

Olen aiemminkin käynyt mll:n sivuilla lueskelemassa Haluanko vanhemmaksi -osuutta, mutta nyt vasta eksyin tänne keskustelupalstalle. Haluan ihan rehellisesti vaan avata sydäntäni, koska en ole pystynyt sitä kenellekään tekemään täysin. Aihe on tosi herkkä minulle.

Olen 30v nainen ja mielessäni on ollut aina haave lapsesta. Ensimmäiseltä ammatiltani olen lastentarhanopettaja ja olen tehnyt töitä niin opena kuin perhepäivähoitajana, joten minulla on aika selkeä käsitys mitä olo lasten kanssa on ja rakastan lapsia. Työ ei kuitenkaan sopinut minulle ollenkaan alan haasteiden takia(mm. isot ryhmäkoot, kiire ja se ettei työtä voi tehdä hyvin ja lapsia huomioivasti) ja opiskelin uuteen ammattiin. Palkka on vielä matalampi, mutta olen todella onnellinen tilanteeseeni töiden suhteen nyt.

En ole ollut erityisen kiinnostunut seurustelusta ja olen pyörittänyt joitakin vuosia jo ajatusta, että jos yritän saada lapsen, teen sen itsellisesti. Sitten löysinkin yllättäen itsestäni uuden puolen ja aloin seurustella naisen kanssa. Kaikki on ihanaa ja rakastan häntä erittäin paljon. Näen meillä tulevaisuuden ja olisin valmis sitoutumaan täysin. Hänellä on kuitenkin ollut monia haasteita ja todella kurjia tapahtumia elämässään, eikä hän osaa sanoa vielä mitään ajatusta lapsesta.

Itselläni pelot liittyvät eniten rahalliseen pärjäämiseen. Naisparina jo raskautuminen olisi lähtökohtaisesti rahaa vievää. Teemme molemmat pienipalkkaista työtä eikä meillä ole esim. omistusasuntoa (vaikkakin viihtyisä vuokra-asunto, joka lapsellekin sopisi kun on ylimääräinen huone). Olen myös paininut syömishäiriön kanssa, joten raskauteen liittyvät kehonmuutokset jännittävät paljon. En hyväksy itseäni edes nyt, joten jännittää miten se onnistuisi sitten vielä tästä erilaisella keholla. Lisäksi mieltä painaa myös burn out, jonka varhaiskasvatuksen töiden parissa koin. Se ei johtunut lastenhoidosta ja kasvatuksesta itsestään, mutta pelkään esim. että lapsen itku nostattaisi vanhoja olotiloja ja uupumusta esiin.

Minua pelottaa hirveästi, että nyt on ylipäätään jo liian myöhäistä ajatella lapsiasioita, puhumattakaan sitten silloin kun kumppanini voisi olla valmis. Jokaiset kuukautiset itkettävät ja tuovat esille sen, että ohi menee taas yksi mahdollisuus lapsesta. Haluaisin mennä edes tutkimukseen, olisiko minulle lasten saaminen mahdollista. Sitten ainakin päätös olisi helpompi tehdä. Tuntuu tosi epäreilulta, että opiskelut, työt ja vähävaraisuus ovat vieneet minulta aikaa ja hedelmällisiä vuosia. Toisaalta en tiedä onko kuitenkin elämä parempaa sitten ilman lasta ja tarkoitettu minun kohdalla menevän näin.

Pelko perseessä

Samaistuttavia ajatuksia, vihdoin. Olen teini-ikäisestä saakka oikeastaan käytännössä vihannut lapsia. En siedä itkemistä yhtään, lasten itkupotkuraivarit saavat itseni kiehumaan sisältä. Ainainen tappelu milloin mistäkin asiasta ja vanhempien päällepäin näkyvä väsymys… Yhteiskunnassa tuen puute… Lista jatkuu.. En myöskään ymmärrä lapsia, tuntuvat olevan maailman epäloogisimpia otuksia: itkeä silloin kun nukuttaa, miksi et laita silmiä kiinni ja ala nukkua?!

Täytän juuri 30-vuotta ja olen löytänyt vierelleni ihanan miehen, kenen kanssa menemme naimisiin nyt alkavana vuonna. Hän tietää aikaisemmat ajatukseni, mutta toivoo kovasti lasta. Olen käytännössä luvannut tuon lapsen hänelle koska ajatus elämästä ilman häntä ahdistaa vielä enemmän kuin kaikki aiemmat pelkoni ja ajatukseni. Olen siis alkanut enemmän käsitellä ajatuksiani ja mistä ne tulevat.

Isosiskoni sai lapset kohtalaisen nuorena ja vanhempi näistä täyttää pian 10 vuotta. Sisko ja äitini ovat aina sanoneet että se on erilaista sitten omaa lasta kohtaan ja kuinka muka olisin hyvä äiti. Minun hoivaviettini rajoittuu eläimiin, pienet koiranpennut saavat kyllä itseltäni kaiken huomion. Vauvojen ja lasten kanssa oleminen tuntuu epäluonnolliselta. En osaa lässyttää lapsille, en leikkiä heidän kanssaan, enkä viihdyttää heitä. Tuntuu että olisin juuri se vanhempi ketä en arvosta, kuka laittaa tabletin lapsen eteen joka hetki kun ei jaksa kuunnella kitinää. Tai sitten olisin liian ankara, en tiedä. Haluaisin lapselle joka tapauksessa erilaisen lapsuuden kuin omani, emotionaalinen väkivalta isäni puolelta oli arkea kunnes vanhempani erosivat.

Lisäksi minulla on aivan järjettömiä pelkoja raskautta, synnytystä ja post-partum aikaa kohtaan. Osa peloista on aiheellisia, ja toiset täysin irrationaalisia. Mitä jos vihaisin lasta, jos tuo ”se on eri juttu oman lapsen kohdalla” ei pitäisikään paikkaansa. Pelkään omassa kehossa tapahtuvia muutoksia, tuntisinko oloa enää itsekseni. Murentuisiko itsetuntoni.. Mitä jos en viihtyisi enää omassa kehossani ja en haluaisi puolison näkevän tai koskevan. Pelkään mitä kaikki tuo tekisi parisuhteelle. Tilastot puhuvat puolestaan, isoimmat eroprosentit sijoittuvat perheisiin, missä on alle kouluikäisiä lapsia. Sitten ne pelot verenvuotoja, repeämiä, raskaudenajan pahoinvointia ja kaikkia mahdollisia komplikaatioita kohtaan. Tässä kohtaa kohdallani tieto on lisännyt tuskaa.

