Siirry sisältöön
Hukassa

Kiitos kaikille kirjoittajille. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tunsin, etten ole yksin tämän asian kanssa.

Olen 33-vuotias nainen, vakituisissa töissä ja pitkässä parisuhteessa. Olen menestynyt työssäni ihan hyvin, asunut ulkomailla, ostanut asunnon ja säästänyt rahaa. Puolisoni on ihana ja pitää minusta huolta. Kaiken pitäisi olla siis selvää, mutta ei. Olen halunnut kaiken elämässäni, opiskelupaikan, työpaikan, työtilaisuudet, puolisoni 110 prosenttisesti. Lapsen kohdalla tilanne on toinen. En tiedä mitä ajatella. Tsemppaan itseäni jatkuvasti, jotta en kokonaan luovuttaisi asian kanssa.

Haluaisin haluta lapsia. Puolisoni haluaa niitä, ja tietyllä tavalla koen painetta yhteiskunnalta hankkia niitä. Ja tietysti ajatus omasta lapsesta on myös ihana. Lapset ovat hauskoja ja vilpittömiä, ja uskon, että kokisin kasvattamisen tärkeänä ja merkityksellisenä tehtävänä. Uskon, että olisin tosi hyvä äiti. Kun katson sivusta ihania perheitä ja heidän suloista elämäänsä, tunnen, että tuo on se mitä minäkin halua.

Sitten mieleeni hiipii ne kaikki mahdollisuudet ja mukavuudet, joista joutuisin luopumaan lapsen takia. Rakastan työtäni ja sen tuomia uusia mahdollisuuksia, ja tiedät, että joutuisin niistä luopumaan lapsen takia. Rakastan itseäni, minua, joka auttamatta jäisi valtavan äidinroolin jalkoihin. Rakastan omaa aikaa, vapautta ja nukkumista. Rakastan kehoani ja fyysistä toimintakykyäni, jotka kärsisivät raskaudesta, synnytyksestä ja imetyksestä. Mietin myös lomia, jotka tähän asti ovat olleet minun ja puolisoni ja yhteisten ystäviemme kanssa tehtyjä reissuja. Olisimmeko jatkossa kesälomat jumissa jommankumman vanhemmilla, joista emme kummemmin pidä, vain sen takia, että olisi joku vahtimassa lasta?

Ehkä ongelmani on, että pidän elämästäni juuri nyt tosi paljon. Enkä ole valmis luopumaan mistään. Olen kuitenkin tämän ikäinen ja päätöksiä pitäisi tehdä. Viimeksi kun puhuimme tulevaisuuden suunnitelmista puolisoni kanssa, olin innoissani niin kauan kun asia koski töitä, asumista ja mahdollisuuksia matkustaa ja ehkä muuttaa töiden perässä ulkomaille. Kun puheeksi tuli lapsen hankkiminen mahdollisesti seuraavan kolmen vuoden sisällä, aloin voida huonosti. Olen sanonut puolisolleni, että ymmärrän, jos lasten hankkiminen on hänelle tärkeää ja hän haluaa erota. Hän kuitenkin sanoo, että haluaa olla minun kanssani, vaikka jäisimme lapsettomiksi. Uskon kuitenkin, että hän olisi onneton, jos eväisin häneltä mahdollisuuden isyyteen.

Suren joka päivä tilannettani. Välillä mietin, että jos vaan tulisin vahingossa raskaaksi, ja sitten minun olisi ”pakko” tehdä se. Olen kallistumassa siihen, että hankin lapsen parin vuoden sisällä ns. varmuuden ja puolisoni vuoksi.

Ristiriitainen

Olisi niin helppoa jos tietäisi varmasti jommin kummin : haluan tai en halua lapsia. En pidä lapsista, ja mieheni siskon lapset ovat minusta ärsyttäviä ja hemmoteltuja, ja en osaa keskustella heidän kanssaan yhtään. Uskon kyllä että asia on varmaan eri oman lapsen kanssa mutta pelkään että omasta lapsestani tulisi kamala tyyppi, sellainen hirveä teini jollainen vaikka yksi ystäväni oli omalle äidilleen nuorena ja kauhistelin aina miten hänen äitinsä otti niin rauhallisesti. Olen juuri täyttämässä 30, ja mies on minua muutaman vuoden vanhempi. Hän on jo alkanut kysellä millloin lapsia voidaan alkaa yrittää, ja ymmärrän että hän ei halua olla yli 40 isäksi tullessaan.
En ole koskaan ollut varma haluanko lapsia, minä myös tykkään elämästäni nyt todella paljon ja olen aina ajatellut että elämääni kuuluu joskus jotain upeaa ja erilaista, kuten monen vuoden vapaaehtoistyö Afrikassa tms. Mutta tähän päivään mennessä en ole näitä haaveita toteuttanut. Sen sijaan olen opiskellut, vakituisessa työssä ja käyttänyt rahani rivitaloon.
Toisaalta mietin kuumeisesti miltä lapsemme näyttäisi ja mikä hänelle / heille tulisi nimeksi joten ehkä en kuitenkaan niitä miettisi jos en missään nimessä lapsia haluaisi.

