Digitaalinen media ja oppiminen

Artikkelin on kirjoittanut FT ja kasvatuspsykologian tutkijatohtori Lauri Hietajärvi Helsingin yliopistosta.

Digitaaliseen mediaan ja oppimiseen liittyvät uskomukset voidaan jakaa karkeasti kahteen leiriin: toisaalta uskomukset pohjaavat 2000-luvun alussa esille nousseeseen diginatiivi-metaforaan ja toisaalta pelkoon siitä, että digilaitteet sulattavat lasten ja nuorten aivot. Tieteellisestä näkökulmasta molemmat lähestymistavat ovat kuitenkin puppua, kysymyksenasettelut puutteellisia ja keskustelu lähinnä mielikuviin ja tunteisiin vetoavaa. Ensisijainen tarkennus, joka olisi syytä tehdä aina, on tarkentaa minkälaisesta mediankäytöstä puhutaan, ja mistä oppimisesta oikein puhutaan?

Mediankäyttö on oppimista

Usein ihmetellään sitä, että digitaalinen media vaikuttaa aivoihin. Kuitenkin kaikki mitä ihminen tekee vaikuttaa aivoihin – ja on aivoista lähtöisin. Aivoja ei kannatta yrittää erottaa käyttäjästään. Samalla tavalla digitaalisen median käyttö vaikuttaa oppimiseen, ja oppiminen digitaalisen median käyttöön. Jonkinlaista oppimista tapahtuu koko ajan. On hölmöä erotella digitaalinen media käyttäjästään erilliseksi ”vaikuttajaksi” ja käyttäjä avuttomaksi ”vaikutuksen kohteeksi”. Kyse on monimutkaisista vuorovaikutuksista takaisinkytkentöineen.

Lapsia ja nuoria kannattaa tarkastella aktiivisina toimijoina median parissa. Median käyttö ei ole ainoastaan kuluttamista, vaan myös muokkaamista, jakamista ja tuottamista. Median parissa tehdään eri asioita, eri syistä. Median käyttö on vastavuoroisuutta ihmisten ja teknologioiden välillä ja oppimisvaikutukset syntyvät näiden vuorovaikutusten tuotteena. Se mitä, miksi ja miten digitaalisen median parissa asioita tehdään määrittää vahvasti myös sitä mitä sen parissa opitaan.

Nuoret omaehtoisina oppijoina digitaalisen median parissa

Marc Prensky esitteli 2000-luvun alussa hahmottelunsa vuoden 1980 jälkeen syntyneistä nuorista diginatiiveina (digital natives), syntymästään digitaalisten laitteiden parissa toimineina erilaisina oppijoina. Tämän ajatuksen mukaisesti kasvaminen digitaalisen median ja internetin parissa olisi perustavanlaatuisesti muovannut tätä sukupolvea, heidän aivojaan, tiedonkäsittelyään ja oppimistaan. Digitaalisen median välityksellä oppiminen olisi heille luonnollista.

Vanhempia sukupolvia kuvattiin termillä digimuukalaiset (digital immigrants). Heidän suhtautumiseensa digitaalisen mediaan olisi ulkopuolinen, kuin uuteen kulttuuriin saapuvalla ihmisellä. Tämä jaottelu on parhaimmillaan toiminut kärjistävänä esimerkkinä, mutta huonoimmillaan se on jäänyt elämään tietynlaisena tekosyynä sille, että nuoria ei tarvitsisi auttaa ja ohjata digitaalisen median parissa tapahtuvaan oppimiseen. Vaikka nuoret sukupolvet kasvavat kovin eri mediamaisemassa kuin edeltäjänsä, ei diginatiivi-metafora toimi edelleenkään erityisen hyvin. Mediamaisemasta huolimatta nuoret ovat erilaisia mediankäyttäjiä ja erilaisia oppijoita.

Kiinnostuslähtöinen osallistuminen tuottaa osaamista

Mizuko Ito työryhmineen teki 2010-luvun alkupuolella uraauurtavaa työtä nuorten erilaisten mediankäyttötapojen kuvaamisessa. Tämän työn perusteella voidaan muodostaa karkeat reunaehdot myös nuorten mediankäytön ja omaehtoisen oppimisen kuvaamiseen. Mediankäytön motiivit voidaan siis karkeasti jakaa kaverilähtöisiin, eli lähtökohtaisesti yhteydenpitoon ja viihtymiseen liittyviin sekä kiinnostuslähtöisiin, eli jonkin oman kiinnostuksen kohteen parissa toimimiseen liittyvään mediankäyttöön.

Osallistumisen tasot voidaan tämän lisäksi jaotella kevyimmällä tasollaan ”hengailuun (hanging out)”, eli lähinnä arjen osana tapahtuvaan viihteelliseen ja sosiaaliseen mediankäyttöön, ”kokeiluun (messing around)” eli uusien teknologioiden ja sisältöjen parissa tapahtuviin lyhytaikaisempiin pyrähdyksiin tai ”nörtteilyyn (geeking out)” eli pitkäkestoisempaan, jonkin tietyn teknologian tai taidon parissa tapahtuvaan syventymiseen.

Vaikka oppimista tapahtuu toki jatkuvasti, vähiten merkittävää oppimista voi odottaa tapahtuvan kaverilähtöisen hengailun parissa (sen hyödyt voivatkin olla jossain muualla), kun taas kiinnostuslähtöinen toiminta on taas jo perusluonteeltaan sidottu uuden oppimiseen ja sitä kautta etenemiseen. Iso osa mediaosallistumisesta lienee tavoitteellisemman oppimisen näkökulmasta melko merkityksetöntä, mutta jos nuorten antaa toimia kiinnostuksensa kohteiden parissa digitaalisen median välityksellä, on oppimiselta siis vaikea välttyä.

Oppimiseen tarvitaan tukea

Kiinnostuslähtöisenkään toiminnan parissa oppiminen ei kuitenkaan ole digitaalisen median itsestään aikaan saamaa. Nuoren itsensä aktiivinen osallistumisen on tietysti oppimisen kannalta olennaisin tekijä, mutta, useimmiten oppimiseen tarvitaan myös muita ihmisiä. Tutkimusten mukaan esimerkiksi ne nuoret jotka ovat saaneet kiinnostuksensa parissa tapahtuvaan median käyttöönsä tukea ja kannustusta, yksipuolisen rajoittamisen sijaan, myös vanhemmiltaan tai muilta läheisiltä, ovatkin niitä kenen osaaminen lopulta erottuu.

Kytkeytynyt oppiminen tuottaa tuloksia

Lähiympäristön tuen lisäksi on olennaista, että toiminta kytkeytyy osaksi laajempia oppimisen ekologioita, joita muodostavat mm. vertaiset, perhe, vanhemmat ja verkon välityksellä toimivat yhteisöt. Kun nuoret esimerkiksi saavat tukea kiinnostuksen kohteisiinsa myös koulusta, näyttää myös kouluinto kasvavan.

Kun oppimisen eri ympäristöt saadaan samalle taajuudelle puhutaankin kytkeytyneestä oppimisesta (connected learning), jolloin elämän eri osa-alueilla tapahtuvat oppimispyrkimykset tukevat toisiaan ja seurauksena on kasvua, kehitystä, oppimista ja hyvinvointia. Kytkeytyneessä oppimisessa digitaalisen median rooli omaehtoisen oppimisen välineenä ja toisaalta eri oppimisen tilojen siltaajana onkin olennainen.

Ladattavat materiaalit

Aiheeseen liittyvät

Ammattilaisille

Vanhemmille

MLL:n mediakasvatuskoulutuksia

Ruutujen lumo -uutiskirje