Tavallaan haluaisin haluta lasta. Ja haluan antaa isyyden lahjan puolisolleni, sillä hänestä tulee varmasti miljoona kertaa parempi isä kuin minusta äiti. Mutta pärjäänkö minä äidin roolissa kaikkien näiden pelkojen ja ajatusten kanssa? Kumpa joku osaisi vastata tuohon mahdottomaan kysymykseen. Tilannetta ei auta se, että tiedän että jäämme hyvin yksin lapsen kanssa. Perheeni ja ystäväni asuisivat toisessa kaupungissa ja puolisoni perhe eri maassa..
Todennäköisesti silti jossain kohtaa olen raskaana, koska en halua menettää puolisoani. Toivon vain joka solullani, että en joskus myöhemmin tule katumaan tätä päätöstä ja tarvitsen vielä aikaa tunteideni käsittelyyn. Yritän etsiä ammattitahon, kenen kanssa keskustella..

Jakomielitautinen

Ihanaa että puitte niin hyvin sanoiksi omat tunteeni ja huoleni.

Vielä muutama huomio ja huoli mitä ei ole tullut vielä esille:

1. Koiraihmisenä olen pistänyt merkille, etteivät ihmiset koskaan puhu yhtä haltioituneina ja innoissaan lapsistaan kuin koiristaan. Jos ne lapset kerran ovat maailman paras asia, niin miksi ei niihin kohdistu samanlaista ihailua ja väsymätöntä mielenkiintoa kuin karvakaveria kohtaan josta puhutaan silmät säkenöiden tuntitolkulla väsymättä? Usein saa enemmänkin kysellä onko henkilöllä edes lapsia koirien lisäksi. Lapsien kohdalla aiheet ovat enemmänkin sitä kuinka päivähoito sakkaa tai kuinka pitää taas perua tulo kun lapsi sairaana jne.

Tästä on vielä herännyt ajatus siihen onko ihmiset ikään kuin huijattu tekemään lapsia hirmonitoiminnan ja yhteiskunnan odotusten takia? Koira kun on aina vapaaehtoinen hankkia ja siksi yleensä ihmisen täysin itsensä haluama ilman sen suurempia taustavaikuttimia (esim. biologiaa, sukulaisia/puolisoa tms).

2. Vaikka olen henkeen ja vereen koiraihminen, en pidä koiranpennuista koska niistä on niin älyttömästi vaivaa ja ne ovat melko ärsyttäviä käytöksensä puolesta (purevat, paskovat ja kusevat koko ajan, venyttävät napanuoraa jne.). Koen pentuajan erittäin kuormittavana ja minulla menee aina aikaa palautua siitä. En siis koe millään tavalla innostavana ajatuksena vauva-aikaa, vaan näen sen univelan ja huolen täyttämänä loputtomana jatkumona josta ei pääse pois (pennun voi antaa helpommin hoitoon, pikkuvauvaa ei).

Pidän kuitenkin erittäin paljon aikuiseksi kasvaneista koiristani, eli voisiko olla niin että tykästyisin myös lapseeni kunhan se on kasvanut hieman älyllisenpään ilkään? Tähän kuitenkin menee huomattavasti kauemmin kuin koiran kanssa, ehdinkö palaa siinä ajassa loppuun ja joko erota miehestäni tai pahimmassa tapauksessa päättää päiväni?

3. Yrittäjyys. Kuinka pitkäksi aikaa joutuisin jäämään töistä pois? Kuinka nopeasti pystyn jatkamaan töitä lapsenteon jälkeen? Hakeutuvatko asiakkaat muualle sillä aikaa kun olen poissa? Kuinka jaksan toimia yrittäjänä kun lapsiarki vie mehut? Missä välissä ehdin tehdä valoisan aikaan paperityöt, hoitaa asiakastapaamiset, lenkittää koirat ja käydä treenaamassa kun mies tulee töistä vasta alkuillasta? En halua olla kotiäitinä kauaa eikä lasta voi kovin aikaisin laittaa päiväkotiin.

4. Fyysinen vaativuus. Eräs lähipiiristä on nyt raskaana ja koen läheltä nähdyn muodonmuutoksen jostain syystä kuvottavana. En voinut edes koskettaa mahaa kun hän pyysi tunnustelemaa kuinka pinkeä se on, koin voimakasta vastenmielisyyttä. Nyt mietin jos itselle kasvaisi sananlainen, rinnat muttuisivat ja vatsa jäisi löllykäksi. Entä lanneselän heikko kohta joka on vihdoin tullut kuntoon, jäisikö se loppuelämäksi vaivaamaan raskauden aiheuttaman kuormituksen takia?

Ajattelin ensin optimistisesti että minullakin ehkä heräisi äidinvaistot kun pääsen näkemään prisessin vihdoin läheltä, vaan taisikin käydä päinvastoin.

5. Oma temperamentti. Minua pelottaa kamalasti että teen jotain pahaa lapselle siinä vaiheessa kun pinna on kireällä ja voimat loppu. Lapsuudessan asioita ratkaistiin väkivallalla ja se toimintamalli on osittain jäänyt käytökseen. Olen kovasti viime vuosina työstänyt tunteita ja opetellut uusia ratkaisumalleja silloin kun tekisi mieli tirvasta, mutta en luota ollenkan etteikö riittävän pitkälle kuormitettuna mieli palaisi vanhaan malliin enkä todellakaan halua lapsen kokevan samaa kuin itse koin. Väkivallasta on myös vaikea puhua sillä se on tabu ja erittäin epäsovinnaista ja tuomittavaa, mikä tekee siitä hyvin häpeällistä. Näin ollen on vaikea hakea aiheeseen neuvoja, sillä pelkona olisi että lapsi vietäisiin pois ennemmin kuin saisi apua tilanteeseen.