Huojentunut

Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet kokemuksianne. Löysin aivan yllättäen tämän keskustelun, ja luin tarinanne ja ajatuksenne joihin voin täysin samaistua – ensimmäistä kertaa ikinä. Tulee vahva helpotuksen tunne siitä, että en ole pohdintojeni kanssa yksin enkä ehkä olekaan yksinäinen kummajainen, jonka kaltaista ei löydy.
Täysin valmistautumatta syvennyin näihin kokemuksiin ja ajatuksiin, minkä vuoksi omat aiheeseen liittyvät tunteet nousivat pintaan! Päällimmäisenä tunteena tämän palstan tarinoista on kuitenkin helpotus siitä, että minussa ei ole jokin vikana vaan on myös muita, jotka kokevat tismalleen samoja ajatuksia.
Oman kokemukseni mukaan sen pohtiminen, haluaako vanhemmaksi, nähdään itsekkäänä ja jotenkin spontaanina. Jos tuon esiin sen, että en oikeastaan ole ihan satavarma haluanko lapsia, niin ihmiset olettaa että en ole ajatellut asiaa juuri lainkaan vakavasti tai että mieleni kyllä tulee muuttumaan. Mutta, kuten havaitaan näistä keskusteluista yllä, monet asiaa punnitsevat ovat todella käyneet tuskallisenkin pitkää ja perinpohjaista pohdintaa aiheesta vuosikausien ajan.
Voin yhtyä teidän muiden kokemuksiin siitä, että arvostan elämääni tällä hetkellä todella paljon ja elämässäni on paljon sisältöä ja unelmia, mutta oma lapsi ei koskaan ole ollut osa haaveitani vaan uskon voivani elää onnellista ja tapahtumarikasta elämää myös ilman omaa lasta. Olen kuullut monen ihmisen suusta, että ilman lasta elämä on ”sitten vanhempana” tylsää ja yksinäistä, jos ei ole lasta. En usko näin kuitenkaan olevan.
Lisäksi kaikki henkilöt, joiden kanssa olen ollut joko parisuhteessa tai deittaillut, ovat ehdottomasti halunneet omia lapsia ja lasten saaminen/perheen perustaminen on ollut tärkein asia heidän elämässään ja tulevaisuudenhaaveissaan. En ole koskaan tavannut sellaista henkilöä, jolle lapsen saaminen (tai ainakin yrittäminen) ei olisi ollut ensisijaisen tärkeää. Tätä asiaa olen viime aikoina pohtinut paljon, onkohan olemassa maailmassa ketään sellaista, jonka kanssa voisin jakaa elämäni ja asua yhdessä, mutta joka ei haluaisi lapsia. En ole koskaan tällaista henkilöä tavannut, joten tuntuu ajatuksena surullisen kaukaiselta, että voisin olla onnellisessa parisuhteessa ja jakaa elämän ja arjen elämänkumppanin kanssa suhteessa, jossa kumpikaan ei halua lapsia. Tämä mietityttää siksi, koska mietin usein että jos pysyn päätöksessäni etten halua lasta, niin tarkoittaako se myös elämää yksin ilman parisuhdetta. Tämä kuulostaa todella itsekkäältä ja tiedostan, ettei ainakaan sen takia kannata yrittää lasta että voisi olla parisuhteessa, mutta tällaisia ajatuksia käy läpi juuri ennen 30 ikävuoden saavuttamista. Kumppanuuteen ja kunnioitukseen perustuva parisuhde on yksi isoista haaveistani, mutta pelkään että mikäli en halua lapsia niin sellainen parisuhde, jollaisesta haaveilen, ei ole mahdollista.

27v

Samaistun tässä monen muun kokemuksiin. Koko elämää tuntuu sävyttävän mainittu FOMO: ei vaan lapsiasiassa vaan muutenkin. Olen itse sen verran nuori, että voin vielä odottaa jonkun aikaa (27v). Haluaisin lapsia ja olen tiennyt pitkään haluavani. Minulla on kuitenkin hyvin ristiriotaidia tuntemuksia aiheesta. Olen äidillinen tyyppi, ja kaipaisin jotakuta, jota pitää sylissä ja kenelle olla lempeä. Minua kiinnostaa myös ihmisen kasvattaminen, olen opiskellut opettajaksi. Toisaalta isoin ei on tällä hetkellä kumppanin puutteen lisäksi oma mielenterveys. En pystyisi mitenkään kasvattamaan täysipäistå lasta, kun tällä hetkellä oma elämäkin ja arki on ihan kaaoksessa. Jos siihen tulisi päälle vielä vauvarutiinit, kuolisin. Lapsen itku on mielestäni rasittavaa ja itsellä menisi loppukin mielenterveys kun sitä pitäisi kuunnella yöt läpeensä. Mietityttåå myös lapsen vaatima jatkuva huomio ja se, ettei saa rauhaa. Toivon, että selviäisin vaikeuksistani vielä jossain vaiheessa, kun ei ole liian myöhäistä. Minulla ei ole koskaan ollut vakavaa parisuhdettakaan.

Yksi ikävä asia olisi myös ne paineet, joita vanhemmuus asettaa. Vaikka parantuisin masennuksesta, onnistuisiko olemaan riittävän hyvä vanhempi? Mitä jos epähuomiossa teen jotain väärin, ja lapsen mielenterveysongelmien riski kasvaa? Saattaisin ylitulkita lapsen asioita mielenterveusobgelmiksi tai niiden aluksi, ja pelätä niitä. Isoin epäonnistuminen vanhempana olisi periyttää omat ongelmansa, ja se tuo ison taakan. Kun tietoisesti hankin lapsen, mitä jos hän joutuukin vain kärsimään? Kun maapallo kärsii ylikulutuksesta, onko itsekästä hankkia lapsi, jos ei osaa olla maailman paras vanhempi? Mitä jos olen vain mustasukkainen vauvan saamasta huomiosta, vaikka toisaalta haluaisin rakastaa jotakuta joka on riippuvainen minusta?

