Vanhempainnetti

Lapsen ja vanhemman varhainen vuorovaikutus

Vauvalla on alusta alkaen kyky ja tarve olla vuorovaikutuksessa. Ensimmäisissä ihmissuhteissa vauva oppii, minkälainen hän on, minkälaisia muut ihmiset ovat, miten hänen läheisensä kohtelevat häntä ja miten hän itse vaikuttaa heihin.

Lapsen mieleen syntyy malli yhdessä olemisesta. Se on pohja sille, miten hän myöhemminkin ennakoi vuorovaikutustilanteita, osallistuu niihin, havainnoi ja tulkitsee niitä. Lapsi tarvitsee pysyviä ja lämpimiä suhteita häntä hoitaviin aikuisiin.

Toistuvat vuorovaikutuskokemukset varhaisvuosina vaikuttavat myös aivojen kehitykseen eli muovaavat osin aivojen toiminnallisia rakenteita. Suuresta painoarvosta huolimatta varhaisvuosien kokemusten ei tarvitse leimata koko loppuikää: asioiden tiedostaminen ja työstäminen, kehittyminen ja kasvu on mahdollista läpi elämän.

Mikä varhainen vuorovaikutus?

Varhaisella vuorovaikutuksella tarkoitetaan kaikkea lapsen ja vanhempien yhdessä tekemistä, kokemista ja olemista ensivuosina. Riittävän hyvä vuorovaikutussuhde lapsen ja vanhempien välillä on nykytiedon valossa erityisen tärkeää.

Kun vanhempi on herkkä vauvansa ja pienen lapsensa viesteille, tulkitsee niitä yleensä lapsen tarpeiden kannalta oikein, ja vastaa niihin johdonmukaisesti, lapselle rakentuu mielikuva: minä olen hyvä, minun tarpeeni ovat tärkeitä, minusta on iloa, maailma on hyvä paikka. Tämä perusturvallisuuden ja luottamuksen kokemus heijastuu lapsen myöhempiinkin ihmissuhteisiin ja luo pohjaa hyvälle itsetunnolle ja minäkuvalle ja kehittää empatiakykyä.

Kun lapsella on riittävä perusturva, hän kykenee ympäristönsä tutkimiseen ja valloittamiseen: leikkimään, luomaan ja oppimaan uutta. Lapsi oppii myös hakemaan ja vastaanottamaan hoivaa ja tukea silloin, kun hän sitä tarvitsee. Jos lapsen tarpeet laiminlyödään jatkuvasti tai niihin vastataan hyvin sattumanvaraisesti ja arvaamattomasti, lapsen on vaikea oppia luottamaan elämään tai itseensäkään.

Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hän voi solmia pysyvän ja pitkäkestoisen tunnesuhteen muutamaan häntä pääsääntöisesti hoitavaan aikuiseen, tavallisimmin äitiin ja isään. Lapsen ja vanhemman välille syntyy kiintymyssuhde, tunneside, joka muotoutuu ja vahvistuu yhteisissä arjen touhuissa.

Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole erityisiä taikatemppuja. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan lapsen perustarpeista (uni, ruoka, puhtaus, ulkoilu) ja jossa osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on oivallinen perusta varhaisvuosien hyvälle kasvulle.

Kylvetys, vaipan vaihto, ruokailu, nukkumaan laittaminen, ulkoilu, leikkiminen, loruilu, lohduttaminen, satujen lukeminen ja muut arjessa toistuvat yhteiset hetket ovat niitä, joissa kohdataan, seurustellaan, jaetaan kokemuksia, osoitetaan ja jaetaan tunteita, opetellaan yhdessä elämistä ja ollaan vuorovaikutuksessa.

Lapsi tarvitsee vanhemman aikaa ja tunnetta siitä, että vanhempi iloitsee ja nauttii hänen kanssaan olemisesta. Yhteisellä tekemisellä ei tarvitse aina olla suunnitelmia ja päämääriä, tärkeää on olla yhdessä ja jakaa erilaisia kokemuksia. Välillä vanhempi houkuttelee vauvaa yhteiseen touhuun ja vauva vastaa siihen. Välillä taas aloite, esim. itku, jokeltelu tai lelun näyttäminen, tulee vauvalta, ja vanhempi vastaa: lohduttaa, rauhoittaa, juttelee takaisin, yhtyy lelun ihmettelyyn, ihastelee vauvan taitoja.

Kukin vauva ja vanhempi on erilainen perustemperamentiltaan. Se asettaa erilaisia haasteita myös heidän väliselle vuorovaikutukselle ja muovaa sitä omannäköiseksi. Reseptiä yhteen ainoaan oikeanlaiseen suhteeseen ei ole olemassa. Molemminpuolinen tutustuminen ja vauvan hoidon harjoittelu vievät aikaa – ei tarvitse pelästyä, jos tuntee itsensä aluksi kömpelöksi tai epävarmaksi.

Vasemmasta valikosta pääset lukemaan lisää varhaisesta vuorovaikutuksesta.