Tuntuu myös että olen huijannut miestäni sillä tavatessamme todella halusin lapsia kuten hänkin, mutta viime vuosina mieli on tehnyt vähän väliä täyskäännöksen asian suhteen. Kuitenkin välillä on tuntunut että tosiaankin haluan lapsia ja iloinnut siitä miehelle, mutta taas kuukauden päästä asia on tuntunut hyvin kaukaiselta. Saa nähdä kestääkö parisuhde tämmöistä sahaamista..

Sisäinen konflikti on aivan valtava sillä tavallaan olisi kiva kokea lapsi mutta samaan aikaan se on aivan hemmetin absurdi ajatus. No, kipuilu jatkukoon ainakin vielä hetken, pian on mittarissa sen verran ettei asia ole enää edes ajankohtainen.

Joovaiei

Olen kokenut yhden raskauden, joka päättyi keskenmenoon vajaa vuosi sitten. Emme yrittäneet tulla raskaaksi, se vain tapahtui. Olin tuolloin 35. Alku oli shokki, mutta iloinen shokki. Olin tavallaan onnellinen yllätysraskaudesta, koska nyt minun ei tarvitsisi tehdä päätöstä. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan kun uimme jo molemmat ahdistuksen pohjamudissa. Hormonit vetivät mieleni todella matalaksi ja pahoinvointi oli järkyttävää. Mieheni suri jotain joka päivä, ilmeisesti vapauden menetystä. Raskaus oli kamalaa aikaa, ja pohdimme vakavasti aborttiakin. Jokin vain hakkasi pahasti vastaan emmekä kokeneet raskaudesta onnea. Päädyimme pitämään lapsen, mutta rakenneultrassa näkyikin keskeytynyt keskenmeno. Ensin tuntui ikävältä ja vähän tyhjältä, mutta kun lääketieteellinen tyhjennys oli ohi, päällimmäinen tunne oli helpotus. Päätimme yrittää kuitenkin pian uudelleen, olimmehan tsempanneet jo itsemme mielentilaan jossa olimme jollain tavoin jo positiivisempia. Tämä ajatus jäi kuitenkin pian, enkä enää osaa kuvitella että haluaisin uudelleen raskaaksi. Edellinen kerta oli niin kamala ja pelkään että se ahdistava mielentila jää päälle pysyvästi ja seuraa mukana lapsen koko lapsuuden. Silti ajatus ei jätä rauhaan ja kummittelee. Onko todella niin että meille ei tule KOSKAAN lasta??

Kaipuu

Minä rakastan lapsia ja toivoisin joku päivä itsekin saavani yhden. Kaksi olisi mukava lukumäärä, mutta ei ainakaan yhtäaikaa, tai sitten jos luoja suo kaksoset sehän on otettava vastaan. Olen naimisissa ja puolisoni toivoo myös lasta. Meillä on vain yksi ongelma. Minulla on lääkärin määrää lääke, josta pitäisi vierottua ennen lapsen hankintaa. Olen surullinen. Entä jos vieroitus ei onnistukaan? Olen 29v, vielä on aikaa – sanovat. Mitä tulee jaksamiseen, on meillä hyvä tukiverkko. Unet tosin huolestuttavat, kun ne jäävät vähälle. Minulle unet ovat tärkeitä, sillä olen sairastanut masennuksen ja joo, minulla on riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Haluaisin kovasti lapsen, jopa itkuine ja suruineen. Unohtamatta ilon päiviä.

maikki

Paljon samaistuttavia ajatuksia täällä! Täytän tänä vuonna 30 ja ajatus ajan loppumisesta tikittää mielessä enemmän kuin biologinen kello. Nuorempana ajattelin automaattisesti, että totta kai lapsia tulee. Nyt olen alkanut epäröidä. Minä tai puolisoni ei olla kumpikaan erityisesti lapsi-ihmisiä. Olen saanut kaksi ihanaa tätitettävää ja heidän kanssaan on mahtava viettää aikaa ja leikkiä. Joka kerta olen kuitenkin helpottunut, kun voin lähteä kotiin ja saan olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Mieleni vaatii todella paljon omaa aikaa ja pelkään, että äitinä väsyisin lapsen jatkuvaan läsnäoloon. En myöskään usko, että mieheni ottaisi suuresti vastuuta lapsesta, joten varmasti suurelta osin hoitaminen olisi vastuullani. Mieheni on ainut lapsi, joten sieltä puolelta hän on ainut joka voi antaa vanhemmilleen mahdollisuuden isovanhemmuuteen. Itselläni ei tosiaan sitä painetta enää ole. Lisäksi omat mielenterveydenongelmat ja ahdistuneisuushäiriö lisäävät epävarmuutta vanhemmuutta kohtaan. Muutokset ovat itselleni vaikeita ja jo siskonlapsen syntymä sai mieleni epätasapainoon. Entä sitten jos se muutos tulisi omaan elämään? Pelottaa kaikki nämä ajatukset, ja toisaalta mihinkään niistä ei voi varmaa vastausta saada. En haluaisi tehdä tähän maailmaan lasta, jos en sitten itse olekaan kykeneväinen hänestä huolehtimaan. Joskus mietin, että olisi helpointa jos vain universumi päättäisi puolestani ja meidän ei olisi edes mahdollista saada lapsia. Silloin päätöstä ei tarvitsisi erityisemmin kenellekään selitellä.

harhaanjohtaja

Puolisoni kysyi aikoinaan jo kolmansilla treffeillämme, että haluanhan saada lapsia. Vastasin tuolloin myöntävästi ja puhuinkin silloin totta. Nyt, viisi vuotta myöhemmin, olen alkanut voida pahoin parisuhteessa vaikka kaiken pitäisi olla aivan ok – puoliso kohtelee hyvin, meillä on raha-asiat kunnossa, kunnioitamme toisiamme jne.. jotenkin silti pelkään, että olen laittanut parisuhteen oman elämäni edelle ja siten hukannut itseni. Esim. ostimme juuri asunnon puolisoni kotiseudulta, mutta oikeasti tahtoisin asua toisenlaisessa ympäristössä. Kihloihinkin menimme vajaa vuosi sitten, mutta en osaa olla siitäkään asiasta niin innoissani kuin ”pitäisi” olla. Poden tästä huonoa omatuntoa päivittäin.