Toivon mukaan nämäkin tunteet muuttuvat….Toisaalta jos itse voin hyvin, on sekin positiivinen asia, vaikka Minulla ei olisikaan lapsia, tai en ehtisi niitä hankkia. Myös lapsettomuudesta on hyvät puolensa, riippuen tilanteesta. Ensisijaisesti haluaisin kuitenkin lapsen. En tiedä.

Hämmentynyt

Täytän 29v enkä ole missään vaiheessa elämääni kokenut vauvakuumetta. 17-v tapasin puolisoni, joka muutaman vuoden seurustelun jälkeen otti lapset puheeksi. Sanoin jo silloin ”Tuskin koskaan haluan lapsia, ja ehkä 30v jos silloinkaan. Jos sinulle lasten saanti on tärkeää kannattaa etsiä joku toinen. ” Hän loppujenlopuksi sanoi että haluaa mieluummin katsoa minun kanssani kortit loppuun”.
Nyt olemme olleet yhdessä 12-vuotta, hän on edelleen maininnut lapsista ja minä olen sitä kovasti harkinnut. Varmistanut myös onko hän vieläkin samaa mieltä niin haluaa olla kanssani mutta lapset ois plussaa. Nimetkin mietitty jo valmiiksi yhdessä.
Olen sisaruksistani nuorin mutta ainut potentiaalinen lasten tekoon. Vanhempani ovat siirtymässä eläkkeelle ja olisivat varmasti innoissaan lapsenlapsista ja isovanhemman tittelistä. Mies puhuu innoissaan miten kiva olisi kuskailla ja olla harrastuksissa mukana. Kaverit ovat jonossa kummeiksi ja isosisko lapsenvahdiksi.
Itselläni kuitenkin surkea lapsuus, onhan sanottu että lasten saatua tulee omat lapsuusmuistot uudestaan läpikäytäviksi? Olen ollut myös pahasti masentunut ja ollut sitä mieltä että olisi ollut parempi olla syntymättä. Koulukiusattu ja yksinäinen, traumoja perheväkivallasta jne. Eipähän nuo välttämättä vaikuta, ainakin ymmärrän kaikenlaista ja osaisin olla apuna ja jospa nuo olisi mennytä elämää..?
En ole juuri ollut lasten kanssa tekemisissä ja silloin kun olen niin lähinnä kuullut raivareita, itkuparkuhuutoa, metelöintiä, tahallista ilkikurisointia, nähnyt sotkemista eikä hetkenkään rauhaa. Toisaalta taas että yksikin hymy on niin valloittava ja ovat hauskoja ihan tahtomattaankin.
Ahistaa ajatus rahattomuudesta, entä jos vastuu lapsesta kaatuukin täysin minulle tai en jaksaisi ollakkaan sen lapsen kanssa vaan kaipaisin omia tekemisiä? Vaippojen vaihtoa, pottatreeniä, väsymystä ja uupumista, pelkkää arjen pyöritystä + kaikki ongelmat mitä nyt lapsella vain voisi olla?
Entä jos vanhemmuus olisikin elämäni kutsumus, pala joka aina puuttui, täyttäisi minut onnella ja rakkaudella ja olisin innoissani työntämässä rattaita, leipomassa, piilottamassa munia pääsiäisenä? Täyttäisin monen unelmat? Lapsillani olisi ollut parhaat lähtökohdat elämään, välittäviä ihmisiä ja onnellinen lapsuus?

Mistä sitä voi tietää?!.. Tuntuu että tämä on ihan liian iso päätös tehtäväksi, koska kumpikin tulee vaikuttamaan elämään niin paljon.. Mieheni on antanut minulle aikaa päättää kunnes hän on 40, eli parin vuoden päästä, ja sen jälkeen hän ei enää itse halua koska haluaa varmasti nähdä ja olla koko lapsen elämän mukana. Kuulostaa ihanalta. Niin, ja ei halua olla toinen jalka haudassa kun lapsi on vasta täysikäinen. Miksi ja miten minä olen ainoa obstaakkeli niin monen nykyisen elämässä ja tulevienkin!? Ahdistaa ja en osaa sanoa..

Pohtiva

Ihanaa, että löysin tämän sivuston. Koen saavani toivoa, että en ole ainut ajatusteni kanssa (vaikka tiedän kyllä, että en ole), mutta se että näkee muiden kirjoituksia on konkreettista. Olen reilu 30 v, en ole koskaan kokenut vauvakuumetta lukuisista vihjailuista, toiveista, kysymyksistä huolimatta. Toiset sanoo, että on itsekästä hankkia lapsia tähän maailmaan ja toiset taas niin, että jos niitä ei hanki on varsinkin itsekäs. Olen ollut puolisoni kanssa kauan yhdessä ja hän vihjailee hyvin suoraankin, että haluaisi lapsia. Hän viihtyy lasten kanssa ja hänestä tulisi varmasti hyvä isä. Itse koen ahdistuvani pienistä huutavista mukuloista. Ei ole tullut vauvakuumetta, vaikka ystävät ovat saaneet lapsia yms. Eniten ärsyttää se PAINOSTUS.. jota tulee sukulaisilta, ystäviltä, töistä, somesta yms. Valtapaine. Mikä oikeus ihmisillä on arvostella meitä naisia jos olet tietyn ikäinen, pitäisi olla lapsia jne.. miksi pidetään jonain paholaisena jos ei halua lapsia. En ole ottanut selvää saanko lapsia, mutta en kyllä todellakaan tiedä haluanko niitä. En ole valmis uhraamaan kaikkea aikaa lapselle. Pelkään että sitten sitä ei riitä enä kenellekään muulle ja minusta tulee ns. Näkymätön. Minulla on lemmikkejä ja koen, että voin helliä heitä ihan tarpeeksi. Mietityttää tuleeko ero jos en halua lapsia , mutta se on sen ajan murhe sitten. Lapsuus ei ole ollut kaikista paras, on ollut murhetta ja stressiä, olen joutunut kantamaan vastuuta liikaa jne..

