Siirry sisältöön

Teknologiauskon kriitikko

Miten olemme päätyneet tilanteeseen, jossa digilaitteet ryöväävät yhä enemmän aikaamme? Perheiden digitaalisesta hyvinvoinnista tulisi puhua paljon enemmän, sanoo tietokirjailija-yhteiskuntatieteilijä Aino-Mari Tuuri. 

Kolmannella luokalla Aino-Mari pelasi Mission Impossible -peliä Mikromikko-tietokoneella. Ruudun tausta oli musta ja kirjaimet vilkkuivat oransseina. Pelin tarkoitus jäi tytölle hämäräksi, mutta jotakin kiehtovaa mieshahmon liikuttelussa silti oli.

Samana vuonna, 1991, Suomessa avattiin maailman ensimmäinen GSM-matkapuhelinverkko, keskellä syvimpiä lamavuosia.

Yläkoulun 8. luokalla Aino-Mari sai ensimmäisen matkapuhelimensa. Väreilevä odotus syttyi jokaisesta tekstiviestin piippauksesta. Merkkiääni kertoi ystävän lähestyneen. Sosiaaliselle teinille puhelin tarjosi mahtavan sosiaalisen verkostoitumisen välineen.

Aino-Mari Tuuri ikätovereineen altistui näiden viestien palkitsevuudelle. Iso osa heistä on nyt vanhempia, kuten Tuurikin. Hänen esikoisensa syntyi vuonna 2008, neljä vuotta Facebookin perustamisen jälkeen. Tuuri puolisoineen on siis ensimmäisiä digiajan vanhempia.

– Kaikki ihastelivat, kuinka esikoinen oppi 2-vuotiaana ”käyttämään” Ipadia. Hän on minulle digiyhteiskunnan kehityksen mittari.

Tuurin mukaan nykyvanhemmat on koulutettu mediakriittisiksi, mutta ei kovin teknologiakriittisiksi. Viranomaisiin luotetaan – ja se saattaa olla karhunpalvelus meille ja lapsillemme.

– Ihmettelen, miksi keskustelusta puuttuu sosiaalinen näkökulma. Miksi emme juurikaan puhu teknologian vaikutuksista ihmisiin ja vaikkapa perhedynamiikkaan?

Tätä kysymystä Tuuri käsittelee viime vuonna ilmestyneessä Aikakone-kirjassaan.

– Ehkä vastaus on teknisten asioiden numeraalinen selkeys: muistin koko gigatavuina, akun kesto tunteina tai ruudun koko pikseleinä. Sen sijaan ihmissuhteet eivät ole mitattavissa tai aistittavissa.

Tuuri ei ihmettele, että päättäjät hurahtivat uskomaan teknologian mahdollisuuksiin.

– Nokian menestys 1990-luvulla kohotti kansakuntamme itsetuntoa valtavasti. Teknologiauskoa on ollut vaikea kyseenalaistaa.

Nykyisin suomalaiset käyttävät mobiilidataa eniten maailmassa. Meidän vaikuttaa olevan helpompaa viettää aikaa ruudun äärellä, jossa ei välttämättä tarvitse kohdata ketään silmästä silmään.

– Yksinäisyys ja kohtaamisen vaikeus ovat kansallisia kipupisteitämme. Meissä on vielä jännää metsäläisyyttä. Olemme nuori kansakunta ja maamme harvaan asuttu. Ihailemme itsenäisyyttä ja yksinpärjäämistä. Yhdessäolon taitoa puuttuu, jolloin voi olla vaikea kasvattaa lapsista yhteisöjen jäseniä.

Tuurinkin kodissa vilkkuu lukuisia digilaitteita. Ne tuovat iloa, mutta myös häiritsevät yöunta, keskittymistä ja vanhemmuutta. Samaan aikaan kun suomalaisvanhemmat kuuluvat maailman uupuneimpiin, digivanhemmuus uuvuttaa heitä lisää.

