Siirry sisältöön
Eksynyt

Kiitos, että olette jakaneet ajatuksianne. Varsinkin edellisen nimimerkin Sekavat ajatukset kirjoitukseen samaistuin.

Oma mielipide lapsiasiaan on vaihdellut. Nuorempana ajattelin, että ehkä sitten joskus, mutta en niin vakavasti asiaa ehkä pohtinut. Kolmenkympin lähestyessä tajusin, etten todennäköisesti tekisi aborttia jos tulisin vahingossa raskaaksi. Kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen asia alkoi vähitellen ahdistamaan. Jossain vaiheessa olin onnellisesti lapsetonkin. Kaverien lapset aiheuttivat välillä stressiä ja oli ihanaa päästä kotiin hiljaisuuteen heitä nähtyäni. Jokin biologinen kello on nyt kuitenkin tikittänyt jo hetken. Täytän alkuvuonna 35 ja se ”sitten joskus” onkin yhtäkkiä nykyisyyttä.

Vuosien varrella olen tuskaillut näitä samoja, mistä täälläkin on kirjoitettu: oma jaksaminen, yöunet, vapaus, parisuhde ja se miten onnistua kasvattamaan vahvaitsetuntoinen, pärjäävä lapsi, kun itse on mitä on. Koulukiusaamista kokeneena olisi kamalinta maailmassa, jos oma lapsi joutuisi kokemaan saman. Haluanko tuoda lasta näin julmaan ja pinnalliseen maailmaan? Puhumattakaan siitä, että lapsi olisi vakavasti sairas. Silti tuntuu, että jään jostain suuresta paitsi, jos en koskaan saa lasta. Tämä tunne on vahvistunut, kun samanikäiset tutut saavat ympärillä perheenlisäystä.

Pitkäaikainen puolisoni ei halua lapsia. Alkaa vaikuttaa siltä, ettei hän enää mieltään muuta. Jos tosissani haluaisin lapsen, tarkoittaisi se siis todennäköisesti eroa ja uuden puolison etsintää tai itsellistä äitiyttä. Molemmat vaihtoehdot ovat pelottavia. Entä jos en löytäisi enää ketään? Aikaikkuna on niin kapea, että tämä tuntuu epötodennäköiseltä. Haluanko edes löytää, kun nykyinen suhde on muilta osin toimiva ja rakkautta riittää? Elämä on toisaalta ihan hyvää näinkin.

Itsellisenä äitinä taas kaikki aiemmat syyt, miksi en haluaisi lasta tuntuvat vielä isommilta: olisin yksin vastuussa pienestä ihmisestä, jolloin unet ja oma aika jäisivät vielä vähemmälle. Tuo vastuu kuulostaa musertavan suurelta. Lapsi ei saisi toisen vanhemman mallia ja opastusta. Siirtäisinkö siis omat puutteeni vielä todennäköisemmin lapselle? Miten kärsivällisyyteni ja jaksamiseni riittäisi ilman toisen vanhemman tukea?

Paniikki iskee, kun aika juoksee niin vääjäämättömästi ohi.

synnytyksen pelko

Olen itse pohtinut paljon samaa. Tulevaisuudenkuva ei ole hirveän kirkas moneltakaan kantilta, päällimmäisenä tulee mieleen ilmastokriisi ja pelko sodasta. Haluanko tuoda maailmaan lapsen, joka mahdollisesti joutuu kaiken pahuuden keskelle? Se tuntuu minusta kyllä itsekkäältä, mutta toisaalta on sekin itsekästä, kun miettii että haluaako lapsia. Toki jos katsoo asiaa maailman kantilta, on lasten teko nykyään itsekkäämpi teko kuin olla tekemättä niitä, ihan vain jo sen vuoksi, että maailma on ihan liikaa täynnä ihmisiä.
Toiseksi olen aina pelännyt synnyttämistä. Se kipu, veri ja tuska hirvittää minua jo kun vaan ajattelen asiaa. Olen nähnyt painajaisia siitä että minun pitää synnyttää.
Olen aina ollut todella itsekriittinen ulkonäöstäni ja terveys ja hyvä kunto ollut tärkeitä asioita itselle. Minua pelottaa, että menetän terveyteni ja ”kroppani” lapsen myötä, enkä olisi enää yhtään tyytyväinen itseeni ja pahimmassa tapauksessa syyttäisin lasta siitä. En tiedä, voinko tämän takia ikinä tehdä lapsia. Haluan myös pystyä tekemään asioita samalla tavalla fyysisesti, kuin nyt. Mitä jos raskaudesta tulee uusia vaivoja, jotka rajoittavat elämääni? Mielestäni näistä fyysisistä vaivoista ja siitä kuinka paljon nainen joutuu fyysisesti kärsimään lapsen vuoksi puhutaan todella vähän! Puhutaan vain paljon siitä, kuinka lapsia pitäisi nyt tehdä kun Suomen syntyvyys on laskussa. Ymmärrän toki senkin, mutta en halua ajatella vain Suomen näkökulmasta, kun on isompiakin asioita.