Uudessa kodissa on sen verran huoneita, että sinne mahtuisi enemmän kuin kaksi asukasta – ahdistun ajatuksesta, että lähipiirimme on tulkinnut, että isomman kodin ostamisen merkitsee perheenlisäykseen valmistautumista. Samalla pelkään, että kodin ostaminen oli suuri virhe, nyt kun olen havahtunut pohtimaan onko tämä parisuhde minulle se oikea. Entä jos parisuhde ei muutukaan tämän paremmaksi? Kauanko kestää, että suhde saadaan hyväksi, ja onko silloin liian myöhäistä saada lasta? Tuhlaanko toisen aikaa jahkailullani?

Olen kertonut puolisolleni, että parisuhteemme ei tällaisenaan tunnu hyvältä, ja että en uskalla suunnitella lapsen hankkimista ennen kuin voin 100 % varmuudella sanoa, että koen suhteemme hyväksi. Hän on kuitenkin varma että kaikki kääntyy parhain päin, ja että oma uusi koti on meille hyvä ratkaisu. Hän olisi jo valmis hankkimaan lapsen.

Naimisiinmeno ja lapsen hankkiminen ovat muuttuneet ikäviksi puheenaiheiksi, joita välttelemme – yhteisen tulevaisuuden suunnittelu on jämähtänyt ainakin minun osaltani, enkä oikein uskalla ajatellakaan tulevaa. Puolisolleni näköjään riittää, että olemme silloin viisi vuotta sitten ilmaisseet halumme perustaa perhe. Siispä hän vain odottelee, että minäkin olisin valmis.

Olen jo mielessäni pohtinut skenaariota, että hankimme ne lapset kuitenkin. Mitäs sitten, jos päätetäänkin erota? Jos muuttaisin takaisin omalle kotiseudulleni, ottaisinko lapset mukaan? Vai olisinko ikuisesti sidottu tähän kaupunkiin, josta en niin välitä, vain jotta lasten ei tarvitsisi reissata pitkiä matkoja?

Pelokas 32v

Tämä keskustelualue todella lievittää omaa ahdistusta ja auttaa pohdinnoissa. On ihanaa ja hyödyllistä lukea muiden ajatuksia.

Oma tilanteeni on tämä:
Olen 32-vuotias nainen ja tuntenut aviomieheni 8 vuotta, joista naimisissa 5. Minulla on kumppani, josta voin sanoa, että hän rakastaa minua kuolemaan asti, emmekä koskaan eroa. Rakastamme toisiamme niin syvästi, eikä se himmene. Tiedän, että hän olisi hyvä isä, joka osallistuisi lastenhoitoon 100%:sti ja että voisin aina tukeutua häneen jos lapsiperhearki ahdistaisi. Voin siis pitää itseäni onnekkaana, kun olen hänet löytänyt. Ongelma olenkin enemmän minä.

Mieheni haluaa lasta minua enemmän, mutta minulla on järjetön pelko sisälläni, josta en pääse yli. Pelkään ihan hirveästi, että en selviä yksin lapsen kanssa, kun mieheni on töissä. Näyttää siltä etten välttämättä pääse koskaan työelämään. Nuoruuden mielenterveysongelmat ja haastava lapsuusympäristö ovat tehneet minut hyvin pelokkaaksi töidenkin suhteen. Tuntuu, että en selviä, vaikka minulla on ammattitutkinto ja yliopistotutkinto valmistumassa. Niinpä tilanne, että olisin yksin kotona lapsen kanssa kaikki päivät, kun mieheni on lähes koko päivän töissä on todella pelottava. Samat jaksamisen haasteet pelottavat kuin monia muitakin täällä ja se ettei siitä lapsesta sitten ikinä pääse eroon, jos mieli muuttuu. Ylipäätään se että koko elämä muuttuu täydellisesti on hyvin pelottava ajatus.

Monet täällä ovat sanoneet, että pitävät lapsista, mutta epäröivät oman hankkimista monista eri syistä. Itse en voi sanoa edes pitäväni lapsista. En ole koskaan pitänyt lapsista, vaan ahdistun ja menen lukkoon heidän seurassaan. En vain tiedä mitä sanoisin tai tekisin. Tämä on sisäinen tunne. Osaan toki leikkiä kummilapseni kanssa ja puhua hänelle, mutta kaiken taustalla on jatkuva hermostuminen ja epämukavuus. Pidän hänestä, mutta olen helpottunut kun pääsen lähtemään kotiin. Tiedän, ettei tämä ole lapsen vika.

Minulla ei ole koskaan ollut kiinnostusta lapsia kohtaan enkä voi sanoa että haluaisin nyt olla äiti. Nyt 30 ikävuoden molemmin puolin on ollut muutamia hetkiä, kun katson vieraita lapsia haikeasti ja surullisena. Koen elämässäni syvää tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä ja tiedän, että useimmat ihmiset ratkaisevat tämän tunteen hankkimalla lapsia. Koko ympäröivän maailman tuhoutuminen ilmastonmuutokseen, korona ja viimeisimpänä Ukrainan sota…. kaikki se vain lisää toivottomuuden tunnetta, tuntuu vain, ettei tässä enää jaksa taistella paremman maailman puolesta. Kaikki tuhoutuu kuitenkin. Sitä miettii paljon miksi me täällä maapallolla olemme, mutta en ole varma ratkaiseeko lapsi tämän valtavan tuskan, jota tunnen vai tuoko se vain lisää tuskaa mukanaan, kun vähäisetkin voimat loppuvat lasta kasvattaessa.