– Huoli lapsesta digimaailmassa on kuin kivi hiertäisi kengässä. Yhteiskunnan tukea digivanhemmuuteen kaivataan. Nyt vanhemmat vain yrittävät pyristellä asian kanssa. Reaalimaailmassa monellakaan ei ole mahdollisuutta katsella teinin kanssa yhdessä Snapchatia. Vanhemmat saattavat myös luulla, ettei kenenkään muun perheessä väännettä kättä ruutuajasta.

Tuurin perheessä on yläkouluikäinen, alakouluikäinen ja syksyllä koulunsa aloittava kuopus. Seuraavaksi mietitään, pitäisikö kuopuksen saada älypuhelin.

– Digitaalinen maailma on mullistunut esikoisen kasvaessa. Sisarukset ovat keskenään erilaisissa tilanteissa, eikä samoja sääntöjä voida soveltaa esimerkiksi puhelimen hankinnassa. Se on varmaan epäreilua, mutta totuus.

Nykyajan lapsuus on verkottuneempaa kuin ikinä: vaikka lapsella ei olisi omaa puhelinta, ilmiöt tihkuvat hänen tietoisuuteensa muiden lasten kautta.

– Kuopus on puhelimettakin mukana kaikissa keskusteluissa: tietää kaikki videot ja biisit isoveljiensä kautta. Olemme toisiimme yhteydessä koko ajan – ilman että edes havaitsemme sitä. Tämä pätee myös vanhempiin.

Ensimmäistä älypuhelinta hankittaessa Tuuri korostaa rutiinin ja ajankäytön näkökulmaa.

– Puhelimen saaminen muuttaa lapsen ajankäyttöä. Laitteesta tulee monen lapsen mielestä kiinnostava, palkintomainen. Pohdin, miten palkitsevuutta voisi pienentää, se olisi itsellekin vanhempana helpompaa. Koulussa lapsi ei puhelinta vielä tarvitse pitkään aikaan.

Tuurin mielestä olisikin kaikille helpompaa, jos omien puhelinten käyttö kiellettäisiin koulupäivän ajaksi.

– Moni pitää sitä holhoamisena, mutta kannattaisi mennä katsomaan oppitunneille, tarvitsevatko lapset puhelinta siellä. Lapset, jotka saavat käyttää puhelinta välitunneilla, istuvat sisällä niiden ääressä eivätkä välttämättä puhu toistensa kanssa. Aivot eivät pääse lepäämään, koska kuormittuvat jatkuvasti digilaitteella.

On ilmeistä, etteivät päättäjät tunne ihmisluonnolle ominaista palkkiomekanismia: mitä tapahtuu, kun kaikki houkuttava sisältö on sormien ulottuvilla.

– Lapsille laitteiden käyttötaito on pitkälti ajankäytön, käyttäytymisen ja tunteiden hallintaa. Sitä pitää harjoitella, mutta en tiedä, onnistuuko se omalla kiinnostavalla laitteella, isossa luokassa.

Aikakone-kirjassa on paljon esimerkkejä siitä, miten kritiikittömästi teknologia on esitetty esimerkiksi mediassa. Puhutaan koululaisen ensimmäisestä puhelimesta pelkästään laitemallin kannalta ja jätetään kokonaan huomiotta, millainen rinnakkaistodellisuus laitteen myötä hivuttautuu perhearkeen.

Kenen sitten tulisi puuttua nykytilanteeseen, jossa verkon haitallinen materiaali lävähtää jopa aivan pienten lasten silmille?

– Ihan kaikkien aikuisten! Toivoisin kaikkien väsyneiden ja suorituspaineiden alla pyristelevien vanhempien puolesta, ettei vastuu valuisi neljän seinän sisälle. Säätely kuuluisi ylimmille tasoille. Myös kunnat, koulut ja vanhempainyhdistykset sekä yritykset itse voisivat jakaa taakkaa.