Tätä kaikkea pohdintaa vaikeuttaa se, että tiedän, että olisin todella hyvä äiti. Olen aina ollut todella tunnollinen ja vastuuntuntoinen ja haluaisin kasvattaa lapsistani iloisia, kohteliaita, elämästä nauttivia ja muita ihmisiä, ympäristöä ja eläimiä kunnioittavia. Rakastan kumppaniani myös todella paljon ja tiedän että hän haluaisi lapsia. Olisi ihanaa nähdä minkälaisia lapsia meille tulisi, nähdä heidän onnellisuus ja kasvaminen. Taloudellisestikin meillä on asiat hyvin, joten voisimme tarjota todella rakastavan ja hyvän kodin. Tämän kaiken ihanan haaveilun päällä on kuitenkin tuo harmaa pilvi, joka painaa todella paljon.

Halu nauttia elämästä

Moikka!
Oon 30 v nainen ja sinkku tällä hetkellä.
On ollu ilo lukea muitten mietteitä ja todeta etten oo yksin näitä asioita pohdiskellut.
Niinku nimimerkkini kohal lukee. Halu nauttia elämästä. Kysymys kuuluu; toisiko se lapsi jtn sellasta joka saisi nauttimaan elämästä? Ekana tuli mieleen Ei. Tällä hetkellä en usko et lapsen kasvatus toisi nautintoa lainkaan. Koska kuka nauttii esim. Rahapulasta? Nykypäivänäki saa kärvistellä joka kk laskujen ja vuokran jälkeen, mitä ruokaa kannattaa ostaa ja tehä et pärjää mahd. Pitkälle. Kissaki kaiken lisäksi vie paljon rahaa. Mitehä paljo Yksi lapsi vie….. en haluu tietää…..

Sitten se Aika jota lapsi vaatii. En oo koskaan ymmärtäny sanontaa, lopussa kiitos seisoo. Nii missä kohin?? Kuolinvuoteella vanhuksena?? Jos joku väittää et siinä kohtaa ku lapsi muuttaa omilleen. Se on roskapuhetta. Huoli omasta lapsesta ei katoa. Tämän mäki jopa tajuan lapsettomana.

Synnytyskivut yms… Voisin jatkaa listaa loputtomiin miksei lapsenteko kannata.
Itelle tärkein on mielenterveys.
Tähä mennessä todettu ahdistuneisuushäiriö ja krooninen masennus. Eli mulla on korkee riski sairastua raskaudenajan masennukseen ja synnytyksenjälkeiseen masennukseen.
Oon käyny mielessäni läpi monia kertoja millasta se voisi olla. Hyviä tullu mieleen, kunnes hoksasin et oon vältelly automaattisesti niitä huonoja. Eli en haluu ees kuvitella olevani siinä asemassa.

Oon myös aatellu etten välttämättä pysty aborttiin jos satun raskautuu vahingossa. Siksi kai oonki tuntenu kiitollisuutta ku menkat alkaa. Vaikka hirveet ovatki.. Siksipä harkinnu vakavasti kohdunpoistoa, nii sais hoidettuu kaks kärpästä yhdellä iskulla. Oon harkinnu sitä jo 29 vuotiaana, ku kyselin lekurilta sterilisaatiosta mitä pitäs tehdä et pääsee sellaseen jne.. Ny onki aika tulossa gynelle jonka kaa aion ottaa tän uudestaan puheeksi. Ja oon jo osannu kuvitella mielessäni mite onnellinen oon jos mulle tehään se. Murheet vähenis huomattavasti.

Tietämätön A

Täällä kanssa yksi hyvin epävarma 30 vuotias nainen tämän ison päätöksen äärellä.

