Lapsuuden kokemukset

Epäluottamus omiin kykyihin ja kielteinen sisäinen puhe voivat olla seurausta menneistä kokemuksista niinkin kaukaa kuin lapsuudenkodin tunnelmista. Miten äiti suhtautui, miten isä? Saiko osakseen rakkautta ja hellyyttä vai arvostelua ja tyytymättömyyttä.

Kukaan ei ole, onneksi, kokenut täydellistä lapsuutta, eivätkä lapsuuden kokemukset sellaisinaan aikaansaa onnea tai ongelmia aikuisena. Runsaasti alkoholia käyttäneen isän pojasta ei välttämättä tule päihteiden liikakäyttäjää, väkivaltaa kokenut ei väistämättä käytä kuritusta omien lastensa kasvatuksessa. Kokemuksilla kuitenkin on eritasoisia vaikutuksia.

Tyypillisiä vaikuttavia lapsuudenaikaisia asioita ovat vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat, perheen taloudellinen epävarmuus tai vanhempien täydellinen omistautuminen esim. työlle tai uskonnolle. Näissä tilanteissa vanhemmalta ei ehkä riitä tarpeeksi aikaa ja voimavaroja vanhemmuudelle.

Monenlaiset yksittäiset, yllättävät tapahtumat voivat muuttaa lapsuuden kokemusmaailmaa ja perheen ilmapiiriä. Oma tai läheisen sairaus ja kuolema ovat niistä traagisimpia. Vanhempien ero on myös iso muutos lapselle.

Monen ihmisen menneisyys sisältää erilaisia kehityksellisiä riskitekijöitä. Menneiden tapahtumien vaikutus ei ole kuitenkaan missään nimessä vääjäämätön ja selvä. Vaikeudet voivat kääntyä voitoksi, henkilökohtaisiksi voimavaroiksi ja selviytymistarinoiksi. Kokemukset kasvattavat ja lisäävät sopeutumiskykyä.

Vuorovaikutus muovaa meitä

Olemme syntymähetkestämme lähtien vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja sisäistämme vähitellen, miten muut suhtautuvat meihin. Läheiset ovat voineet suhtautua meihin sallien, hyväksyen, rauhoitellen, kannustaen tai vaikka arvostellen, mitätöiden ja vältellen.

Erilaisten uudelleen ja uudelleen toistuvien suhtautumistapojen seurauksena meille kehittyy melko pysyviä tapoja olla suhteessa itseemme ja toisiin ihmisiin. Olemme tottuneet odottamaan tietynlaista kohtelua, suhtautumista, ja menemme uusiin tilanteisiin tämän oletuksen ohjaamina. Tietysti myös synnynnäinen temperamentti ja myöhemmät ihmissuhteet ja kokemukset muovaavat meitä.

Sellainen ihminen, johon on lapsena luotettu ja joka on saanut aistia vanhempiensa hoivassa olevansa arvokas itsensä kaltaisena, puutteineen, virheineen ja keskeneräisyyksineen, ei ole aikuisena yleensä liian ankara itselleen ja kanssaihmisilleen. Ihanteellista olisi, jos turvallinen lapsuuden aikuinen olisi oma vanhempi, mutta se voi olla myös joku muu henkilö: isovanhempi, sukulainen, hoitotäti, opettaja. Lapset ovat taitavia löytämään turvaihmisiä ja kiinnittymään heihin.

Turvallisen kiintymyssuhteen kokeneen omanarvontunne on myönteinen ja elämän valinnat tulee tehtyä itseään ja toisia arvostaen, hyvää tahtoen. Sisäinen puhe on silloin pääsääntöisesti kannustavaa ja hoivaavaa. Kun tulee vastaan tilanteita, joissa omat taidot eivät riitä tai tulee käyttäydyttyä jotenkin typerästi, sisäisen puheen tuomio ei ole armoton. Läsnä on koko ajan turvallisilta aikuisilta sisäistynyt lohduttava ja epätäydellisyyttä hyväksyvä puoli, joka sanoo ”ei ole vaarallista epäonnistua, sinä olet arvokas ja hyvä ihminen”.