Aikakone-kirjaa kirjoittaessaan Tuuri puhui oivalluksistaan kotona lastensa kanssa. Siitä hän sai idean Puhelimen pomoksi -lastenkirjaansa.

– On pähkähullua, ettemme kerro digiyhteiskunnassa eläville lapsillemme edes perusteita digilaitteiden suunnittelumekanismeista. Miksi videoiden katselua on vaikea lopettaa? Miksi peleissä on kolikoiden kilinää? Koska ne on suunniteltu vangitsemaan huomio laitteeseen! Odotamme lapsiltamme ymmärrystä ja itsesäätelykykyä, jota ei löydy monilta aikuisiltakaan.

Vasta ymmärrettyään, ettei koukuttuminen ole hänen vikansa, lapsi voi miettiä kuinka paljon haluaa antaa aikaansa koneelle. Tuuri ei epäröi sanoa: lapsemme on valjastettu rahantekokoneiksi. Se näkyy vaikkapa siinä, miten lapsia käytetään hyväksi aikuisten tapahtumien markkinoinnissa.

– Lapset tägäävät toisiaan ja ovat mukana kilpailuissa. He kelpaavat artistien sosiaalisen median seuraajiksi, mutta yleisöksi he eivät alaikäisinä pääse. He altistuvat jo pieninä somelogiikan tuotteiksi, ja se on väärin!

Tulevaisuudessa Tuuri toivoo digitaalisten välineiden vahvistavan hyviä asioita – kuten ihmissuhteita reaalimaailmassa – sen sijaan että niillä käytetään hyväksi ihmisten inhimillisiä heikkouksia: mielihyvän kaipuuta, yksinäisyyttä ja huonoja päiviä.

– Käänne on jo tapahtumassa: olemme huomanneet, miten paljon aikaa laitteet riistävät meiltä. Nykyiset koululaiset ja me heidän vanhempinaan olemme syvimmällä digisuossa, nuoret aikuiset taas jopa digiminimalisteja. Uskon tilanteen muuttuvan nopeastikin.

Toistaiseksi sukupolvet ja eri taustoista tulevat ihmiset elävät kuitenkin eri digimaailmoissa. Isovanhempien ikäisten elämää digitaalisuus on enimmäkseen vain rikastuttanut. He, jotka saavat rusinat pullasta, eivät välttämättä huomaa epätasa-arvoisuutta.

– Jo muutenkin heikoimmilla olevat lapset kärsivät tilanteesta eniten. Päättäjien täytyy ymmärtää, millaista digielämä on lapsiperheissä tai vaikka perheissä, joiden äidinkieli ei ole suomi. Ei riitä, että he puhuvat oman kaverinsa tai heidän lastensa kanssa.


  • Syntynyt 1982 Imatralla.
  • Tietokirjailija ja toimittaja, joka on käsitellyt työssään erityisesti digitaalista nyky-yhteiskuntaa.
  • Kirjoittanut mm. lasten tietokirjan Puhelimen pomoksi: Ota digimaailma haltuun, 2022, Tammi ja aikuisten tietokirjan Aikakone: ihmissuhteet digimaailmassa, 2022, S&S, jossa tutki perheiden digitaalista hyvinvointia.
  • Tehnyt lapsille suunnattu podcast-sarjan, jossa lapset pääsevät itse ääneen digilaitekäytöstään.
  • Liikkuu luonnossa ja musisoi yhdessä perheensä kanssa. Soittimia riittää klarinetista selloon.
  • Toivoo löytävänsä uudenlaisia yhdessäolon muotoja perheen kesken sekä livenä että digilaitteiden kanssa.

Juttu on julkaistu Lapsemme-lehdessä syksyllä 2023.


Tuija Siljamäki

Kirjoittaja

Jani Laukkanen

Valokuvaaja

Aiheeseen liittyvät

Tukea vanhemmalle

Blogeja aiheesta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huomioithan, että kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.

Takaisin ylös