En ole ikinä kokenut vauvakuumetta ja oikeastaan koko ”vauva” -sana herättää vähän sellaisia iik, apua tunteita. En ole lapsenakaan nauttinut kotileikeistä tai leikkinyt juurikaan nukeilla, eläimet ovat olleet itselle aina se juttu. Teininä voisin sanoa, että suorastaan vihasin lapsia, joskin jälkikäteen ajateltuna siinä oli mukana sellaista ”En halua olla kuin muut” ja shokeerauksen hakua. Nykyään lapset ovat minusta ihan ok, eivät herätä mielipidettä suuntaan eikä toiseen, ovat minulle ihmisiä siinä missä tuntemattomat aikuisetkin. Suhtaudun myös lähipiirin lapsiin vauvoista alkaen niin, että kyseessä on uusi, tuntematon ihminen eli pidän kohteliaasti etäisyyttä, hymyilen ja olen ystävällinen mutta en halua esim. Fyysistä kontaktia, kuten en uusien aikuistenkaan kanssa (mm. Halaaminen ehdoton ei jos en tunne entuudestaan). Osittain tunnistan vielä tuon saman ”uhman” itsessäni mitä teininä; mitä enemmän lähipiirii kyselee ja etenkin olettaa, että hankimme avopuolisoni kanssa lapsia, sitä enemmän itselle tulee eieiei olo ja tekee mieli päästää suustaan jotain, jolla näpäyttää moisia olettelijoita.

Avopuolison kanssa olemme lapsista keskustelleet ja hänkään ei ainakaan nyt tähän hetkeen sellaisia halua mutta lopullista päätöstä ei hänkään ole asian suhteen tehnyt, joten junnaamme tällaisessa välimaastossa. Välillä mietin, että olisi helpompaa tehdä oma päätös, jos toisella olisi ehdoton näkemys asian suhteen.

No mikä lapsien hankkimisessa sitten arveluttaa? Päällimmäisenä mietin omia resursseja olla hyvä äiti. Inhoan pätkinäisiä yöunia, en laita ruokaa, nautin rauhasta ja hiljaisuudesta ja kaipaan melko paljon omaa tilaa omien ajatusteni parissa. Eniten mietityttää jälkimmäinen; kestääkö psyykkeeni sen, että joku on niin tarvitseva minua kohtaan ja niin pitkään? Ahdistaa ajatuksena tasolla, että joku olisi minussa fyysisesti niin kiinni, pelkään että menettäisin sillä tasolla oman tilani täysin. Kerrotaan tähän väliin, että meillä on koira , joka onneksi viihtyy paljon omissa oloissaan mutta välillä siihenkin menee pata jumiin kun ei jätä rauhaan ja pitäisi kaikenlaista puuhaa keksiä juuri kun itse haluaisi vaan ottaa rennosti vaikkapa työpäivän jälkeen. Mitäpä jos työpäivän jälkeen pitäisikin vielä tehdä ruokaa, auttaa läksyissä ja kuskata harrastukseen ja takaisin? Ja se koira, sekin pitäisi lenkittää ja keksiä sille puuhasteltavaa. Ajatuksena tasolla uuvuttavaa. Entä olisiko enää hiljaisia aamuja, jolloin voin käyttää herättyäni kaksi tuntia kahvin juontiin ja omille ajatuksilleni? Vai alkaisiko hirveä vilske ja meteli heti herättyäni? Ehkä se on se oman arjen muutos mikä pelottaa ja oma suhtautuminen siihen. Sitä miettii myös, että kaipaako se, joka lapsen haluaa, niin juuri näitä(kin) asioita? En tiedä.

Vauva ajassa ahdistaa niinkin ehkä pinnallinen asia kuin kaikki ne eritteet mitä siitä pääsee ulos. Kakkaa, passaa, pukluja, räkää ja osittain syötyä ruokaa. En pysty siivoamaan edes koiramme oksennuksia kakomatta vedet silmissä itse. Sama reaktio tulee jos näen jotain näistä tapahtuvan esim. Kummilapsellani. Puklaaminen on myös iso syy sille, miksi en halua pitää vauvoja sylissäni. Eritteiden lisäksi sitten päikky/kouluiässä saa riesakseen kaikki kiertävät maha- ja räkätaudit sekä pahimmillaan täit sun muut kihomadot, tämäkin ahdistaa ja tuntuu, että pääsee niin paljon vähemmällä ilman jälkikasvua.

