Miltä vanhemmasta tuntuu kun nuorella kuohuu?
Oman nuoren myllertävien tunteiden vastaanottaminen voi olla vanhemmille kova paikka. Nuori tuntee ja reagoi usein siksi, että hän pyrkii irti vanhemmastaan. Se on kaikille osapuolille kipeä prosessi. Se on kuitenkin välttämätön matkalla lapsesta aikuiseksi.
Vanhemmassa mahdollisesti herääviä tunteita ja ajatuksia, kun nuoren tunteet kuohuvat:
”Mitä tapahtui? Viime viikolla se vielä halusi lähteä yhdessä ostoksille…”
Nuoren vanhempaansa kohdistama häpeä ei yleensä johdu vanhemman persoonasta, vaan siitä, että turvalliseen vanhempaan on helpompi siirtää itsessään kokemia pienuuden ja mitättömyyden tunteita ja tarkastella niitä turvallisessa kehikossa.
”Miksi se häpeää minua?”
Nuoren tehtävänä on irtautua vanhemmistaan. Ärsyttäviksi koetuista vanhemmista on helpompi irrottautua.
”Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Kaikkeni olen yrittänyt ja se inhoaa minua.”
Usein läheisimmästä tunnesuhteesta irtautuminen on vaikeinta ja vaatii nuorelta eniten “inhotyötä”.
”En enää riitä lapselleni. ”
Vain kaverit tietävät, mistä nuoruudessa on kyse ja miltä se tuntuu. Kaverit auttavat lapsuuden menetyksen aiheuttamassa surussa. He tarjoavat myös kehityksellisesti tärkeän samastumiskohteen.
”Apua, se on masentunut, olenkohan jotenkin aiheuttanut sen? ”
Lapsenmaailman taakse jättäminen on yksinkertaisesti surullista ja haikeaa. On normaalia, että varhaisnuori vaikuttaa toisinaan surumieliseltä ja haluaa omaa rauhaa.
”Nyt en vaan enää jaksa. LOPETA!”
”Miksi niin mukava lapsi on muuttunut tuollaiseksi? Mikä meni pieleen? ”
”Olenko kasvattanut jotenkin väärin, kun se on noin välinpitämätön…”
Nuoren oman pään sisällä tapahtuu niin suurta tunnemyllerrystä, että varhaisnuorella ei ole aina energiaa olla empaattinen.
Mulla on itellä ollut aika hankalaa 13-17 vuotiaana ja oon haastanut riitaa perheenjäsesten kanssa ja huutanut ja paiskonut ovia ja sulkeutunut mun huoneeseen. Varmasti mun vanhemmat on ollut niin väsyneitä tästä, että sen takia ovat huutaneet mulle takaisin jne. Murrosiässä tunnekuohut ja kiinnostusten muuttuminen on normaalia. Eniten oisin toivonut mun vanhemmilta rauhallisuutta ja kuuntelua silloin kun olin vihainen ja raivoissani. Että oltaisiin istuttu alas ja juteltu.
Oon sitä mieltä, että mun tunnekuohut johtui osaksi siitä, että olin epävarma itsestäni ja koin paineita koulussa pärjäämisestä ja kotitöiden ja kavereiden ja liikuntaharrastuksen yhdistämisestä ja kaikessa pärjäämisestä. Olkaa armollisia itsellenne ja teineillenne ja hakekaa matalalla kynnyksella apua.
Toistan, että eniten olisin hyötynyt siitä, jos mun vanhemmat olisi ollut rauhallisia ja ymmärtäiväisiä. Että he olisi kysellyt asioista ilman että se tuntuu tunkeilulta ja siltä, että koitetaan puuttua. Kysykää esim. ”miten menee?” tai ”millainen fiilis sulla on ollut tänään”. Vaikka teini sanoisi sulle että se vihaa sua niin se ei oikeasti tarkoita sitä. Osoita rauhallisuudella ja kuuntelulla, että oot juuri se aikuinen, joka ei tuomitse ja jonka puoleen voi kääntyä missä tahansa mieltä painavassa asiassa.
Se, että nuoresta tuntuu, ettei vanhempi hyväksy hänen toimintaansa, voi johtaa siihen ettei nuori uskalla kertoa asioistaan tai tunteistaan vanhemmille. Voit yrittää miettiä, miten ilmaisisit itsesi, jos olisit nuoren kaveri?
Olin hankala teini. Uhmasin, provosoin ja hain sitä, että minulle asetettaisiin rajat ja annettaisiin speksit siitä, millainen käytös on ok meidän perheessä. Kasvatus oli ollut rakastava, mutta melko rajaton monessa suhteessa. Kertaalleen vedin kiukun niin pitkälle, että ajauduin myös isän kanssa napit vastakkain, tuli kiinnipitotilanne ja uhkasin tekeväni itse lastensuojeluilmoituksen heidän käytöksestään( joka siis oli täysin asiallista). Onneksi isä piti fyysisesti kiinni tästä huolimatta. Olen ymmärtänyt, että vanhempani pelkäsivät voimakkaita tunteitani silloin ja mahdollisesti edelleenkin. Olen saanut aina kaiken ja enemmänkin ja osin alitajuisesti oppinut hallitsemaan tilanteita tunteillani. En ymmärtänyt silloin pahoittaneeni vanhempieni mieltä, enkä osannut pyytää anteeksi ( eikä minulta sitä muistaakseni vaadittukaan). Välissä oli hyviä, näennäisesti tasavertaisia vuosia vanhempieni kanssa, kunnes äidiksi tulon ja uhmaikäisen lapsen kasvatuksen myötä olen valitettavasti joutunut palaamaan ikäänkuin teini-ikääni uudelleen. Käyttäydyn hyvin vajavaisilla tunnetaidoilla ja epäkunnioittavasti syytellen ja syyllistyen niin omassa perheessä puolisoa ja uhmaikäistä kohtaan kuin erityisesti ikääntyneitä vanhempiani kohtaan. Tämä on ollut kauheaa huomata. Hyvää tässä on se, että toiset ihmiset ovat asettaneet minulle nyt rajoja( mm. käytöksen ja puhetavan suhteen). Lisäksi syyllisyys ja häpeä tekemisistä ja niiden vaikutuksista muihin ovat auttaneet pysähtymään vihdoin näiden asioiden äärelle.
Rajat on rakkautta (välineenä perheen yhteiset säännöt, joita kaikkien tulee noudattaa ja joihin kaikki sitoutuu) ja se, että kotoa saisi opin siitä, miten toista ihmistä tulee kohdella ja mikä toisen ihmisen arvo on( sama kuin oma arvo). Ilman itsemyötätuntoa ja myötätuntoa tämä ei liene onnistu.