Minusta tuntuu, että haluaisin lapsen vain koska se on jotain, mitä useimmat ihmiset tekevät, ryhtyvät vanhemmiksi kun aikuistuvat. Se on luonnollinen jatkumo, joka tekee useimmat onnellisiksi enemmän kuin onnettomiksi. Mutta oli kyllä mielenkiintoista lukea täältä, että ainakin yksi sanoo, että elämä on mennyt pilalle. Minäkin inhoan lopullisia päätöksiä, kun ei voi etukäteen tietää miten itselle käy. Lapsen hankkiminen on elämäni suurin ja vaikein päätös. Siksi on helpompi olla valitsematta.

Mutta ehkä murehdin turhaan, koska en ole vielä päässyt edes siihen vaiheeseen, että uskaltaisin yrittää. Olemme viisi-kuusi kertaa päättäneet että joskus alamme yrittää. Tarkemmin sanottuna minä olen itse ehdottanut tätä. Mutta se epäinhimillinen pelko joka heti iskee niin että vie yöunet koko yöksi. Jo pelkästä päätöksestä. On ollut pakko ottaa sanat takaisin. En tiedä, pystynkö koskaan harrastamaan seksiä ilman ehkäisyä, koska silloin pahin pelkoni voisi toteutua ja voisin tulla raskaaksi. Ja silloin olisin sillä tiellä kävi miten kävi.

Suomessa lapsiperheet ovat niin hirvittävän yksin. Jokainen elää vain omassa perhepiirissään. Naapureilta ei uskalla pyytää apua. Olemme niin vierautuneet toisistamme. Vieraille ei puhuta, ei tervehditä, ei katsota silmiin. Tämän surullisen ilmiön näkee isoissa kaupungeissa, jossa valitettavasti asun. Maaseudulla on vielä jäljellä yhteisöllisyyttä. Pikkukylän kasvattina on ahdistavaa käyttäytyä näin, tiedän että jäisimme kaksin oman onnemme nojaan lapsen kanssa, sillä mieheni kuuluu näihin vältellään kaikkia vieraita -ihmisiin eikä pyydetä apua. Ehkä tämä on harha. Ehkä lapsen kanssa saakin paljon ystäviä ja apua ihan niin kuin silloin kun omistaa koiran. Ehkä yksinäisimpiä ovat ne kenellä ei ole kumpaakaan.

Paras ystäväni pohtii näitä samoja kysymyksiä kanssani. Elämä ei muutu ja tuntuu merkityksettömältä. Voiko ikuista nuoruutta vain jatkaa loputtomiin. Kumpikaan meistä ei uskalla tehdä päätöstä lasten hankinnasta. Ehkä jos asuisimme samassa kaupungissa naapureina ja saisimme lapset yhtä aikaa meillä olisi turva toisistamme koko ajan ja uskaltaisimme molemmat lähteä sille tielle. Myös jos voittaisin lotossa ja mieheni voisi lopettaa työnsä ja jäädä kotiin ja olisi kokoajan kanssani auttamassa lapsen kanssa. Siinä kaksi tilannetta, jotka voisivat lievittää pelkoani. Nyt tuntuu, että olen liian yksin ja turvaton, enkä halua riskeerata kaikkea mikä minulla on. Asiat voivat mennä myös huonompaan suuntaan eikä lapsi ole oikotie onneen. Raskaita hetkiä olisi edessä.

Muuta pohdintaa minulla ei ole. Pelko omasta selviytymisestä ja yksin jäämisen pelko ovat isoimmat syyt siihen, etten ole vielä äiti. Myös pienen lapsen kiukkukohtaukset ja itkukohtaukset ovat aina tuntuneet ajatuksina ahdistavilta. Ei niitä välttämättä jaksaisi uupumatta.

Ulappa

Olipas tämä keskustelu hyvä löytö, kuten ilmeisesti monelle muullekin!

Minulla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin muillakin täällä. Olen jo sen ikäinen, että juna saattoi mennä jo. Kamppailen kuitenkin asian kanssa ja koen että päätös pitäisi saada kasaan nopeasti. Olin jo kerran päättänyt, että ei, koska pelkäsin liikaa tulevaisuutta ympäristökriiseineen. Olin jo surrutkin lapsettomuutta, aika paljonkin. Hedelmällisen iän umpeutumisen paikkeilla kuitenkin huomasin, että en pysty päästämään toiveesta irti. Tuntui, että jos en yritä saada lasta, valitsen pimeyden. Koin, että jos en halua elää pimeydessä, minun on pakko yrittää. Annoin itselleni luvan taas toivoa, mitä en ollut tehnyt pitkään aikaan. Sen jälkeen olen keikkunut monenlaisissa mielentiloissa. Välillä pelko valtaa ja lapsen yrittäminen tuntuu mahdottomalta tässä maailman tilanteessa. Joitain kertoja olen päässyt lapsitoiveeseen käsiksi pintaa syvemmälle ja huomannut, että kaikki (jos mikään?) siinä ei varsinaisesti liity itse lapseen. Uskon esimerkiksi, että muuttuisin itse rakastettavammaksi jos minulla olisi lapsi. Kun huomasin tuon ja päättelin, että se ei ehkä pitäisi paikkaansa tai että se ei ehkä olisi oikea syy yrittää lasta, koko ajatus lapsesta muuttui ihan toisenlaiseksi. En enää pystynytkään kuvittelemaan suurta rakkautta tai yhteyttä tulevaa lasta kohtaan. En tiennytkään yhtään miltä lapsen saaminen voisi tuntua enkä tiennyt haluanko sitä sittenkään vai en. Luulen, että silloin kun koen suurta kaipuuta lapsen saamiseen ja kuvittelen helliä tunteita lasta kohtaan, kaipuu ja toive liittyykin ehkä siihen että itse kaipaisin rakkautta ja huolenpitoa.

Sitten on taas toisenlaisia mielentiloja. Epätietoisuutta, jossa en saa kiinni motiiveistani tai pelkoa, jossa lapsen yrittäminen tuntuu mahdottomalta.

Koitan luottaa siihen, että lopulta löydän vastauksen itsestäni.

Toivottavasti te kaikki muutkin löydätte itsellenne oikean vastauksen.