En niinkään ole miettinyt tai huolissani ”ongelmista” joita todennäköisesti jokainen joutuu kohtaamaan lapsensa kanssa teini-iässä tai kasvatuksellista näkövinkkelistä, koen jotenkin, että juuri tässä kohtaa saattaisin itse olla vanhempana ns. Parhaimmillani ja joskus sitä pohtinutkin, että jos saisin suoraan sellaisen n. 10 vuotiaan, jonka kanssa voi jo keskustella ja joka osaa toimia myös jokseenkin itsenäisesti. Kiteytettynä minua siis taitaa eniten pelottaa se riippuvuus vanhemman ja lapsen välillä ja epävarmuus siitä, pystynkö vastaamaan lapsen tarpeisiin, etenkin siinä kohtaa kun hän ei osaa niitä vielä sanallisesti ilmaista.

Jokseenkin ahdistaa myös sana ”äiti” ja mitä kaikkea se pitää sisällään. En osaa ajatella itseäni kutsuttavan äidiksi ja en jotenkin halua identifioitua äidiksi. En halua, että minut tullaan ikinä näkemään ensisijaisesti äitinä tai että tekemisiäni, ulkonäköäni tai mitään muutakaan arvotetaan sen kautta, että satun olemaan äiti. Tätä olen jonkin verran melko järkyttyneenäkin seurannut muun muassa somessa; ei noin voi tehdä jos on äiti, ei äidille sopivaa käytöstä, ei äiti voi pukeutua noin tai sanoa näin. Tuntuu siis, että äitiyden myötä tulisi sulaa tiettyyn muottiin sopivaksi. Ja ne paineet ja ympäristöltä satelevat neuvot, en edes jaksa aloittaa niistä. Omassa elämässä liitän tähän vielä sen hössötyksen mikä vauvan mukana vaikuttaisi tulevan; laittakaama kuvia, tullaan/tulkaa käymää, anna syliin, tuo tänne, tee näin, silloin kun meillä oli niin…, jnejne. Lisätään tähän vielä henkilökohtainen kauhistuksen kauhistukseni eli se raskausajan mahan lääppiminen ja loukkaantuminen siitä, jos ei anna koskea. Välillä tuntuu, että äiti on ns. Vapaata riistaa kaikille ja jotenkin tuo sekoaminen tulevasta vauvasta tai syntyneestä, tuntuu niin vieraalta ja absurdilta, en tosiaan tiedä olenko siihen koskaan henkisesti valmis.

Synnytys itsessään ei herätä itsessä niinkään pelkoja tai ajatuksia. Kai siitä yleensä hengissä selviää. Henkilökohtaisesti enemmän mietityttää raskausaika ja sen, sekä synnytyksen tuomat muutokset kehoon ja palautuminen itsessään. Mutta tämäkään ei nouse itsellä ehkä niihin ydin syiksi, miksi jälkikasvun hankkiminen mietityttää. Tässä vaiheessa sanottava, että tuntuu aika helpottavalta saada sanoitettua näitä asioita. Romaani tästä on kyllä tulossa mutta ehkä joku saa tästäkin vertaistukea jos jakaa samoja pohdintoja.

Miksi sitten jälkikasvun hankinta ei ole totaali eikään? Kun täytin 30, ajatuksissani on yhä enemmän pyörinyt oma lapsuus. Päällisin puolin muistan kaikkia kivoja asioita, pettymyksiäkin kyllä, sitä käy sellaisella pikakelauksella läpi ja sitten miettii, että miltähän se kaikki tuntuisi toisesta näkökulmasta eli vanhemman roolissa? Vaikka listasin liudan arveluttavia ja ahdistavia asioita, näen kyllä positiivisiakin sekä innostavia asioita. Huomaan, että niitä on jotenkin vaikeampi sanoittaa tai konkretisoida. Näen tai koen sellaisen lämpimän tunteen kun ajattelen, että meillä olisi oma lapsi tai lapsia. Näen välähdyksiä yhteisestä joulusta, välähdyksen koulun kevät juhlasta, välähdyksen tunteesta, kun lapsi oppii ajamaan polkupyörällä, välähdyksen halauksesta kun lapsi tulee itkien kotiin, välähdyksen automatkasta kun soitan teinille oman teini-iän suosikkibiisini, välähdyksen teinin uhmasta, joka samalla raivostuttaa mutta herättää myös ylpeyttä, näen kun kannetaan ensimmäinen huonekalu lapsen omaan kotiin ja liudan muita. Tiedostan näiden olevan välähdyksiä tavallaan omasta lapsuudesta, samalla ne ovat niitä, mitä voisi olla oman lapsen kanssa ja tämä on se syy, miksi en vieläkään pysty olemaan täysin satavarma mitä haluan. Selviänkö kaikista pelottavista ja ahdistavista ajatuksista vain näiden mielikuvien voimalla? Entä kaduttaako minua jos nämä välähdykset jäävätkin vain mielikuviksi? Toivon että asia selkeytyy itselle parin vuoden aikana.