joopajoo

Te, jotka olette epävarmoja, niin olette varmoja, että ette halua. Sanon tämän kokemuksesta. Minua ei koskaan ole napannut lapset ja en jaksa pikkulasten seuraa. En inhoa lapsia, mutta en tykkää olla ohjaamassa ja kieltämässä koko aikaa. Minua painostettiin lapsiasioilla, ja ajattelin asiaa puolison elämän kantilta. Väärä valinta ja se kadutti. Ex ei halunnut hoitaa sitä, vaan ehdotti sukulaisten hoitavan sitä. Keskeytin, enkä ole katunut. Katuisin, jos olisi lapsia. Emme ole enää yhdessä. Olen kiittänyt itseäni siitä, että ei ole jotakuta hoidettavana.

Pohdintaa

Mä oon pitkään taistellut tän asian kanssa. Iso osa musta haluaa kyllä lapsia. Ainakin ajatuksen tasolla raskaus ja synnytys ois asia jonka haluaisin kokea ja kyllä myös sen oman pienen lapsen pitelemisen ja katsomisen minkälainen ihminen hänestä kasvaa. Kuljettaa harrastuksiin ja usein mietin että mikähänlainen pieni ihminen minusta syntyisi. Ja hirveästi kaipaan sitä että saisin oman pienokaisen syliin tai että pääsisin ostamaan vauvan vaatteita. Tai käymään vaunu lenkillä luonnossa.

Mutta samaan aikaan ajatus lapsesta ahdistaa. Ahdistaa että pitäisi sitoutua toiseen ihmiseen vuosiksi, ja ensimmäiset vuodet olla vastuussa siitä ihmisestä . Ja se tulisi olemaan osa elämää silloinkin kun on kasvanut isoksi. Ahdistaa että joutuis luopumaan niin paljosta kuitenkin vaikka hyvä tukiverkosto onkin. Koska esimerkiksi se että saan olla ihan yksin ilman ketään asunnossa on mulle todella tärkeää ja sitä tarvetta on usein. Käyn 5x viikossa salilla ja ahdistaa ajatus että jos en pääsisikään salille. Samoin ajatus siitä että joutuisin omaan silmään uhraamaan mun kroppani sen takia että toisen ihmisen tänne maailmaan tuon ei miellytä.

Ja tämä on myös asia jota mietin että olenko kuitenkin liian itsekäs vanhemmaksi kun tuollaiset asiat oikeasti ahdistaa enkä niitä haluaisi tehdä. Samoin esimerkiksi se ahdistaa että en erityisemmin pidä muiden ihmisten lapsista. Vauvat ovat ihan suloisia mutta lapsista en erityisemmin pidä, en osaa enkä halua leikkiä heidän kanssaan. Ja monesti ne lähinnä ärsyttävät minua. Niin mietin että jos tämä onkin vaan esimerkiksi hormoneja eikä niinkään lapsen haluamista ja sitten en pidäkään omasta lapsestani ja vaikka kuinka en sitä näyttäisi niin kyllähän lapsi sen aistii eikä se olisi reilua pienelle.

Pettynyt ja silti toiveikas

Oli yllätys löytää tänne keskusteluun, kuten Huojentunutkin kirjoitti.

Luin kirjoituksenne ja löysin monia samantapaisia ajatuksia, kysymyksiä ja pohdintoja, joita olen pyörittänyt päässäni 28-vuotiaasta saakka enemmän ja enemmän.

Äitini kovasti haluaisi lapsenlapsen ja olen itse ainut lapsi, joten olen kokenut siitä paljon painetta. Kyselyt ovat laantuneet viimeisen 2 vuoden aikana, äitini on alkanut lahjoittaa vanhoja lapsuuden vaatteitani ystävälleni, jolla on pieni tyttö. Hän kuitenkin säästi minulle syöttötuolin, jos joskus tarvitsisin.

Olin 12 vuotta parisuhteessa, jossa olin varma että perustamme vielä perheen. Kuitenkin kun täytin 30, alkoi kaikenlaiset ongelmat. Mieheni oli 8 vuotta minua vanhempi, mutta välillä tuntui että hän käyttäytyi kuin teini, vastuunotto oli entistä hankalampaa. Lapsia halusi, muttei vielä.

Ajattelin antaa aikaa vielä vuoden, mutta tilanne ei muuttunut. Alkoi hirveästi ahdistamaan, että kohta en enää ehdi hankkia lapsia jos niitä haluaisin ja en kokenut, että mies olisi valmis kantamaan vastuuta perheestä kanssani. Jakamaan arkea yhdessä. Sitten kuvioon tuli testosteroninpuutoksen ilmeneminen, alkoholiongelma ja kaikki tuntui menevän reippaasti takapakkia ja alamäkeen. Kävimme puoli vuotta pariterapiassa, asiat eivät muuttuneet. Mies lopetti välissä testohoidot, jotta varat riitti kaljaan. Olin pettynyt, surullinen.

Minä sain voimaa/apua pariterapiasta ja lopulta päätin erota. Vaikka se oli se klassinen pitkä suhde, josta ei kai pitäisi erota, vaan voittaa ongelmatilanteet? En jaksanut jäädä mahdottomaan, toivottomaan, tilanteeseen enää. Tuntui että hukun ja olen yksin.

Vuosi myöhemmin selvisi, että miehellä on ollut lapsi: lapsi täytti 18 vuotta ja etsi isänsä käsiinsä. Tunsin helpottunutta oloa: en usko että mies olisi halunnut lapsia, kun yhtäkkiä olikin jo oma lapsi olemassa. Myös pettymystä, tottakai.

Mutta sitten olin uuden ahdistuksen äärellä: miten ehdin löytää sopivan kumppanin enää? Olin todella väsynyt eron jälkeen ja tuntui tyhjältä, ei kiinnostanut mennä kahville tuntemattomien kanssa tai Tinder tms.
Oma vapaus tuntui silti upealta ja hyvältä. Oli rauhallista, ei stressaantunutta oloa kotona.

Tapasin yllätyksekseni nykyisen kumppanin noin vuosi sitten ja täytän tänä kesänä 34. Hän on minua 5 vuotta vanhempi ja on valmis perustamaan perheen, jos päädytään siihen päätökseen lähitulevaisuudessa.

Minä en edelleenkään tiedä haluanko lapsia ja luulen, että suurin syy on samanlaista mitä täällä moni kertonut: huoli siitä pystynkö tarjoamaan lapselle hyvää lapsuutta ja elämää. Olenko hyvä vanhempi? Onko taloudellisesti järkevää, pärjätäänkö me? Palkkani ei ole suuri ja mies opiskelee uuteen ammattiin vielä 1-2 vuotta.

Koin myös työuupumuksen ennen eroa ja tuntuu, että tarvitsen palautumiseenkin enemmän aikaa mitä aiemmin olen luullut. Mitä jos lapsen kanssa tulee uupumus, onko sellainen mahdollista?

Minulla ei ole kumppanin lisäksi ketään, kenen kanssa jutella näistä asioista. Pari ystävää on vapaaehtoisesti lapsettomia, heiltä ei saa mitään sympatiaa asiaan. Sitten on lapsen saaneita ja heiltäkään ei saa sympatiaa tai ymmärrystä. Äitini on nykyään sitä mieltä, että teen niinkuin itsestä tuntuu parhaalta.

Ajattelen, että 35 on se rajaetappi, milloin pitäisi tietää, päättää. Eli vuoden päästä.

Ahdistus asiasta on tosin nyt paljon lievempää, mitä kolmekymppisenä. Silloin tuntui, että kaikki kyseli lapsista, jopa puolitutut ja jotkut tuntemattomatkin. Ihmiset osaa olla ajattelemattomia…

Kiitos, kun jaksoit lukea minun kertomukseni.

Kanelipulla

Voin olla yhtä mieltä niin monesta seikasta, mitä tässä keskustelussa on mainittu.

Omalla kohdallani ongelmana em. asioiden lisäksi on se, että minulla on aivan karmea raskauden ja synnytyksen pelko. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos olisin raskaana, synnytyksen olisi tapahduttava sektiolla – alatiesynnytykseen en pystyisi. Keskusteluja lukeneena kuitenkin tiedän, että sektiopäätöksen saaminen ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan senkin edestä saa taistella.

Tulen helposti pahoinvoivaksi vääränlaisesta ruuasta ja kivusta, esimerkiksi pahat migreenikohtaukset tekevät minusta käytännössä petipotilaan vähintään päivän ajaksi. Pelottaa, että raskauden aikana kärsisin hyperemeesistä tai muusta ylimääräisestä vaivasta. Ahdistaa ajatus painonnoususta, turvotuksesta, lihomisesta ja maidon erittymisestä, pidätyskyvyn heikentymisestä tai katoamisesta. Oikeastaan ei ole asiaa, mikä ei ahdistaisi.

Itse vauvakin ahdistaa. Ajatus siitä, että se kasvaa sisälläni. Mitä, jos en pysty luomaan siihen sellaista rakastavaa suhdetta, joka vanhemmille yleensä kehittyy? Mitä, jos vihaan sitä? Kärsin toistuvista masennusjaksoista ja epäilen vahvasti, että minulla on erittäin korkea riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olisiko minulla tarpeeksi tukea tähän tilanteeseen?

On minulla aviomieheni ja hänen vanhempansa. Uskon silti, että suurin osa vauvan hoitamisesta (metatöiden lisäksi) jäisi minun vastuulleni. Mitä, jos en nauti siitä lainkaan? Mitä, jos haluan vahingoittaa vauvaa? Pohdintaani vaikeuttaa se, että mieheni haluaisi lapsia, ainakin yhden. Hän on tavallaan vain tyytynyt tämän hetkiseen tilanteeseen ja siihen, että lapsia ei välttämättä tule. Sekin tuntuu minusta pahalta, vienkö mieheltäni jotain tärkeää?

Sitten on vielä se kuuluisa taloudellinen tilanne. Minä olen opinnäytetyötä vaille valmis kortistoon, eli käytännössä valmistumisen jälkeen ei ole töitä tiedossa. Mieheni tekee täysiaikaista työtä vakituisessa paikassa, mutta jo meidän kahden elättämiseksi hänen palkkansa käyttöä on säädeltävä tarkoin. Asumme kaksiossa, joka on liian pieni meille kahdellekin. Saati sitten, että vauva ja vauvan tavarat tulisi vielä lisäksi. Kylpyhuone on epäkäytännöllinen vauvan kylvettämistä ajatellen, sinne ei mahdu edes ammetta. Pitäisi ostaa uusi koti, jota olemme kyllä muutenkin suunnitelleet. Emme vain vielä pysty ostamaan mitään, koska molemmilla pitäisi olla säännölliset tulot asuntolainaa varten.

Olen jo yli 30-vuotias. Alan omasta mielestäni olla jo liian vanha siihen, että alkaisin ensisynnyttäjäksi, vaikka toki ensisynnyttäjien ikä on yleisesti noussut. Minusta nyt ei ole aika lapselle, koska elämäntilanne on, mikä on. Mutta onko se aika oikeasti ikinä? Vai täytyykö se sopiva aika vain itse luoda? Mistä sen tietää? Olisi ihanaa, kun voisi hyvällä omallatunnolla pysyä sen päätöksen takana, että lapsia ei ole, eikä tule.

Lehti

Olen lapseton 33-vuotias nainen ja hyvässä, tasapainoisessa parisuhteessa. Tajusin hiljattain, että oon koko aikuisikäni sysännyt lasten hankintaa myöhemmäksi.. Sitten kun oon vanhempi, niin sitten.. Vuosi vuodelta. Ymmärsin myös, etten oo koskaan aidosti kysynyt itseltäni, haluanko MINÄ edes lapsia. Se on vaan ollut itsestäänselvyys, että niin kuuluu muka tehdä. Tällä hetkellä tuntuu hyvin vahvasti siltä, etten halua enkä ole koskaan halunnutkaan äidiksi. Mies ei lapsia halua, ei ainakaan nyt koe niin, mutta kuka tietää tulevasta.

Miehellä painaa vaakakupissa eniten vapaus. Vapaus matkustella, luoda uraa, harrastaa ym. Itsellä eniten mietityttää lasten hankinnassa se, etten aidosti koe haluavani tai tarvitsevani sitä. En edes kamalasti pidä lapsista. Tai oikeestaan en vaan osaa olla lasten kanssa. Mua ahdistaa ajatus lapsen hoidosta. Ja siitä, että on sidottu toiseen ihmiseen ja vastuussa. Mua ei kiinnosta vauvat tai leikit tai mikään. Olenko viallinen? Monella ystävälläni on vauva ja en vaan osaa ymmärtää, miksi he halusivat hankkia lapsia. On vaan vaikea käsittää sitä tarvetta, kun ei ole sitä itse koskaan tuntenut.

Kuitenkin pelkään, että jos jään lapsettomaksi, en ymmärrä jotain elämää mullistavaa asiaa tai elämäni on jotenkin vajavaista tai vähemmän arvokasta. Jäänkö jostain paitsi?

Kauhtana

Olipa mielenkiintoista löytää tämä sivusto. Ilta hujahti hetkessä, kun luin kirjoituksianne; tosi moneen samaistuin.

Gynekologini on nyt 3 vuotta muistuttanut, että jos meinaa lisääntyä, sen aika olisi nyt. Värkit pitäisi olla kunnossa. Olen 35-vuotias parisuhteessa oleva nainen, joka on vakityössä. Olen odottanut vauvakuumetta ja todella haluaisin haluta lapsen. Tähän mennessä kuumetta ei ole kuulunut ja enemmän lapsen hankintaa puoltaa pelko yksinäisestä vanhuudesta ja ajatus siitä, että jos vanhemmuus olisikin parasta elämässä. Olen toistuvasti lukenut, kuinka lapsen saaminen ikäänkuin antoi merkityksen elämälle. Sellaista kovin kaipaisin. Olen äidillinen, tykkään olla kotona, leipoa, askarrella ja puuhata kaikkea. Uskoisin, että sopisin äidin rooliin hyvin. Olen myös tehnyt töitä lasten (vauvoista teineihin) kanssa, joten osaan perushommat ja vähän kikkojakin. Töiden kautta myös tiedän, että lapsiarki on sitovaa ja kuluttavaa, kaikenlaista haastetta voi olla. Arvostan unta yli kaiken, ja se jos mikä on koetuksella lasten kanssa.

Mieheni haluaisi lapsen, mutta toisaalta hän ei ole pystynyt järjestämään vuosien varrella elämäänsä niin, että pystyisin näkemään pikkulapsielämän mahdollisena (on töissä perheyrityksessään 200km päässä, jossa siis asuu arkiviikon). En muutenkaan uskoisi täysin mieheni kykyihin vanhempana, koska hän on ahdistukseen ja murehtimiseen taipuvainen. Suhteellisen helppo elämä on hänelle raskasta jo nyt. Muutoin hän olisi varmaan hyvä ja osallistuva isä. Näiden asioiden myötä roolini äitinä korostuisi ja se tuntuu raskaalta. Yhtään ei helpota asiaa, ettei meillä ole tukiverkkoa täällä, tai välttämättä missään, joten lapsen kanssa tulisi pärjätä ihan omillaan.

Ennen olin miehelle vähän vihainenkin etäsuhteesta, mutta vuosien varrella olen rauhoittunut ja löytänyt hyviä puolia; arkiviikolla voin harrastaa ja levätä, panostaa töihin, nähdä ihmisiä ja viikonloppuisin vietämme parisuhdeaikaa yhdessä. Tykkään työstäni ja panostan siihen, mutta vaikka se on merkityksellistä, ei se elämäntarkoitusta täytä. Tarvitsen pitkät yöunet ja aikaa itsekseni. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Työkavereissani ja ystävissäni on paljon pikkulapsiperheiden vanhempia ja järjestäin he ovat väsyneitä, uupuneita, unohtelevia ja sairaslomalla uupumuksen takia. Pikkulapsiarki ei kuulosta kovin kummoselta. Ihmiset ei jaksa, kun elämä pyörii lasten ympärillä. Mun paska arki olis sen lapsen lapsuus. Hitonmoinen vastuu! Mutta, voishan se arki olla myös tosi kivaa ja rakkaudentäyteistä – mistä minä tiedän?

Oma lapsuus alkoholistiperheessä ei ollut kovin häävi ja jouduin kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Lapsuus teki kipeää. Olen myös ainut lapsi ja todennäköisesti näistä syistä kannan sisälläni suurta yksinäisyyttä. Sitä en omalle lapselle haluaisi vaan toivoisin hänelle sisaruksen. No, useamman lapsen hankinta taas kuulostaa vieläkin utopistisemmalta. Varmaan myös ikä tulee vastaa. Tämän ikäisenä myös erilaiset kehitysvammat, autismi yms. riskit pelottavat. Jos en tiedä haluaisinko tervettä lastakaan, niin erityislasta en ainakaan haluaisi.

Kaikesta tästä huolimatta tietäsin, minkä nimen antaisin tytölle. Ollapa oraakkeli tai mikä vaan noita tai selvännäkijä. Jos en itse osaa päättää, niin väkisinkin vuodet tekevät sen puolestani.

Kahden vaiheilla

Olipa todella hyvä löytää tämä keskustelu, antanut lisää näkökulmia myös omaan pohdintaan. Olen itse 28 vuotias nainen. Aina ajatellut, että haluan myös oman perheen. Oma lapsuus oli pääasiassa onnellista, isoja murheita tosin tuli teini-iässä ja jouduin kasvamaan aikuiseksi turhan varhain. Tästä ainoastaan murehdin, että jos olisi omia lapsia, niin kestäisinkö äitinä, jos oma lapsi kävisi läpi samanlaisia kamaluuksia. Että teinkö lapsen, jonka kohdalle sitten osuu vain kärsimyksiä. Ja myös tämä maailmantilanne yleisesti huolettaa…

Mutta asiaan. Puolison kanssa ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, mutta nyt joudumme puolison opiskelujen takia olemaan etäsuhteessa vuosia. Ensimmäinen vuosi jo ohi, mutta monta vuotta vielä edessä. Ja kyseessä siis todellakin etäsuhde, sillä mies opiskelee ulkomailla. Koska omassa lähipiirissä on ilmennyt lapsettomuutta, ja satuin sopivasti näkemään mainoksen netissä, päätin käydä ”hedelmällisyyskatsauksessa”. Ja tässä kävikin yllättäen ilmi, että minulla on luultavasti todella vähän munasoluja jäljellä/munasarjojen toiminta on heikkoa. (Uusi kontrolli tulossa muutaman kk päästä, joka antaa vielä varmistetun vastauksen.) Tämä tulos todella vavisutti. Gynekologi sanoi, että jos kontrollissa tulos on sama, niin hän suosittelisi raskautumisen yrittämistä mahdollisimman pian. Ja meillä ajatus oli vasta noin kolmen vuoden päästä, koska viimeisinä opintovuosinaan mies pystyy olemaan enemmän kotona työharjoitteluiden vuoksi. Olin naiivisti ajatellut, että noin 30 vuotiaana ensiyritys on vielä ok, koska hedelmällisyyshän lähtee radikaalimpaan laskuun vasta 35 ikävuoden jälkeen. Ja nyt yhtäkkiä pitäisi mahdollisesti päättää, halutaanko vauvaa yrittää vuoden sisällä…

Tämä käytännössä tarkoittaisi, että olisin muutaman vuoden lähinnä ”yksinhuoltaja”. Olen kolmivuorotyössä ja raha tällä hetkellä riittää mukavasti, jotta saan jotain säästöjä ja järjestettyä lomamatkan kerran vuodessa. Tosin muutoin pitää kyllä budjetoida, koska ”ylimääräiset rahat” joudun säästämään varuiksi miehen opiskelumaksuja varten, sillä hän joutuu kustantamaan opinnot itse. Eli talous on lähinnä minun vastuulla, mies kykenee toistaiseksi maksamaan suurimman osan opintomaksuistaan ja avuntarve on ollut suht pientä. Mutta tähän kuvioon jos lisätään lapsi? Raskausaika – yksin. Synnytys ja lapsivuodeaika – yksin. Ensimmäiset vuodet lähinnä yksin. Tukiverkkoa jonkin verran löytyy, mutta ei niin vahvaa ja merkittävää, että kokisin mahdollisuudeksi pyytää toistuvasti lapsenhoitoapua. Mitä jos arki olisi yksin liian raskasta? Mitä sitten? Kaipaan suht paljon myös omaa aikaa ja erityisesti unta palautuakseni. Ja miten rahat riittäisi? Lapsi ja sen kasvatus on iso ”kuluerä”. Äitiys- ja vanhempainvapaan varmaan pärjäisi, mutta mitä kun pitäisi mennä takaisin töihin? Kolmivuorotyö on jo itsellekin raskasta, saati että sitä eläisi pikkulapsen kanssa. Joten pitäisi luultavasti vaihtaa päivätöihin. Ja tässä taas ongelmaksi tulee, että miten rahat riittävät, kun päivähoito ja lapsen tarvikkeet ja vaatteet maksavat. Ja mitä jos mies tarvitsisi rahallista tukea opintoihinsa?

Nyt on vain niin kamalaa miettiä tätä, koska asia tuntuu repivän itseä kahtia. Olen isoilta osin aika varma, että haluaisin koittaa saada edes yhden lapsen, mutta ajatus tuntuu tässä tilanteessa täysin utopistiselta. Mutta on kamalaa myös ajatella, että jos yritystä lykätään vielä vuosia, niin on luultavaa, että lasta ei koskaan saada. Eli se olisi ollut tietoinen valinta. Mutta miten tässä osaa päättää, mikä ratkaisu on oikein?

Täti

Olen itse tiennyt jo teinistä asti, että en halua olla äiti. Olen kummitäti ja ihan biologinen täti ja olen ollut näihin rooleihin varsin tyytyväinen. En ole suoraan sanottuna ollut koskaan kovin kiinnostunut lapsista. Kun täytin 30v, niin kehossa tapahtui tuo ihmeellinen biologisen kellon tikitys ja jonkin aikaa katsoin maailmaa läpi ruusunpunaisin lasein, joissa kaikki vauvat näyttivät niin mahdottoman söpöiltä. Tämä vaihe meni kuitenkin nopeasti ohi.

Olen jokaisen parisuhteeni alussa kertonut kumppaneilleni, että en ole kiinnostunut lasten hankkimisesta. Tämä on ollut jokaiselle kumppanille ok. Tapasin nykyisen kumppanini vajaa pari vuotta sitten ja olen tällä hetkellä parhaassa suhteessa, missä olen ikinä ollut. Nykyisen suhteeni alussa kerroin myös hänelle, että en ole ikinä omia lapsia kaivannut ja kumppanini vastasi, että ei hän ole itsekään varma haluaako lapsia vai ei. Nyt kumppanini on kuitenkin tuonut esiin, että hänellä olisi kuitenkin kaipuu omiin lapsiin. Olen joutunut tekemään paljon ajatustyötä tämän asian suhteen. Olen ylittänyt tuon maagisen ”hedelmällisyys heikkenee merkittävästi” rajan, eikä kumppanini kuitenkaan haluaisi vielä heti lapsia. Mutta muutaman vuoden päästä voi olla jo asian suhteen liian myöhäistä. Mielestäni uuden elämän luominen ei voi olla asia, jossa kumpikaan tekee kompromissin eli toisin sanoen kummankaan ei kuuluisi tehdä asian suhteen päätöstä, jonka tekee vain toisen mieliksi.

Olen alkanut tässä kallistua siihen suuntaan, että olen valmis yrittämään lasta muutaman vuoden päästä ja jos lapsi tulee luonnollisesti, niin sitten tulee. Jos ei tule, koen, että tulen olemaan tyytyväinen elämääni ilmankin. Kumppanistani en osaa sanoa.

On ollut ihana lukea tämän palstan kirjoituksia, kaikki ovat kirjoittaneet niin kypsästi ja harkitsevasti ja toisiaan kunnioittaen. Kiitos tästä teille muille asiaa pohtiville.

Paineita päätökseen

Minullekin osui tämä palsta Instagramissa vastaan ja hyvä, että osui! Paljon samaistumispintaa.

Tässä noin tunnin lukemisen jälkeen oli kiva huomata, että jotkut teemat ovat hyvin yhteneviä ja kuvastavat nykyistä maailmaa kuvaa eli koen, että minullekin on näihin ajatuksiin vaikuttanut ympäröivä ilmapiiri.

Näitä ajatuksia ovat:
– Oma mielenterveys, koettu loppuun palaminen ja sen uudelleen tapahtumisen pelko. Lasta kun ei voi vain jättää pienelle tauolle, kun pitäisi levätä. Minullekin uni on yksi tukipilareista masennuksen ja ahdistuksen hoidossa enkä todellakaan haluaisi joustaa siinä. Synnytyksen jälkeinen masennus myös pelottaa, varsinkin jos lapsi syntyisi ei-terveenä.
– Oman ihanan nykyisen arjen muutos. Lapsiarki ei kiinnosta ja loputtomilta tuntuvien kompromissien tekemisen lasten ehdoilla ei tunnu johtavan hyvää tulevaisuuden kuvaan omassa elämässä.
– FOMO, vaikeaa tehdä niin lopullinen päätös tässä maailmassa, jossa aina voi muuttaa mieltänsä ja aloittaa alusta. Lapsen kohdalla kun ei voi. Tässä kadehdin hieman aikaisempia sukupolvia, jotka oppivat tekemään päätöksiä suuremmalla sitoutumisella. Joten minullakin toive, että jos lapsia haluttaisiin niin raskaus voisi olla mielummin vahinko kuin suunniteltu.
– Maailman tilanne ja ilmastokriisi. En pysty edes avaamaan miten paljon tämä ahdistaa. Tuntuu jo siltä, ettei pääse itsekään elämään enää elämäänsä eläkevuosille…
– Synnytyspelko ja oman vartalon uhraaminen sellaiselle asialle mistä ei tiedä onko se edes kaiken sen tuskan arvoista? Puhumattakaan miten ärsyttää asian epätasa-arvoisuus miehen kanssa… Lapsellista ja turhaa, mutta haluan miehen kokevan saman vaivan ja kivun edes jollain tavalla.

Itse olen 29v. ja kihloissa maailman ihanimman miehen kanssa, jonka tiedän haluavan lapsia. Olemme puhuneet lapsettomuudesta ja hän sanoi haluavansa silti olla kanssani. Jo aikaisemmin esille tullut dilemma: vienkö minä häneltä jotain korvaamattoman ihanaa jos päätän lapsettomuuden? Suurinta painetta tuottaa juuri tämä, että minä olen se joka joudun päättämään niin monen ihmisen ”onnesta” ja tulevaisuuden kokemuksesta. Minä olen se joka loppujen lopuksi uhraan terveyteni lapsen takia.

Jos olisin mies, haluaisin lapsia. Näin naisena, en niinkään.

Alueelle ‘Haluanko vanhemmaksi?’ ei voi kirjoittaa uusia aiheita eikä vastauksia olemassaoleviin aiheisiin.

Takaisin ylös