Pikkukuutamo

Tämä palsta on todella tärkeä, samastun niin monen ajatuksiin! Minutkin lapsipohdinta on välillä ajanut mielenterveyteni äärirajoille.

Olen 35-vuotias pitkässä, rakastavassa ja palkitsevassa parisuhteessa samanikäisen miespuolison kanssa elävä nainen. Ajattelin nuorena, että alan kenties haluta lapsia joskus 30-vuotiaana. Ystävät ja sisarukset ympärillämme perheytyivät. He toteuttivat keskiluokkaisen normatiivista naimisiin-lapset-omakotitalo -kaavaa ja olettivat, että perhenormi tarttuu, ja että mekin innostuisimme lapsiperhe-elämästä. Osa teki lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta, ja meihin kohdistuva ”käännytystyö” on silloin ollut kahta kovempaa. Emme silti innostuneet, ja koen, että menetimme elämämme ihmisistä jossain mielessä ison osan, sillä jäimme tietysti toiselle sijalle lapsiperheiden elämässä. Itse ajattelin silloin ja edelleen, että kauheinta olisi juuri tuo – siis perhekeskeisyys, se että muut elämän ihmissuhteet saisivat väistyä ikään kuin itsestään selvästi. En ollenkaan toivo sitä itselleni (tai kenellekään) sillä syvät ystävyydet ovat parisuhteen lisäksi tärkeintä ja kannattelevinta, mitä elämässäni on. Onneksi niitäkin on.

Läheiset lapset ovat minusta ihan söpöjä ja kivoja – yritänkin aina silloin tällöin jaksaa sunnuntaikahvitteluja, hiekkalaatikon reunalla seurana istumisia, kummitätihommia ja Uno-pelejä, mutta se on kyllä väkinäistä. En tykkää yhteisestä puuhastelusta, lasten leikkien katsomisesta enkä perheinä hengailusta. Ehkä olen myös lapsena tottunut siihen, että lapset leikkivät keskenään, ja aikuiset juttelivat aikuisten juttuja kahvipöydissä, ja toivoisin perhe-elämän olevan enemmän sellaista. Ei sekään varmasti ollut lasten tai kenenkään kannalta täydellistä (eihän elämä koskaan ole), mutta silti usein mietin, miten omat ja ystävieni vanhemmat pääsivät jotenkin helpolla odotusten suhteen.

Olin pitkälle yli 30-vuotiaaksi pienituloinen, enkä kokenut, että minulla olisi lapseen varaa, hädin tuskin oli varaa itseeni. Nykyään varallisuus ei ole este, mutta oma jaksamiseni on. Kuormitun herkästi, ja minulla on useita fyysisiä haasteita, jotka aika ajoin pakottavat sairastamaan viikkoja tai kuukausia. Kaipaan lepoa ja rauhaa – en voidakseni optimaalisesti vaan jaksaakseni tavallisia asioita, kuten arkeani. Hyvinä ja energisinä kausina joskus ajattelen, että nyt jaksaisin lapsen kanssa olemista. Väsyneinä hetkinä tuntuu, etten jaksa olla olemassa. Pääasiassa jaksan kuitenkin paljon: teen kiinnostavaa työtä, opiskelen, harrastan, menen, luen ja rakastan paljon. Elämäni tuntuu täydeltä, merkitykselliseltä ja oikealta tällaisenaan – en kaipaa mitään lisää, en ole ahdistunut (maailmantuskaa kyllä koen), enkä koe tyhjyyttä lapsettomuudesta. Haluan pitää kehoni itselläni, en kestä normatiivisuutta, en halua elää ketään toista varten, enkä halua luopua asioista, jotka ovat minulle tärkeitä nyt. Tiedän, että lapsen myötä tärkeysjärjestykset usein muuttuvat, enkä kaipaa sitä.

En ole koskaan ymmärtänyt, miltä lapsen haluaminen tuntuu. Koen, että minusta puuttuu joku palanen, joka vanhemmaksi haluavalla on – tai sitten minussa on ihan liian monta sellaista palasta, jotka muut ihmiset jotenkin onnistuvat piilottamaan tai ignooraamaan, tai eivät edes huomaa niitä. En silti ole ollut koskaan varma myöskään siitä, että haluaisin olla lapseton. Tällä hetkellä ajattelen, että kenties juuri halussa ja sen nostamisessa keskiöön on kaiken ydin: joka puolelta toitotetaan, että lasta ei missään nimessä pidä tehdä, jos ei sitä oikeasti halua, sillä se on kaiken ihanuutensa lisäksi myös niin kaikennielevää ja raskasta. Tuntuu, että kaltaiseni ihminen – joka ei oikein halua, mutta jostain kumman syystä silti haluaisi haluta – ei saa tehdä lapsia, että se olisi jotenkin väärin sekä itseäni kohtaan että tulevaa lasta kohtaan.

Viime kesänä pohdinta johti aika syvään romahdukseen, kun ymmärsin, ettei halua vieläkään itselläni ole, mutta puolisoni sen sijaan on asettunut perhe-elämän kannalle. Hän ei osaa perustella haluamistaan sen enempää kuin minä ei-haluamista, mutta ei toisaalta pohdi asiaa missään määrin näin monikierteisesti. Todella pitkän ja vaikean itsetutkiskelun jälkeen päädyimme yrittämään lasta – kun olimme ensin käyneet keskustelut ja päättäneet, että haluamme olla yhdessä ilman lastakin. Päätin samalla, että saa lapsen tehdä haluamattakin, että voin silti luvata pitää siitä huolta. Ehkä voisin jotenkin kasvaa siihen.

Olemme nyt yrittäneet lasta 10 kuukautta, ja kuten joku muukin kirjoitti, joka kerta kuukautisten alkaessa on kuin olisin taas pohdinnan alkupisteessä. Silti se, etten ole tullut raskaaksi, ei kauheasti kosketa minua; en osaa surra sitä, eikä se oikein herätä minussa mitään. Kummallista, sillä koen useimmat tunteet valtavan suurina ja elämän yleisesti tosi täytenä ja värikylläisenä. Puolisoni ottaa asian raskaammin.

En yhtään tiedä mitä tästä tulee. Olen aika varma, että osa minusta katuisi syvästi vanhemmuutta, kun taas osa ehkä oppisi nauttimaan siitä. Luulen, että voisin selvitä siitä, kunhan jatkossakin karttaisin kaikista turhimpia normeja ja vaatimuksia, joita maailma asettaa. Juuri nyt on ainakin hetkellisesti kirkasta ja selkeää ja yllättävän helppo olla tämän paradoksaalisen tilanteen kanssa. Toivon teille muillekin kirkkauden hetkiä, edes aika ajoin!

Ristiriitaisia tunteita

Täytin juuri 30 ja olen ihan hyvässä parisuhteessa, jossa periaatteessa voisin nähdä hankkivani lapsen. Olin nuorena varma että haluan lapsia ennen kuin täytän 30, mutta ihmissuhdeasiat eivät menneetkään odotusten mukaisesti ja jossain vaiheessa huomasin, etten enää ollutkaan varma haluanko lapsia.
Nyt kun tuo 30 raja tuli vastaan, tämä mietityttää minua entistä enemmän, varsinkin kun pari läheistä ystävääni on saanut esikoisensa puolen vuoden sisään. Ajattelin ensin, että kun nään heidän vauvansa, minulle ehkä tulee kauhea vauvakuume. Jollain tavalla ehkä jopa toivoin sitä, koska ajattelin että sitten minun olisi helppo tehdä päätös. Mutta kun olen nähnyt kavereitani vauvojen kanssa, ei se olekaan tuntunut siltä, mitä ajattelin. Tavallaan minussa on pieni kateuden tunne siitä, että he saavat kokea jotakin, josta minulla ei ole hajuakaan. Mutta samaan aikaan kun kuuntelen, millaista heidän arkensa on, olen kiitollinen siitä, että minä olen vastuussa vain itsestäni ja minulla on vapaus tehdä mitä haluan.
Pelkään kuitenkin samaa, mitä moni täällä, eli jos en hanki lapsia, niin kaduttaako se myöhemmin. Mietin toisinaan jo nyt, mikä elämän pointti on ja tuntuu, että jos en hanki lapsia, niin muistelenko vanhana elämääni epäonnistumisena ja koenko että elämäni on ollut merkityksetöntä.

Minua kuitenkin pelottaa todella paljon oma jaksamiseni lapsen kanssa. Nytkin elämä ja arki on todella rankkaa ja teen vain osa-aikaisesti töitä. Entä jos tässä olisi vielä lapsi, menettäisinkö koko mielenterveyteni? Luulen muutenkin että en nauttisi kauheasti pikkulapsivaiheesta, koska en osaa olla ja leikkiä pienten lasten kanssa muuta kuin lyhyitä aikoja. Sitten haluan nopeasti jo muita asioita tekemään. Jos olisin äiti, haluaisin kuitenkin olla hyvä sellainen, joten tuntisin tästä varmasti huonoa omaa tuntoa.

Tämän lisäksi olen melko suojeleva ja ahdistun helposti, joten en tiedä kestäisinkö sitä pelkoa ja huolta, joka vanhemmalla varmasti koko ajan on lapsestaan. Pelkään että olisin ylisuojeleva ja tukahduttaisin lapsen. Maailma on niin ahdistava paikka, pelkään että hän ei pärjäisi täällä, kun itsekin välillä tuntuu musertuvan ilmastoahdistuksen ja yleisen yhteiskunnallisen ahdistuksen alle.

Kaikki nämä mietityttävät ja kallistavat vaakaan enemmän siihen suuntaan, että en halua lapsia. Mutta sitten kuitenkin se pieni entä jos sittenkin? Olen luvannut antaa itselleni vielä 4 vuotta aikaa, seuraavaan kierukan poistoon.. toivottavasti sillä aikaa tulen johonkin päätökseen.

Maatilalta

Olen jo 46-vuotias ja silti vielä mietin haluanko lapsia, vaikka biologisesti se on jo erittäin epätodennäköistä. 42-vuotta täyttäessäni itkin menetettyä mahdollisuutta saada lapsia, ja kävin jonkun surutyön, mutta senkin jälkeen ajatus on vielä noussut. On outoa, että on surutyötä pitänyt tehdä, vaikka koko elämän en ole edes tiennyt haluanko lapsia. Vai onko kysymys siitä, etten uskalla haluta? Tai kun en ole ollut parisuhteessa, niin en ole halunnut alkaa haluta, jotain mikä ei ole mahdollista kuitenkaan (itsellinen äitiys ei ole minulle vaihtoehto.) Olen varmaan halunnut pitää kaikki vaihtoehdot auki loppuun saakka.

En koe mistään saaneeni kannustusta mahdolliseen äitiyteen. Oma äitini oli väsynyt ja rasittunut äiti. Harvoin näin häntä iloisena, vaan yleensä huolien ja työn kuormittamana. Tärkeää oli auttaa äitiä ja isäni puolestaan kannusti kouluttautumaan ja työhön. Koskaan ei sanottu mitään sen suuntaista, missä olisi annettu ymmärtää, että perheen perustaminen on hieno asia. Koulussa ei myöskään ollut mitään sen suuntaista puhetta koskaan – pelkkää työelämää vain. Perheenperustusasiat jäivät itsellä jonkinlaiseen tyhjiöön. Ehkä sisäinen kaipuu on, mutta tuntuu, että työkaluja ja käytännön askeleita siihen suuntaan ei ole annettu ollenkaan. Elämän tärkeimpiä asioita (perheen perustaminen ja kaikki siihen liittyvä), jonka kanssa olet täysin oman onnesi varassa. Olen ollut myös masentunut ja uupunut nuorena aikuisena ja ollut paljon tilanteissa, missä energiaa ei olisi riittänyt mihinkään muuhun. Täällä on moni maininnut asioita, mitkä ovat olleet tuttuja ajatuksia: pelkoja jaksamisesta, mitä tapahtuu kun ei saa nukuttua, oman rauhoittumisen suuri tarve, jne

Jossain mielessä tunnemaailma on ollut turta tällä alueella. Ja sitten kuitenkin jotkut asiat saavat tunteita pintaan. Youtubesta olen katsellut videoita, joissa ihmiset saavat positiivisen raskaustestin ja sitten olen itsekin purskahtanut itkuun – siitä kaipauksesta että haluaisi kokea sen itsekin. Ja kuitenkin saattaisi samalla myös ahdistua suunnattomasti. En tiedä olisiko minusta äidiksi. Meillä on kerran serkkuni käymässä 1-vuotiaan lapsensa kanssa, ruokailutilanne tietysti vähän kaoottista ja äitini sanoi minulle sen vierailun jälkeen, että minusta ei olisi tuohon hommaan. On ollut hämmentävää, kun tiedä oliko hän oikeassa vai ei. Tunsiko hän minut paremmin kuin minä itse itseni?