Peruna

Olen nuoresta saakka ollut sitä mieltä että lapset eivät kuulu haaveisiini. Täytän kohta 30, eikä minulla ole vieläkään tullut minkäänlaisia haluja oikeasti saada lapsia. Mietin kyllä joskus, millaista se olisi. Lopulta kaikki ajatusten virta lopulta päätyy samaan: Ei ole järkeä.
Ei ole järkeä, koska maailman tilanne on tämä. En halua lisää murheita itselleni, enkä tuottaa kärsimystä uudelle ihmiselle.
Kuka minua sitten vanhana hoitaa? No, lapsista ei koskaan ole takuuta, eikä heillä ole myöskään velvoitetta hoitaa vanhempiaan.
Kadunko päätöstä, en tiedä, ehkä. Muistutan sitten itseäni, että tässä hetkessä näin asian parhaaksi tällä tavalla.

Elämän risteyskohdassa

Oma elämä on tällä hetkellä ikään kuin risteyskohdassa.
Olen pian 30v. Minulla on hyvä vakituinen työ ja pitkä parisuhde takana. Olemme olleet yhdessä pian 8 vuotta. Mieheni on minua 7 vuotta vanhempi.
Suhteen alkuvaiheessa kumpikaan meistä ei halunnut naimisiin eikä lapsia, mutta nyt mieleni on muuttunut. Meillä on ollut myös omia haasteita parisuhteessa vuosien aikana, mutta niistä on päästy yli. Parisuhde on ollut kaikinpuolin mahtava ja olen ollut äärettömän onnellinen nämä vuodet.
Elämäntilanne olisi kaikin puolin vakaa ja rauhallinen lasta ajatellen. Haaveilen myös äärettömän paljon häistä.

Ongelmana tässä on se, että mieheni ei tiedä vieläkään, haluaako hän lapsia ja naimisiin. Asiasta on keskusteltu enemmän ja vähemmän tässä parin vuoden sisään ja annoin hänelle ”takarajaksi” sen, että kun täytän 30v. sitten hänen täytyy tietää mitä hän haluaa. Olen todella ahdistunut tällä hetkellä siitä, että tuo takaraja lähenee ja menetän rakastamani ihmisen sen vuoksi, ettei hän halua samoja asioita.
Myös se ahdistaa, löydänkö enää ketään tässä iässä, joka haluaa lapsia ja naimisiin?
En haluaisi luopua tästä parisuhteesta, jossa on kaikki ainekset hyvään, yhteiseen elämään loppuelämän ajaksi.

Rakastaako mieheni minua oikeasti, jos hän päästää minut ”menemään” noin vain? Eikö parisuhde ole kompromisseja?
Olenko itsekäs, kun en halua luopua suurimmista haaveistani toisen vuoksi?
Nämä ajatukset pyörivät mielessä jatkuvasti ja etenkin se, että tuo miehen päätöksen tekeminen on niin hankalaa.
Jotenkin tuntuu, että onko hän ollenkaan varma, haluaako todella sitoutua minuun loppuelämänsä ajaksi, kun päätöksen tekeminen on noin vaikeaa. Ihan kuin hän odottaisi, että nurkan takaa ilmaantuisi jotain parempaa.
Hän kyllä kertoo rakastavansa minua paljon ja haluavansa olla kanssani aina, mutta taitaa tämä olla tuhoon tuomittu juttu, kun toiveet ovat näin ristiriidassa.

Olen surullinen ja itken asian vuoksi jatkuvasti. Etenkin, kun alan miettimään sitä, mitä meillä voisi olla ja kuinka onnellisia voisimme olla, jos meillä olisi yhteinen lapsi. Surullista, ettei mies näe mahdollista yhteistä tulevaisuudenkuvaa, eli meitä perheenä.
Olen miettinyt myös itsellisiä lapsen hankintaa, mutta ajatus tästä ei tunnu täysin hyvältä; haluaisin kuitenkin jakaa arjen hetket yhdessä rakastamani ihmisen kanssa, etenkin, kun turvaverkkoja ei ole enkä ole tekemisissä omien vanhempieni kanssa.

Alueelle ‘Haluanko vanhemmaksi?’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös