Lastenpsykiatri Janna Rantala ei häpeä huonoja hetkiään äitinä

Janna Rantala joutui äidiksi tulonsa jälkeen romuttamaan muutamia äitiyteen liittyviä myyttejä. Esimerkiksi sen, ettei lastenpsykiatrin koulutuksen saanut äiti voisi hermostua tai väsyneenäkään tiuskaista lapselleen.

PÄIVÄKIRJOISSA oli aina lukot ja avain piti piilottaa. Janna Rantala alkoi pitää päiväkirjaa heti kun oppi kirjoittamaan noin 7-vuotiaana. Aluksi hän kertoi päiväkirjalleen ulkoisista tapahtumista: ”heräsin aamulla ja söin kaksi juustoleipää”. 9-vuotiaana hän alkoi jo pohdiskella asioita ja kirjoitti eräästä merkittävästä tapahtumasta.

Oli vappu. Hän oli saanut 6-vuotiaan pikkuveljensä kanssa hienot heliumtäytteiset vappupallot. Mutta voi! Veljen pallo pääsi karkaamaan. Jannaa riipaisi syvältä veljen harmitus, joten hän tarjoutui lainaamaan veljelle omaa palloaan.

– Lapsuuden päiväkirjat ovat aarre, sillä niistä näkyy, miten lapsi hahmottaa maailmaa. Muistan tunnelmia ja miten koin asioita. On hauskaa ja liikuttavaa palata niihin.

Nykyisen lastenpsykiatrin työn näkökulmasta kalleimpia hänelle ovat muistot, joista hän nyt aikuisena ymmärtää, mitä kaikkea siihen liittyi niin lapsen kuin aikuisenkin näkökulmasta.

– Lapsuusmuistot auttavat olemaan läsnä yhtä aikaa lapsen ja aikuisen maailmassa. Työssäni pyrin näkemään asiat kaikkien näkökulmista.

YLÄKOULUSSA Janna tiesi haluavansa auttaa lapsia, jotka ovat hankalassa tilanteessa. Hän kasvoi paikkakunnalla, jossa sijaitsi niin kutsuttu B-mielisairaala. Sana ”potilas” oli nuorten keskuudessa haukkumanimi.

– Vaikka oikeudenmukaisuus ja heikomman puolustaminen olivat minulle tärkeitä, en tajunnut mitä potilas tai mielisairaala tarkoittaa. Osa potilaista oli avohoidossa, joten kylillä liikkui monenlaisia ihmisiä. Silloin mielisairaus tarkoitti ”hullua”. Ei tullut mieleenkään ajatella, millaista tuon ihmisen elämä on ollut, mitä hänelle on tapahtunut.

Rantalan lapsuusperheessä vaikeistakin asioista puhuttiin avoimesti. Janna tiesi jo lapsena, mitä esimerkiksi itsemurha tarkoittaa. Lääkäriksi valmistuttuaan hän sai tutustua psykiatrisen sairaalan potilaisiin ja oppi, millaista kärsimystä mielen järkkyminen voi aiheuttaa. Hän ymmärsi, että vaikeassa elämäntilanteessa kuka tahansa voi sairastua mieleltään, myös hän itse.

ENNEN lastensa syntymää Rantala piti itsestään selvänä, että hänestä tulisi hyvä äiti. Niin kuin tulikin, mutta ei aivan niin kuin hän oli kuvitellut.

– Olin ehtinyt työskennellä lastenpsykiatrina ja nähdä monenlaisia tilanteita, joista oli kuitenkin selvitty. Tiesin, ettei äitiys ollut aina helppoa. Olin oppinut paljon ja kuvittelin pärjääväni hyvin. En kuitenkaan ajatellut itse väsyväni.

Vaikka hän oli päivystänyt ja juhlinut, hän ei osannut aavistaa, miten järkyttävän paljon väsyneempi pienten lasten kanssa voi vielä olla.

– Oikeasti välillä ajattelin, että tästä yöstä emme selviä hengissä. Kauheinkaan ajatus ei kuitenkaan tarkoita, että olisin huono ihminen tai äidiksi kelpaamaton, vaan että olen väsynyt ja tarvitsen apua tai vähintään rauhoittumistauon.

Rantala on käyttänyt kirjoissaan ja kolumneissaan usein itseään esimerkkinä – häpeäntunnettaan uhmaten.

– Tietenkin olisin aina halunnut olla täydellinen, rauhallinen äiti. Uupuneena menee hassusti sekaisin ajatus ja teko. Voin ajatella mitä tahansa eikä se vielä vahingoita ketään. Uupunut voi kuitenkin alkaa pitää ajatuksiaan vahingollisina. Jos kieltää itseltään tunteet, ne yleensä vain voimistuvat, niiden merkitys vahvistuu.

NÄISSÄ tilanteissa, joissa äidin hermo oli koetuksella, Rantala oppi paljon aivan eri alalla työskentelevältä mieheltään, joka osasi suhtautua itseensä armollisemmin.

Noihin aikoihin perheellä oli kolme taaperoa ja rakennettavana talo, jonka perustukset oli tehty ennen lasten syntymää. Silti Janna Rantala ei kokenut elävänsä ruuhkavuosia. Lapset olivat toivottuja ja Rantaloilla oli ympärillään vahva tukiverkosto isovanhemmista, suvusta ja naapurustosta.

– Vaikka äitiys on minulle todella tärkeää, myös työ merkitsee paljon. Aloin tehdä pienesti osa-aikatöitä jo lasten ollessa pieniä. Se on ollut voimavara.

Hänen mielestään olisi kaikkien mielenterveydelle parasta, jos pientenkin äidit voisivat halutessaan tehdä vaikka vain yhden aamupäivän viikossa töitä.

– Jos kokee omistautuvansa vain muiden auttamiselle tai kannattelemiselle eikä itse saa mitään, siitä tulee ruuhkafiilis.

RANTALA leikki lastensa kanssa joka päivä. Yhteen aikaan heidän lempileikkinsä oli sirkus. Kaksoset olivat reilun vuoden ikäisiä ja pysyivät tuskin pystyssä, isoveli oli silloin kolmivuotias. Värikkäät tyynyt aseteltiin olohuoneen lattialle maneesiksi, jonka keskelle kukin meni vuorollaan esittelemään taitojaan. Sillä välin muut kannustivat. Myöhemmin lapset leikkivät paljon keskenään. Leikki vyöryi läpi asunnon eikä äitiä enää tarvittu muuhun kuin luomaan sille tilaa.

– Vieläkin leikimme joka päivä vitsailemalla ja kuvittelemalla. Ilo lujittaa lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Jos elämä on kovin suorituskeskeistä tai raskasta, voi olla vaikeaa nähdä leikin ja ilon arvo.

Monet aikuiset valittavat, etteivät osaa leikkiä. Rantala lähestyy ongelmaa kysymyksin.

– Mitä leikki mielestäsi on? Onko se peuhu- tai sanaleikkiä tai ehkä hauska leffa, jolle voi nauraa yhdessä? Miten leikkiin suhtauduttiin silloin kun olit pieni? Entä jos kysyisi lapselta, mitä hän toivoisi? Jos et halua osallistua leikkiin, miten voisit kuitenkin arvostaa sitä ja suoda lapselle sen maailman?

Yksi Rantalan teini-ikäisistä lapsista on tunnetusti aamu-uninen. Aamukiukkua torjumaan tarvitaan pehmentävä elementti. Niinpä pehmokettu herättelee hänet nuuskiskellen ja piipittävällä äänellä maanitellen.

KUUSI vuotta sitten Rantala kirjoitti kirjan Äiti älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita), jossa hän tiivistää kasvatusfilosofiansa. Kirja kertoo Rantalan perheen toraisasta päivästä, jossa äiti ja isä onnistuvat inhimillisistä heikkouksistaan huolimatta olemaan riittävän hyviä vanhempia. Vaikka äidin ja isän hermo menee, vaikka tulee sanottua pahasti, sopu onnistutaan palauttamaan.

– Lapset oppivat siitä, kuinka tilanteet korjataan. Voin sanoa, että äiti oli hölmö, jolloin lapsi ymmärtää, ettei hermostuminen ole vaarallista.

Rantala on luennoinut lastenkasvatuksesta yli kymmenen vuotta, mutta hän ei halua neuvoa sormi pystyssä, miten lapset tulee kasvattaa. Ylivoimaisesti tavallisin kysymys Rantalalle on: lapseni toimii näin, miten voisin muuttaa häntä?

– Miten kestän sen, että lapsi kieltäytyy vihreästä tikkarista, koska olisi halunnut punaisen? Vaikka kuinka sanoisi sen olevan samanlainen, lapsi saa kilarit. Lapsi ajattelee ja tuntee niin eikä vanhempi pysty sitä muuttamaan. Se on vaikeaa hyväksyä. Siinä voi vain auttaa ja lohduttaa lasta.

OMIEN lasten kasvun seuraaminen on ollut palkitsevaa ja toisaalta lohdullista.

– Kasvu perheenä on hidas prosessi. Se ei ole kiinni yhdestä huonosta päivästä, viikosta tai edes vuodesta. Tärkeintä on sitoutua kasvamaan lapsen kanssa, ihmetellä maailmaa yhdessä.

Rantalan perheessä ei ole tarvittu jäähyjä tai muita rangaistuksia. – Olemme pystyneet selvittämään asiat ilman niitä. Eikä se johdu siitä, että lapseni olisivat niin ”kilttejä”. Välillä olisi tehnyt mieli rangaista, kyllä minussakin julma puoli asuu, Rantala naurahtaa.

Korona-aika on koetellut suomalaisperheitä, ja se näkyy myös Rantalan työssä.

– Aina kun aikuiset ovat kovilla, se vaikuttaa lapsiin. Jos meillä onkin edelleen vallalla täydellisen äidin myytti, meillä on myös täydellisen perheen myytti: että perheen kesken on aina kivaa. Ei ole. Voi olla hermostuttavaa olla yhtäkkiä koko ajan tekemisissä vain keskenään neljän seinän sisällä. Ei se tarkoita, että perhe on huono tai että parin pitäisi erota, koska ei aina kestä toisiaan.


Kuka hän on?

JANNA RANTALA

  • Syntynyt Helsingissä 1973.
  • Työskentelee lastenpsykiatrina ja perhe- ja paripsykoterapeuttina.
  • Pitää Janna vastaa -palstaa Meidän Perhe -lehdessä.
  • Laatinut yhdessä psykologi Leea Mattilan kanssa Uhmasta yhteyteen -verkkokurssin ja kirjoittanut hänen kanssaan mentalisaatiota käsittelevän kirjan Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä (Gummerus).
  • Kirjoittanut parisuhteesta kirjan Parintaju: parisuhde lapsiperheessä sekä lastenkasvatusoppaan Äiti, älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita) (Gummerus).
  • Perheeseen kuuluu mies ja kolme teiniä.
  • Harrastaa tanssia.

Juttu on julkaistu Lapsemme 4/2020 -lehdessä Vieraana-palstalla.

Tuija Siljamäki

Kirjoittaja

Jani Laukkanen

Valokuvaaja

Ladattavat materiaalit

Aiheeseen liittyvät

Aiemmin Vieraana-sarjassa julkaistuja juttuja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huomioithan, että kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.