Lohdutukseni on se, että tulin uskoon Jeesukseen 23-vuotiaana ja olen saanut luottaa Jumalan johdatukseen, että hän tuntee minut parhaiten ja tietää mikä minulle parhaiten sopii. Oma ajatusmaailmani on tosiaan ollut kaoottinen ja kaikkea mitä olen kirjoittanut. Silti luotan että Jumala voi antaa sitten korvaavia kokemuksia, jos oma biologinen äitiys jää tapahtumatta. Olen elämässäni huolehtinut paljon omista vanhemmista heidän vanhuudessaan ja kyllä sekin on vienyt aikaa ja energiaa mikä jollain muulla olisi mennyt ehkä omaan perheeseen. Molemmat vanhempani ovat nyt kuolleet (isä reilu kuukausi sitten) ja saa nähdä millainen aika nyt sitten 46-vuotiaana koittaa, kun ei ole enää omia vanhempia huolehdittavana.

Kanssa sisar

Päädyin lukemaan tätä sivustoa kolmannen kerran ja rohkaisemaan itseäni kirjoittamaan myös.

Olen 36-vuotias ja kohta menossa ihana puolisoni kanssa naimisiin.
30 ikävuoden jälkeen alkanut pohtimaan, onko minusta siihen, mitä suurimmista osista ystävistäni on, eli äitejä.
Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että jos haluat lapsia, tehdään jos et, ei tehdä. En tiedä onko tämä tavallaan inhottavaa, että on joku näkymätön takaporttiauki, joka vain hankaloittaa omaa valintaani.
Ystävätkin ovat sanoneet, että anna sen tulla mikä on tullakseen ja anna sen mikä mennäkseen. Mutta, kun en osaa sanoa mikä tulee ja mikä menee.

Sitten päädyn miettimään sitä elämää, kuten moni muukin täällä. Olen töistä ollut uupumuksen vuoksi usein pois, josta omat unet ja muut jaksamiseen liittyvät asiat ovat korostuneet pakolliseksi voimavaraksi. Tällä hetkellä voisin kuvailla olevani jonkilaisessa uraputkessa.

Oma äitini oli selkeästi masentunut nuoruudessani ja aikusiällä mietin, että oliko tämä se asia, mitä hän mietti yksin, että olisiko elämä ollut erillaista ilman lapsia, kun ei kaikesta olisi tarvinnut luopua. Olisi ollut omaa elämää ja lepoa.

Meillä ei mieheni kanssa ole turvaverkostoa, mikä tekee tästä asiasta todennäköisesti suuremman päätöksen lapsien saamisen suhteen.
Olen myös itse joutunut lapsena pitämään paljon itsestäni huolta vallitsevan kaaoksen vuoksi kotona, josta johtuen lapsuuteni meni paljon aikuisia tuuratessa.
Toki tämäkin voi olla syy, että vasta aikuisiällä olen alkanut elämään ja toteuttamaan unelmiani.

Monella muullakin ystävälläkin on hankalaa ilman tukiverkkoa ja silti he porskuttavat menemään.
Silti en mahda miettiä, sitä pelkoa katkeroitumisesta jos päätyisinkin tekemään lapsen ja kaikki pelot täyttyisivät. Tai katkeroituisin siihen, että 50 -vuotiaana tajuan, etten niitä tehnytkään. En tiedä. Toivottavasti elämä näyttää suunnan. Piakkoin.

Kiitos, kun sain jakaa ajatuksia kanssanne.

Sekavat ajatukset

Täällä yksi lisää, joka on aika sekaisin ajatustensa kanssa. Olen 34-v., mieheni minua muutaman vuoden vanhempi. Meillä on omakotitalo, lääniä ympärillä ja koira, joka on meidän vauva. Joskus aikoinaan ajattelin, että pakkohan niitä lapsia on joskus tehdä, seuraavaan hetkeen totesin että koetappa vaan sinä jokin pakottaa. Sitten aloin mieheni kanssa seurustelemaan ja siinä alkuun puhuttiin, että ehkä, mutta todennäköisesti ei tulla hankkimaan lapsia. Minä hänelle pelkäsin, että entä jos haluttaisiinkin enkä voisikaan raskautua, sanoi mies että no sitten vaikka adoptoidaan. Kuitenkin ohimennen kun asiasta on vuosien saatossa puhuttu, on vahvistunut se tunne, ettei mies halua lapsia lainkaan. Ja en ole halunnut minäkään… Paitsi nyt viime aikoina olen jälleen miettinyt että entä jos kuitenkin. Jäänkö jostain vaille, onko se vanhemman ja lapsen rakkaus sellaista, mikä tulisi kokea. Ongelmana on, etten uskalla näistä oikein ääneen puhua. En missään nimessä halua menettää miestäni, meillä on upea parisuhde ja olemme onnellisia, mutta jos menen ääneen sanomaan että ehkä nyt kuitenkin haluankin lapsia, rikonko tämän parisuhteen? Jos tämä suhde on ohi, siihen loppuu ne vähäisetkään lapsentekohaaveet, koska en pysty kuvittelemaan lapselleni ketään muuta miestä kuin nykyisen mieheni. Ehkä täytyy nostaa kissa pöydälle ja pohtia asiaa joka kantilta…

Alueelle ‘Haluanko vanhemmaksi?’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös